Saako vammainen myydä seksiä?
Eilen ja tänään on herättänyt paljon keskustelua, toki syystäkin, Ylen lähettämä Tiikeriä etsimässä -dokumentti CP-vammaisesta Heljästä, joka myy seksiä. Tämä on toki eettisesti erittäin monisyinen ja hankala aihe. Seksityöstä olen kirjoittanut ennenkin. Minusta siinä ei ole itsessään mitään väärää.
Vammaisten seksuaalisuus on valtava tabu ja se tuntuu aina kuohuttavan ihmisiä. Prostituution voi toisaalta katsoa vahvistavan vammaisuudelle tyypillistä valtadynamiikkaa “esineellistämällä naista” (mistä kirjoitin ym. artikkelissa), mutta toisaalta se voi kääntää valtarakenteet vastakkaisiksi.
Heljä sanoo dokumentissa useamman kerran, että hänellä ei ole aitoja ihmissuhteita, ei perhettä. Ainoastaan ihmisiä, joille hän maksaa (avustajat, terapeutit yms) – ja ihmisiä, jotka maksavat hänelle. Useinhan on puhuttu siitä, pitäisikö yhteiskunnan tarjota vammaisille seksipalveluita. Tässä asetelma on päinvastainen.
Vaikka hyväksyn seksityön, totta on se, että monet päätyvät siihen epätoivosta. Joillain syynä on huumeriippuvuus tai se, että he ovat transsukupuolisia eivätkä onnistu muuten löytämään töitä. Heljällä syy on rahapula ja osittain myös läheisyyden kaipuu. Heljä kertoo avustajalleen ottaneensa ensimmäisen kerran suihin 13-vuotiaana.
Avustajat ovat huolissaan siitä, että Heljää hyväksikäytetään. Sinänsä ihan perusteltu pelko. Heljähän on normaaliälyinen (tämä dokumentti saa toivottavasti jonkun muistamaan, että niin, CP-vammahan ei ole älyllinen kehitysvamma!), mutta hän kärsii epävakaasta persoonallisuudesta, joka tunnetaan myös nimellä rajatilapersoonallisuus eli borderline.
Heljän “tiikerinä” toiminut äiti kuoli tämän ollessa 10-vuotias. Heljä ei ole tästä koskaan toipunut. Sen jälkeen hän on kokenut monia ihmissuhteiden päättymisiä, sillä henkilökohtaiset avustajat yleensä ennemmin tai myöhemmin lähtevät. Rajatilapersoonallisuuteen kuuluu vahvasti hylkäämisen pelko, joka voi olla niin voimakas, että jotkut esimerkiksi alkavat uhkailla itsemurhalla, jos tulee uhka hylkäämisestä.
Heljä ei pysty nousemaan sängystä ilman apua, joten myös fyysinen hyväksikäytön pelko on taustalla. Mitä hän voi tehdä, jos asiakas päättääkin tehdä jotain mistä ei ole sovittu tai vaikkapa jättää maksamatta?
Itse dokumentti on erittäin hyvin tehty. Siinä ei ole käytetty lainkaan haastatteluita tai kerrontaa, vaan ainoastaan kuvattu Heljän arkea, keskusteluita fysioterapeutin, sosiaalityöntekijöiden, avustajien ja Pro-tukipisteen työntekijöiden kanssa.
Usean kameran läsnäolosta huolimatta dokumentti tuntuu aidolta ja mutkattomalta. Avustajatkin puhuvat hyvin henkilökohtaisista asioista kameran edessä. “Liian pitkät” leikkaukset toimivat hyvin. Animaatiotehostetuista “fantasiaosuuksista” en pitänyt, ne tuntuivat turhilta.
Tämä ei ole niinkään dokumentti prostituutiosta. Se on kertomus Heljästä, joka lukee kirjoja, leikkii koiransa kanssa, käy festareilla PMMP:n jäähyväiskeikalla ja ottaa tatuoinnin. Joihinkin avustajistaan hän on kiintynyt ja avustajat selvästi myös häneen.
Olisin mielellään halunnut kuulla pohdiskelua siitä, keitä Heljän asiakkaat ovat (muuta kuin ovatko he naimisissa). Ovatko he vammaisuutta – käytännössä yleensä avuttomuutta – fetisoivia ihmisiä eli ns. devoja? (Ja onko vammaisuuden fetisoiminen hyväksyttävää ja jos ei, miksei?)
