Keitä maailmaasi mahtuu?

Kommentoin Schipholin lentokentällä miehelleni, että minulle tulee aina paha mieli, kun näen tummaihoisten lasten kanniskelevan valkoihoisia nukkeja. Mieheni mielestä tämä oli rasistinen kommentti.

Eri etnisten vähemmistöjen edustajien lapsille olisi kuitenkin tärkeä saada itsensä näköisiä leluja, siinä missä muitakin roolimalleja, jotta ei anneta sellaista kuvaa, että tämä on valkoisten ihmisten maailma (käytännössä esimerkiksi suomalaisten kauppojen voi tietysti olla hankalaa pitää valikoimissaan tummaihoisia ja aasialaisia nukkeja, vaikkapa intiaaneista puhumattakaan).

Hesarikin kirjoitti muutama kuukausi sitten siitä, millaisia kirjoja Suomessa asuvien maahanmuuttajien lapset lukevat mielellään tai haluaisivat lukea. Japanilaisen samuraisuvun vesa olisi halunnut samurai- ja ninjakirjoja. Ghanalainen tyttö piti Pocahontasista, koska he olivat samannäköisiä.

Suomessa onkin ilmestynyt ihan kohtuullinen määrä maahanmuuttajateemoja käsitteleviä ja maahanmuuttajahahmoja sisältäviä kirjoja, tunnetuiltakin kirjailijoilta (esim. Jari Tervon Layla, joka tosin sai murska-arvioita, ja Anja Snellmanin Parvekejumalat). Suomalaisissa lastenkirjoissa etnisiä vähemmistöjä on käsittääkseni melko vähän(?), mutta käännetyissä kuvakirjoissa taitaa olla enemmän. Muihin vähemmistöihin törmää harvakseltaan.

Olen kirjoittanut aiemminkin erilaisten vähemmistöjen kuten lihavien ja vammaisten ottamisesta mukaan fiktioon. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt asiaa vielä enemmän, esimerkiksi kaverini Coryn kautta.

Vähemmistöhahmojen rooli on tärkeä kahdesta syystä. He ovat toki erittäin kiinnostavia itse vähemmistöön kuuluvalle, mutta tärkeitä myös muille lukijoille. Kirjallisuus peilaa yhteiskuntaa, mutta myös osaltaan muokkaa sitä.

Moni on sitä mieltä, että vähemmistöjen ottaminen henkilöhahmoiksi (eikä vain sivuhenkilöiksi, joita suvaitsemalla päähenkilö voi kerätä irtopisteitä) ei ole vain kivaa ja huomaavaista, vaan suorastaan kirjailijan velvollisuus.

Eräs blogaaja totesi, että vähemmistöhahmojen jättäminen pois koska “pelkäät mokaavasi jotain” on ihan yhtä paha kuin jättää heidät pois siksi, ettet noteeraa heidän olemassaoloaan tai koe tarpeelliseksi ottaa heitä mukaan. Niin, no. Lopputulos on sama.

Itselläni mokaamisen pelko on estänyt mm. autistien ja kuurojen hahmojen ottamisen mukaan, koska koen heidän vammansa (tai ominaisuutensa) olevan moniulotteisuutensa takia erittäin haastava kuvata. Toisaalta minulla olisi keskivertokirjailijaa paremmat valmiudet kuvata sekä autistista että kuuroa hahmoa, vaikka taustatyötähän se luonnollisesti vaatisi. (Elviirassa on tosin kaksi autistista sivuhenkilöä.)

Cory on onnistunut mahduttamaan ensi vuonna ilmestyvään esikoisfantasiaromaaniinsa vammaisia, etnisiä vähemmistöjä, seksuaali/sukupuolivähemmistöjä ja lihavia. Omissa kirjoissani seikkailee toki paljon vammaisia, mutta muuten tuntuu, että olen lusmuillut.

Marian ilmestyskirjassa on lesbo (hyvin pienessä roolissa) ja sitä edeltävässä, julkaisemattomaksi jääneessä romaanissani oli useita vammaisia, genderqueer ja poly. Makuuhaavojassa on lähinnä kaksi vammaista hahmoa, Häpeämättömässä hieman enemmän vähemmistöjä (mm. lihava, genderqueer ja BIID-mies), koska se kuuluu kirjaan oleellisesti. Atlaskehrääjässä on ei-dementoitunut vanhus, joita heitäkin aika harvoin mielestäni romaaneissa esiintyy.

Palsamoidussa on lesbopari (sekä hyvin pienessä roolissa maahanmuuttaja). Jostain syystä kirjoitan tosi usein lesbopareja, homot tuntuvat kaukaisemmilta ja vaikeammilta.

