Epäonnistumisia
Olen varsin tyytyväinen Ilmestykset-trilogiaani, mutta sen jälkeen romaanirintamalla on takunnut. Palsamoitu-romaanista ei koskaan tullut oikein itseäni miellyttävää, vaikka koelukijat siitä pitivät ja yhden mielestä se oli jopa parempi kuin Häpeämätön (joka on omasta mielestä ylivoimaisesti paras romaaneistani).
Nyt olen reilun kuukauden tuskaillut Elviiran editoinnin kanssa. Tuntui, että kirjoitin romaanin, jossa ei ole juonta, henkilöhahmoja eikä tunnelmaa. Aikamoinen saavutus. :-P Olen miettinyt pääni puhki, miksi/miten niin kävi, vieläpä 10. käsikirjoitukseni kanssa. Tämän blogipostauksen kirjoitin siksi, että kenties joku muu kamppailee samankaltaisen ongelman kanssa.
Onko kyse aivolisäkkeen vajaatoiminnasta, enkö yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä hyvin kuin ennen? Sinänsä ihan mahdollinen selitys. Se ei tosin selitä, miksi kirjoitin juuri hyvän näytelmän, joka oli hauska, jossa oli eläväisiä henkilöitä ja varsin hyvä juonikin.
Luulen keksineeni, missä iso osa ongelmasta piilee. Päähenkilöt ovat liian tylsiä. Aikamoinen kolaus kirjoittajan egolle – sehän on kuin sanoisi, että olen itse tylsä. Minulla on paha tapa kirjoittaa “tavishenkilöitä”, joita tasapainotetaan räväkällä kaverilla tai kumppanilla. Joskus tämä toimii, usein ei.
Ilmestykset-trilogiasta Maria on ehdottomasti mielenkiintoinen tyyppi sekä persoonaltaan että elämältään. Makuuhaavojan Kai on tavallisempi ja hänen elämänsä vuoteenomana on tylsähköä, mutta elämänasenne, huumori ja rikas sisäinen maailma/mielikuvitus tekevät hänestäkin jännittävän.
Häpeämättömän Vesa on tavistyyppiä, mutta hänelläkin on mielenkiintoinen harrastus. Kirjan päähenkilö on tavallaan Vesa, tavallaan räväkkä Enna, tavallaan heidän kahden välinen suhteensa.
Palsamoidun Marjaana on liian tylsä. Melontaa harrastava opettaja ei kuulosta erityisen vaikuttavalta. Marjaanaa piinaa kiinnostava pelko ja hänen bestiksensä oli monella tapaa persoonallinen tyyppi, mutta pelko ei tule riittävästi esiin arjessa ja bestiskin on kuollut. Jes. Eräs Marjaanan oppilaista on tosi omaleimainen hahmo, mutta ei vaikuta juoneen tarpeeksi, vaikka monessa kohtauksessa onkin mukana.
Elviirassa on vähän sama juttu – päähenkilön Inarin transsukupuolisuus herättää kiinnostuksen, mutta muuten tämän bestis on jännittävämpi tyyppi. Persoonalliset päähenkilöt luovat tarinaa kuin itsestään, hyvänä esimerkkinä Häpeämättömän Enna, jolle voisi sattua ja tapahtua vaikkapa ruokakauppareissulla. Tavistyypille tuppaa tapahtumaan tavisjuttuja ja dialogista ja kuvailustakin tulee helposti puisevaa.
Miksi sitten olen kirjoittanut tällaisia tavallisia tallaajia? Ehkä taustalla on alitajuinen pelko siitä, että kirjoitan liian samanlaisen henkilön kuin joku aiemmista päähenkilöistäni. Päähenkilön harrastusten suhteen olen halunnut pysyä poissa videokuvaaja/piirtäjä/nauhoittaja/taiteilija-meiningistä, kun sitä tuli jo sen verran kirjoitettu. (Myös leffakässärini naispäähenkilö on taiteilija…) Myös (yli)vilkas mielikuvitus alkaa tuntua jo kuluneelta jutulta.
Saatan myös pelätä sitä, että henkilöstä tulee ärsyttävä. Atlaskehrääjä-omakustanneromaanini päähenkilö on ärsyttänyt monia (minkä tiesin hyvin jo kirjoitusvaiheessa). Mieheni ei tästä syystä suostunut lukemaan kirjaa loppuun.