Ylen kommenttisivulla joku oli valittanut siitä, että vammaisten pitäisi tunnustaa omat rajansa. Jos kotona ei pärjää, pitää mennä asumaan laitokseen. (Hän tuntui myös kuvittelevan, että laitoshoito säästää yhteiskunnan rahoja.) Ystävälleni oli HYKSistä sanottu, että hänen pitäisi muuttaa omasta kodistaan hoitokotiin, jotta hän voisi “elää itsenäisemmin”. (Loogista?)
Haluaisitko sinä asua laitoksessa? Jos et, miksi Heljän pitäisi haluta?
Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 4.12. asti.
10 Responses “Saako vammainen myydä seksiä?”
En itse aiheeseen nyt ota kantaa, mutta kiitän sinua siitä, että asian otit esille (ja linkistä itse ohjelmaan). Katsoin tuon dokumentin ja täytyy tunnustaa, että itkukin pääsi. Ei siis mistään säälistä tmv. vaan ihan aidosta surusta ja voin ymmärtää Heljän ikävän äitiinsä.
Minua olisi muuten enemmän kiinnostanut myös se, mikä Heljän persoonassa oli niin “haastavaa”. Se ei ehkä ole oleellinen asia, mutta videon perusteella hän vaikutti kaikin puolin ajattelevalta ja mukavalta ihmiseltä.
Varmasti hän on mukava tyyppi, näkyihän se avustajien asenteissa häneen. Luulen, että esim. Wikipedia-artikkeli rajatilapersoonallisuudesta voi valottaa siihen, millaisia haasteita muilla voi Heljän kanssa olla.
No, en tykkää yleistyksistä vaan spekulointia enemmän olisi tässä tapauksessa kiinnostanut juuri tämä tapaus. Ymmärrän toki, ettei sitä dokumentissa käsitelty sen kummemmin.
Hei ja kiitos kirjoituksestasi.
Itse olen monivammainen mies ja opiskelen yliopistossa pääaineinani erityispedagogiikkaa ja sosiologiaa. Aloin etsiä tähän kyseiseen ohjelmaan liittyviä keskusteluja ja tämä tuli esille hyvänä asiallisena kirjoituksena,
Ylipäätään tuntuu siltä, että meidän vammaisten tulisi olla hiljaa ja yksin sekä hävetä olemassaoloamme. Aivan kuin olisimme ö-luokan kansalaisia, alinta mahdollista kuraa.
Rakkauselämä tuntuu olevan aika harvinaista meille vammaisille. Onko meillä jokin velvollisuus jäädä yksinäisiksi ja vaille rakkautta?
Miksemme me vammaiset sitten ala seurustella keskenämme? Osa alkaa, osa ei. Syyt ovat henkilökohtaisia. Moni vammainen on elämän nujertama, joka jättää jälkensä monenlaisena epätoivoisuutena. Ihminen kaipaa luonnostaan iloa ja toivoa sekä välittämistä. Arjen surullisuuden peiton takaa täytyy etsiä se positiivisuus. Sitä ei vammaisen kohdalla kovinkaan moni halua edes tehdä.
Kiitos kommentista, Jukka. Löydät varmaan tästä blogista muutakin mielenkiintoista, sillä kirjoitan vammaisasioista varsin paljon.
Oma näkemykseni on, että vammaiset löytävät kumppanin lähes yhtä hyvin kuin tervekehoisetkin. Riippuu tietysti vamman tyypistä ja asteesta. Ja erityisesti se vaikuttaa, kunka hyvin pystyy poistumaan kotoaan, että voi ylipäänsä tavata niitä potentiaalisia kumppaneita. Naiset löytävät yleensä kumppanin helpommin, mutta ei se miehellekään mitenkään mahdotonta ole.
Tottakai saa jos yleinen oma kanta prostituutioon on myönteinen. Tämä yksittäinen tapaus tosin vaikutti aika epäterveeltä, Heljän motiivit ovat vääriä.
Saitpa tosiaan miettimään … varmaan niin, ettei asiaa tulisi tarkastella vammaisuuden kautta, vaan yleisellä tasolla – onko prostituutio hyväksyttävää ja missä tilanteessa tai millä ehdoilla. Mutta tästä ollaan kyllä kaukana, esimerkiksi nykykirjallisuudessa, ainakin suomalaisessa, vammaisuus näkyy todella vähän. Ei tule mieleen yhtään “suurten” kustantamoiden kirjaa, mutta miksipä pitäisi keskittyä niihin suuriin. Kaipaisin juuri sellaisia romaanihenkilöitä lisää, jotka ovat vammaisia, mutta sen lisäksi nimenomaan jotakin muuta (niin kuin esimerkiksi tuossa Häpeämättömässä).