Transsukupuolisia minun on ollut tarkoitus kirjoittaa kauan, mutta jotenkin en vain ole “saanut aikaiseksi”, vaikka pidän transasioita tärkeinä ja läheisinä, mm. usean transsukupuolisen ystävän kautta. Kyllästyin tähän ja Elviiran päähenkilö on lesbo transnainen. Se sopii hyvin, koska romaanin teema on identiteetti.

Erityisen hienoa olisi saada kaunokirjallisuuteen kaikkein huonommin tunnettuja tai unohdetuimpia vähemmistöjä, kuten esim. polyt, trans- ja intersukupuoliset, autistiset aikuiset(!) sekä vähemmän kirjoissa esiintyvät vammat. Vammoja ja sairauksia on paljon muitakin kuin syöpä, masennus, alkoholismi, syömishäiriö, kehitysvamma, AIDS, MS-tauti ja “traagisen auto-onnettomuuden uhri”. Esim. minulta voi pyytää apua, jos on vaikea keksiä sopivaa.

Kirjoitatko seuraavaan kaunokirjalliseen tekstiisi mukaan jonkin vähemmistön edustajan?

18 Responses “Keitä maailmaasi mahtuu?”

  1. Niina says:

    Minulla on työn alla kaksi tekstiä. Toisen ensimmäinen luonnos on odottamassa läpilukua ja parantelua – siinä päähenkilön painoindeksi on päälle 50, ja se ei ole ongelma, vaan yhteiskunnan reaktiot. Toisesta tulee scifiapokalyptinen kauhukertomus, jossa aion kuvata transsukupuolista, joka yhteiskunnan romahtamisen myötä joutuu jättämään sukupuolenkorjausprosessin kesken. Hän on toki vain yksi tarinan hahmoista (mm. polysuhdetta olen harkinnut tuovani tuohon). Lihavana genderqueerina olen joutunut koko ikäni lukemaan romaaneja ihmisistä, joiden kanssa minulla ei ole välttämättä muuta yhteistä kuin ihon väri. Se ei ole paljon se.

    Olen aloittanut kirjoittamisharrastukseni fanfiction, erityisesti slashin, kautta, ja siitä syystä heteropariskunnat tuntuvat oudoilta kirjoittaa.

    • Kuulostaa mielenkiintoiselta!

      Tosi monet naiset tykkäävät kirjoittaa miesten välistä romantiikkaa ja erotiikkaa. Minulle se on tuntunut liian vieraalta, siinä missä naisten välinen vipinä sujuu helpommin.

  2. VT says:

    Taannoiseen romaanikäsikirjoituskilpailuun lähti kässäri, jonka tyylilajina on pääosin chick lit ja päähenkilö liikuntarajoitteinen :) Jänskällä odotan, aiheuttaako tunteita!

  3. Stazzy says:

    Vähemmistöjen mukaan ottaminen vaatisi tosiaan melkolailla taustatyötä. Mutta niinhän kirjoittaminen usein muutenkin. Aloin ihan miettiä. Olen kirjoittanut aika paljon tyttörakkautta, mutta en nyt tiedä osaanko pitää sitä juuri minkäänlaisena vähemmistökannanottona. (Homoparit, miehet siis, ovat minulle samalla tavalla vaikeita kuin sinulle.)
    Yhden novellin päähenkilö on yksikätinen, jostain syystä. Ja yhden tarinan voi halutessaan lukea myös mielensairauskuvauksena, mutta siinä on sen verran spefiä mukana, että tulkinta on lukijan.

    Siinä ne taitavat ollakin. Asia on turhan helppo unohtaa, kun ei itse arjessaan elä kovinkaan tiiviisti vähemmistöjen kanssa. Ehkä pitäisi enemmänkin kokeilla lähestyä asiaa nimenomaan spefin kautta, testata auttaisiko etäännyttäminen sitä kautta itseä kohtaamaan vähemmistöt jotenkin… luonnollisemmin.

  4. Kaj Sotala says:

    Pitkään haudutellut fantsukäsisideaa, jossa meidän maailmastamme alkaa avautua portteja muualle multiversumiin ja jossa päähahmoja olisivat polyamorinen tyttö sekä tämän primäärikumppani, aseksuaali poika. Noilla sitten suhde johon kylläkin sisältyy lämpöä ja hellyyttä muttei juuri ollenkaan seksiä, jota sitten taas löytyy tytön muista suhteista enemmän, ja kaikki ovat onnellisia.