Toisaalta koelukijani ärsyyntyi Elviiran päähenkilöstä. Liian mitäänsanomaton tyyppikin tympii, kun lukijat ovat tottuneet kaunokirjallisuudessa kohtaamaan kuolemattomia, unohtumattomia hahmoja, joilla on sekä herkullinen, erottuva persoona että kiehtova elämä ja tausta. Päähenkilön pitäisi myös olla riittävän aktiivinen toimija, ei vatvoja tai haahuilija.
Erveyskeskus-näytelmässä sain vetää hahmot täysillä yli, koska kyseessä oli absurdi komedia ja toisaalta näytelmän hahmoilta siedetään enemmän ärsyttävyyttä. Nämä henkilöt kirjoittivatkin sitten tarinaa villisti ja hersyvästi, vaikkakin pitkälti alkuperäisten suunnitelmien puitteissa.
Olen vakavasti miettinyt, dumpatako koko Elviira-kässäri, mutta toivon pystyväni ratkaisemaan ongelman vielä näin editointivaiheessa. Päähenkilö onkin keksinyt muuttaa tarinan kulkua tekemällä jännittävämmäksi joitain varsin kiinnostavia juttuja, jotka tuovat häneen syvyyttä. Pahistelua, jota lukijan on toisaalta helppo sympata. Tuntuu kyllä, että erikoisempia harrastuksia keksivä osa aivoissani on tyrehtynyt. :-P
Onko kellään muulla ollut samanlaisia ongelmia vai tarvonko yksin tässä suossa? Tai mitään vinkkejä aiheeseen liittyen?
4 Responses “Epäonnistumisia”
Siinä mielessä tunnistin itseni tästä, että minultakin on juuri ilmestynyt romaani, joka on mielestäni paras tähänastisista (eipä niitä tosin olekaan kuin kaksi). Ja nyt kirjoitan kolmatta kirjaa ja tuntuu todella, TODELLA vaikealta ylittää tuo edellinen kirja. Nykyinen tuntuu paljon laimeammalta, yllätyksettömältä… En tiedä. Voiko kirjailija ylittää itsensä joka kerta, tehdä aina vain paremman tekstin? Ehkä ei, vaan väkisinkin tulee myös huonompia kausia.
Ja ratkaisu ongelmaan? Sellaisen ottaisin itsekin mielelläni vastaan. En tiedä. Ehkä kannattaa myös odottaa lukijoiden mielipiteitä. Oma mielipide kirjasta on kuitenkin aina jotenkin vääristynyt, kun sitä ei osaa itse katsoa täysin ulkopuolelta. Itse asiassa, odotan kauhulla kommentteja tuosta uudesta kirjastani, joka on omasta mielestäni hyvä. Ehkä se onkin sitten lukijoiden mielestä surkea. :P
Olen skeptinen, voinko kirjoittaa omasta mielestäni paempaa romaania kuin Häpeämätön (joka oli tosiaan kahdeksas käsikseni). Onneksi tiedostan sen, että minun ei tarvitse. Jos saan kirjoitettua romaanin, joka on parempi kuin jokin kolmesta tähän mennessä julkaistusta romaanistani, se riittää. Toisaalta Häpeämätönkään ei kelvannut millekään isolle tai keskikokoiselle kustantamolle, joten pystynkö koskaan kirjoittamaan kirjaa, joka kelpaisi, en tiedä.
Kirjailijalla voi toki olla vääristynyt käsitys omasta tekstistään, mutta jos on sitä mieltä, että omassa tekstissä ei ole mielekästä juonta, henkilöhahmoja ja tunnelmaa, en usko että voi olla aivan hirveästi väärässäkään. :-P
Heh, no kieltämättä jos sitä noin ajattelee, niin kuulostaa hankalalta.. ;) Mutta tsemppiä kovasti päähenkilön kehittelyyn. Kuulostaa siltä, että juuri henkilöt häiritsevät tällä hetkellä eniten. Ehkä taviksesta voisi kehittää helposti lähestyttävän, samaistuttavan hahmon? Onhan suurin osa ihmisistä oikeastikin taviksia. Mutta varmaan jokaisesta taviksestakin löytyy jotain erikoista ja persoonallista: jokin tavoite, unelma…
Sinänsä tavishahmon luomisessa ei ole mieltä, koska taitava kirjoittaja osaa tehdä hyvinkin erikoisesta hahmosta sellaisen, että lukija samaistuu häneen. Tämä on selitetty erittäin hyvin kirjassa How to Write a Damn Good Novel II. Olen sen melkein joka vuosi lukenut uudestaan ennen uuden romaanin kirjoittamista, mutta tällä kertaa en jaksanut. Ehkä olisi pitänyt…