Kaunistelematonta tosi-TV:tä vaikeavammaisten elämästä
Olin alun perin hyvin skeptinen hollantilaisen RTL5-kanavan Het Zal Me Een Rotzorg Zijn -vammaisrealityä kohtaan. Kyseessä on Intouchables-elokuvaan perustuva ohjelma, jossa nuori tyhjäntoimittaja laitetaan pariksi viikoksi vaikeavammaisen avustajaksi ja kaveriksi ja jokaisesta tehdään yksi jakso. Kuulosti potentiaalisesti melkoiselta eksploitaatiolta.
Hollannissa on pitkä realityohjelmien perinne. Big Brother ja pari muuta tuttua konseptia ovat täältä peräisin. Nykyään suosittuja ovat erityisesti hirveät “pissis/juntti”-ohjelmat, kuten “Barbi menee naimisiin juntin kanssa”, “Juntit lähtevät Espanjaan bilettämään”, “Pissikset etsivät itseään Intiassa” ja uusin riemuvoitto Zon zuipen ziekenhuis, eli “Aurinkoa dokausta sairaala”, jossa mennään etelänmatkalle bilettämään ja lääkärit fiksaavat jäljet. Ihanaa.
Ohjelman 1. jaksosta näin harmikseni vain pätkiä. Jaksossa Mike, ymmärtääkseni CP-vammainen, saa avustajakseen lettipäisen tummaihoisen Silfredin. Molemmat ovat homomiehiä, Silfred jopa käyttää huulikiiltoa. Silfred vaikutti oikein sympaattiselta, vaikka olikin niin eritefoobinen, että Miken hammaspesukupin tyhjentäminenkin ällötti.
Silfred vie Miken Amsterdam priden venekulkueeseen bilettämään ja järjestää tälle sokkotreffit kuumailmapalloon. Mike vaikuttaa nauttivan täysillä. Liiasta biletyksestä hän saa tosin virtsatietulehduksen(?), mutta luulen, että oli sen arvoista. Vaikeavammaisia usein harmittaa, etteivät he saa tehdä asioita, koska “menevät rikki”.
Toisessa jaksossa selkäydinvammautunut taiteilija Elmer saa avustajakseen vankilassakin istuneen surinamilaissyntyisen Generinon eli Gennan. Elmer loukkaantui aikoinaan vakavasti auto-onnettomuudessa Los Angelesissa. Hänen jalkansa ovat halvaantuneet ja kädet toimivat huonosti. Lisäksi hänellä on vaikeaa spastisuutta. Elmer tekee mahdollisimman paljon itse. Esim. avustaja ei yleensä syötä häntä, vaan Elmerillä on lusikka kädessä ja avustaja auttaa nostamaan kättä.
Elmer pääsee Gennan kotiin vierailulle Bijlmeriin. Koska Elmerille on jäänyt pahat traumat onnettomuutensa jälkeisestä helikopterikyydistä – ja Amsterdamissa ambulanssihelikoptereita näkee päivittäin – Genna järjestää hänelle helikopterilennon lievittämään traumaa. Genna vaikutti melko poropeukalolta, mutta mukavalta, rennolta ja ahkeralta.
Ehkä mielenkiintoisimmassa jaksossa “söpö mammanpoika”, koko ajan hiuksiaan peilaava Giedse ryhtyy punk/burleskityylisen tatuoidun ja lävistetyn punapään Lisannen avustajaksi. Lisanne on Talentissakin pärjännyt temperamenttinen sit down -koomikko, joka aloittaa keikkansa tässä jaksossa “Olen pyörätuolissa, spastinen, sokea toisesta silmästä, rajatilapersoonallisuus ja psykoottinen, kuulen päässäni 29 eri ääntä. Niin, ja olen myös lesbo. Onko täällä ketään naista, joka haluaisi nussia?”
Lisanne loukkaantuu Giedsen leikittyä hänen pyörätuolillaan, joka on tämän mielestä “siisti lelu”, ja haukkuu tämän pystyyn, kun tämä ei suostu osallistumaan hygieniatoimiin (Lisanne käyttää vaippoja). Lisanne sanoo tämän tuntuvan siltä, että hän on itsessään vastenmielinen. Lopuksi molemmat itkevät, mutta seuraavana päivänä sovitaan. Lisanne leppyy lopullisesti, kun Giedse auttaa häntä rastimaan “bucket listiltä” yhden kohdan pois viemällä hänet laskuvarjohyppäämään ja mikä parasta, uskaltautuu itsekin mukaan, vaikka on kovin välttelevä luonteeltaan.
Elmer ja Genna allekirjoittavat ohjelmassa annetun sopimuksen siitä, että tapaavat vähintään 12 kertaa seuraavan vuoden aikana. Myös barbiemainen Kimberley ja epilepsiaa sairastava ja pyörätuolissa istuva ujo Sabine allekirjoittavat ja liikuttuvat tilanteessa kyyneliin.