Tuntuu pahalta se, että joku myy itseään saadakseen seksuaalisen kokemuksen. Kun olisi jokin paikka, jossa voisi tavata ihmisiä, ja päätyä ihmissuhteeseen sitä kautta. Mutta niin, kukapa ei ajattelisi näin? Siis ongelma on varmaan siinä, ettei se ole niin helppoa.
No, ei minun vammaistrilogiani sentään Suomen ainoita vammaisromaaneja edusta, vaikka niitä vähän onkin. Hyllyssä minulla on Eeva Kilven Tamara ja Hanna-Riikka Kuisman Valkoinen valo, joita en ole ehtinyt vielä lukea, molemmat isoilta kustantamoilta. Tamara on vielä aika tunnettu kirja, klassikonomainen. Leena Lumi kertoi yhden mielenkiintoisen kirjavinkin, jonka olen kyllä kirjoittanut ylös, mutta en löydä sitä tähän hätään. Nämä kaikki mainitsemani kolme romaania jopa muuten käsittelevät pitkälti vammaisten seksuaalisuutta.
Mietin viimeksi pari päivää sitten, että pitäisi tehdä jokin kokoomapostaus parhaista vammaisaiheisista kirjoista, niin tieto- kuin kaunokirjoistakin.
En usko, että Heljä, tai moni seksityötä ostavakaan, etsii niinkään seksiä kuin läheisyyttä. Heljän ongelma vain on, että hän kaipaisi ihmisuhteessa pysyvyyttä, sitä että häntä ei hylätä. Ja sellaista on tietysti tällaisellä menetelmällä aika mahdoton löytää. Heljä oli dokumentin mukaan esimerkiksi lakannut laskuttamasta erästä asiakasta. Varmaan pelosta, että muuten käynnit loppuvat.
Pitääkö yhteiskunnan maksaa vammaiselle kaikki hänen haluamat asiat? Koira, tatuointi, konsertit…
Mielestäni ei pidä. Yhteiskunnan velvollisuus on ainoastaan turvata perustarpeet ja kaikki sen ylittävä on ansaittava itse. Saako hän rahat sitten vanhemmilta, kerjäämällä, pimeällä työllä tai lihakaupalla on hänen oma asiansa.
Tämä on sinun mielipiteesi ja itse olen eri mieltä. Onneksi myös yhteiskunta, jossa asun on eri mieltä.
Yhteiskunnan pitää turvata jokaiselle ihmiselle mielekäs elämä. Mielekäs elämä on muutakin kuin vain se, että saa ruokaa ja katon pään päälle. Esimerkiksi sosiaalitoimisto kustantaa Suomessakin joskus köyhille perheille lasten harrastuksia. Onko tämä sinun mielestäsi oikein vai väärin? Jos se on OK, pitäisikö vain lasten harrastuklset maksaa, ei aikuisten? Missä menee raja?
Täällä Hollannissa myös sairaseläkkeellä olevat ja työttömät saavat lomarahaa. Taustalla on ajatus siitä, että jokaisella on oikeus lomaan ja se, ettei pääse lomalle voi saada ihmisen syrjäytymään ja masentumaan entisestään, eikä siten edistä esimerkiksi työllistymistä. Täällä “laittomille maahanmuuttajille” on lahjoitettu DVD-soittimia ja vaikeasti dementoituneiden vanhusten hoitokodissa juodaan ruoan kanssa viiniä ja käydään teatterissa. Tätä kutsutaan nimellä elämänlaatu. Tätä kutsutaan nimellä hyvinvointiyhteiskunta (vaikka se “virallisesti” onkin lopetettu).
Tatuoinnista voi ajatella, että se on kallis ja hintaansa nähden “turha”. Konsertti on siihen nähden paljon edullisempi. Koirasta tulee kuluja, mutta toisaalta lemmikkieläimet lisäävät ihmisten elämänlaatua erittäin paljon. Kumpi on fiksumpaa, että ihmisellä on varaa koiraan vai että yhteiskunta maksaa hänen masennuslääkkeensä?