    En kyllä ole saanut vielä yhtäkään romaani-ideaani toteutettua, joten saas nähdä toteutuuko tuokaan koskaan…

  5. Marja Leena says:

    Lapset eivät välttämättä ajattele asiaa vähemmistö-enemmistö -näkökulmasta. Muistan itse kinunneeni pitkään “neekerinukkea”, kuten nimitys 1950-luvulla kuului. Mikä ilo olikaan saada se eräänä jouluna. Lapset ovat luontevasti kiinnostuneita erilaisuudesta eikä minusta ole mitenkään outoa, että tummaihoinen lapsi haluaa vaaleaihoisen nuken.

    • Ei varmaan ole mitenkään epätavallista, mutta aika usein tumma lapsi varmaan haluaa tumman nuken – mutta entä jos sellaista ei saa kaupasta. Sekin kokemus normalisoi valkoihoisuutta ja lisää vierauden tunnetta.

  6. Hanna-Riikka says:

    Postauksen viimeiseen kysymykseen: itse asiassa kyllä, montakin. :)

  7. Anniina says:

    Hyvä kirjoitus! Kaipaisin itsekin kirjallisuuteen enemmän aikuisia autisteja, erityisesti naisia ja tyttöjä. Tuntuu siltä, että ne harvat autistihahmot ovat aina joko stereotyyppisiä Asperger-henkilöitä “nörttimäisine” kiinnostuksenkohteineen ja/tai heillä on uskomaton selviytymistarina (tyyliin “Tomin uskottiin olevan syvästi kehitysvammainen, mutta hän pääsikin 5-vuotiaana Harvardin yliopistoon ja kehitti 12-vuotiaana parannuskeinon aidsiin”). Tällaista tavallista työtä tekevää, ei-erityislahjakasta naisautistia (F84.8) tämä välillä tuskastuttaa, ja yritänkin itse kirjoittaa jotain vähän erilaista. Mulla on keskeneräinen romaanikäsikirjoitus, jossa on 24-vuotias naisautisti päähenkilönä sekä lisäksi autistisia sivuhenkilöitä, lapsia ja aikuisia.

    • Jos englannin kieli taipuu, mainitsemani Corinne Duyvisin seuraava romaani voisi ilahduttaa sinua, tai siinä on käsittääkseni autistinen päähenkilö ja hän on tosiaan itse autisti. En aiemmin edes tiennyt kuinka kamalia autistisia hahmoja kirjallisuudesta löytyy, ennen kuin luin tämän Coryn kirjoittaman kirja-arvostelun (varoitus, voi olla aika tylyä tavaraa!) http://disabilityinkidlit.wordpress.com/2013/07/15/corinne-duyvis-reviews-gone/

      Työn alla olevassa romaanissani on kolme autistia, jotka ovat kaikki naisia. Vakkarikoelukijani on Asperger-nainen (Asperger-ihmisiä on muutenkin paljon läheisteni joukossa) ja hänen kanssaan olemme jutelleet paljon aiheesta. Se on kirjallisesti haastava juttu, esim. jos et mainitse diagnoosia, miten saat hahmon vaikuttamaan neurotyypillisten mielestä uskottavalta.

      Tietystihän se menee myös niin, että kirjallisuus yleisestikin korostaa erityisten tyyppien erityisyyttä. Superneroja ja muuta outoja on aina enemmän kuin taviksia.

  8. Anniina says:

    Kiitos kirjavinkistä! Mun romaanikäsiksessä ei heti alussa paukauteta päähenkilön olevan autisti, mutta vähitellen se selviää lukijalle, ja asiasta puhutaan kyllä ihan suoraan. Mukana on esimerkiksi katkelmia mun omista potilaskertomuksista.

    Pidin syksyllä 2012 kehitysvammalääkäreille luennon kehitysvammaisista (ja -häiriöisistä) suomalaisessa kirjallisuudessa. (Löytyy täältä: http://www.kehitysvammalaakarit.fi/uploads/download/2012Juhlaluento.pdf‎) Luentoa valmistellessa tajusin, että itse asiassa kirjallisuudesta löytyy aika paljonkin autistisen oloisia tai autistin kannalta samaistuttavia henkilöitä – heistä ei vain käytetä sanaa autisti. Tässä asiassa mun oma kässäri poikkeaa valtavirrasta.

  9. Pinatapai says:

    Anniinan kommentista sanoisin että televisiossakin on oikeastaan samanlainen tilanne. Kyllä noissa sarjoissa, erityisesti komedioissa, on hahmoja joilla on vaikeuksia ymmärtää sosiaalisia normeja tai ylipäätään asioita. Mr. Bean on eräs äärimmäinen esimerkki. (tai Ralf Wiggum Simpsoneista jne.) Näitä ei tietenkään sanota autisteiksi tai kehitysvammaisiksi, kun tarkoitus on tehdä huumoria, mutta jos olisivat oikeita ihmisiä, voi miettiä pidettäisikö heitä vammaisina…

Kommentoi
Name and Mail are required