Pirteällä Priscillalla ja lihassurkastumatautia sairastavalla eloisalla Karinilla synkkasi alusta asti eikä mitään isompia ongelmia ollut, joten heille allekirjoittaminen on selvää. Mike ja Silfred sekä Giedse ja Lisanne sen sijaan päättävät jättää allekirjoittamatta, tosin Giedse ja Lisanne aikovat ilmeisesti silti tavata jatkossakin.
Asiallinen kuva vammaisuudesta
Ohjelma esittelee elämää vamman kanssa, mikä useimmille tervekehoisille on täysin vierasta, esimerkiksi erilaisia apuvälineitä “siistimmistä” (kuten kaukosäätimet ja avustajakoirat) vähemmän siisteihin (kuten pissapussit, vaipat tai peräpuikot). Vammaisuutta ei tarvitse hävetä, vaan sitä voi näyttää televisiossa, muutakin kuin vain pyörätuolilla liikkumista. Vaikeavammainenkin voi elää antoisaa ja suhteellisen normaalia elämää. (Toisaalta vammaisuus voi olla aika mälsää, kuten Lisanne-jaksosta hyvin käy ilmi.)
Onko ohjelma eksploitaatiota? Esimerkiksi Elmeriä näytetään nostettavan alastomana hissillä suihkuun hänen saadessaan spasmeja ja Sabinelta vaihdetaan pissapusseja kameran edessä. Molemmat ovat kuitenkin normaaliälyisiä ja asian näyttäminen on heidän oma valintansa. Hollantilaiset ovat hyvin avoimia, esimerkiksi alastomuus ei ole juuri lainkaan tabu. Miksi vammaisuudenkaan pitäisi olla?
Ohjelmassa on vähän spiikkauksia ja muutenkin se on esitetty yllättävän neutraalisti, ei ylidramaattisesti, siirappisesti tai itkettävästi tai muutenkaan alleviivatun tunteisiin vetoavasti tai katsojan tunteita ohjailevasti. Vammaiset pääsevät ääneen yhtä paljon kuin avustajatkin, mikä vähentää tyypillistä esineellistämistä ja valtadynamiikkaa.
Hassua, miten radikaalilta tuntuu, että tavisvammaiset puhuvat vammastaan television prime timessä. Nämä ovat niitä ihmisiä, joille sanotaan auto-onnettomuuden jälkeen “sinä et enää koskaan kävele” ja sitten he eivät enää tosiaan kävele, mutta elämä jatkuu. Yleensä ääneen pääsevät vain ne, jotka ovat alkaneet uudestaan kävellä, yleensä vain parantumistarinoilla on arvoa.
Hollannissa kyllä vammaisuus on muutenkin mielestäni selvästi näkyvämpää, normaalimpaa ja yhteiskuntaan integroidumpaa kuin Suomessa, ei niin toiseuttavaa. Kukaan ei tunnu häpeävän avustettaviaan, jotka ohjelmassa kuuluu esitellä perheelleen ja/tai ystävilleen. Trendikäs Kimberleykin vie Sabinen yökerhoon ja istuskelee jopa hänen sylissään pyörätuolissa.
Koska vammaisten avustajat ovat “tyhjäntoimittajanuoria”, osa vähemmistötaustaisia, se vähentää vastakkainasettelua “kunnon ihminen – friikki”. Elmer miettii, että ei olisi uskonut, että ystävystyy surinamilaisen, Bijlmeristä kotoisin olevan ex-rikollisen kanssa. Erittäin vahvasti maahanmuuttajataustaisessa Bijlmerissä häntä huolettaa, onko auto varmasti lukittu. Lisanne naureskelee Giedsen pakkomiellettä merkkivaatteisiin ja peiliin tuijotteluun.
Tietysti voi ajatella, että vammaisten käyttöä “huonoille teille joutuneiden” elämän saattamiseen takaisin kurssille voi olla jotain cripspiraation kaltaista. “Katsokaa nyt miten hyvin teillä on asiat!” Tämä ei kuitenkaan mielestäni ohjelmassa noussut esiin, vaikka Kimberley itkikin äidilleen puhelimeen kuinka surullista oli, että avustettava joutui 21-vuotiaana, hänen itsensä ikäisenä pyörätuoliin (tämä oli tosin vasta ohjelman kuudes(?) jakso).
Pidän ohjelmassa paljon myös siitä, että se antoi oikeastaan kaikista osallistujista mukavan kuvan. Monet avustajat olisin voinut hyvin kuvitella näkeväni ördäämässä Megabiletystä Ibizalla -tyyppisessä ohjelmassa ja ajattelevani, että onpa kamalia ja rasittavia tyyppejä, mutta tässä sarjassa pissisten, kovisten ja diivojen alta löytyi lämpimiä, empaattisia ihmisiä. Siinäpä poikkeuksellinen reality-konsepti!
