Archive for February, 2014
Lihatonta lihaa ja muita lehtijuttuja
Eilen julkaistiin uusin juttuni Suomen Kuvalehdessä, aiheena verettömän teurastamon lihaton liha. Suomen Kuvalehden sivuillahan on maksumuuri aka muksuluuri, mutta tästä linkistä sen pääsee lukemaan, vaikka ei olisikaan tilaaja.
Muutama päivä sitten sain tiedon, että Makuuhaavoja-romaanini arvosteltiin viime vuonna Kuuloviesti-lehdessä. Peräti koko sivun juttu. Sen pääsee lukemaan PDF-muotoisena näköislehtenä, johon tosin ei voi linkittää suoraan. Täältä numero 3/2013.
Se on unohtunut mainita, että minulta on juttu + kuva tammikuun Maailman Kuvalehdessä. Se ei tosin näytä olevan verkossa, vaikka yleensä lehden jutut ovat. (Kannattaa muuten tutustua ko. lehteen – monelle uusi tuttavuus, mutta paljon hienoja juttuja ja hyviä kuvia.)
Lähikuukausina on tulossa juttuja myös ainakin Mondossa, Viherpihassa ja pitkästä aikaa Vegaiassa. Ja Häpeämättömästä pitäisi olla tulossa arvostelu kahteen lehteen.
Virta vie ja toukat syövät
Huomioiden, että Barbara Ehrenreich on tunnettu feministikirjailija, jonka tietokirjoja hyllystäni löytyy kaksi (yksi on täälläkin arvioitu), hänen esikoisromaaninsa, toistaiseksi ainoaksi jäänyt tieteisromaani Kipper’s Game alkaa varsin kliseisesti. Eräs avioliitto on tullut tiensä päähän. Puolisot ovat kasvaneet erilleen, mies “tuntee kuolevansa pystyyn” ja ottaa hatkat. Omaperäistä.
Avioliiton kohtaloon on ollut oma osansa myös perheen poikkeuksellisen lahjakkaalla Steve-pojalla, joka tunnetaan lempinimellä Kipper. Hän katosi olleensa koodaamassa jotain peliä. Sinkun elämään totuttautuva Della-äiti yrittää paikantaa poikaansa. Samalla hänellä on vipinää uuden työpaikan tutkijan Alexin kanssa, joka on toivoton juoppo.
Kirja vierittää lukijan päälle runsaasti eri elementtejä, vaikka se sijoittuukin melko lähitulevaisuuteen (se on ilmestynyt vuonna 1993) ja siten sen maailma on pääpiirteissään omamme. On puita syöviä toukkia, aivoja mutatoiva virus, toisen maailmansodan natsitutkijoita joiden jälkiä yllättävän moni penkoo samaan aikaan, piraattiradiota lähettävä saarnaaja Sister Bertha… Kryoniikkaa ja avaruusolioitakin sivutaan ja raamatullista symboliikkaakin on mukana.
Kipper’s Gamessa tuntui olevan liikaa tiedettä – enkä nyt tarkoita infodumppeja vaan tutkimuksen ympärillä pyörivää maailmaa, eikä minulla ole mitään tiedejuttuja vastaan – ja liian vähän …jotain. Ihmisyyttä. Suurin osa henkilöistä ei herättänyt suurempia tunteita. Esimerkiksi Alexiin ei saada oikein mitään ulottuvuutta ja Dellakin on turhan mitäänsanomaton.
Kirja on aika raskas lukea ja välillä hieman tylsäkin. Minulla meni pari kuukautta saada se loppuun, vaikka se oli useammallakin matkalla mukana. Se ei ole erityisen paksu, mutta tuntuu silti etenevän hitaasti. Henkilökaarti on sen verran mittava, että välillä menin joistain sekaisin, ja muutenkin oli vaikea pysyä kärryillä.
Juonta kuljetetaan taitavasti ja lopulta kaikki langat saadaan solmittua yhteen, mutta silti tuntuu, että kirjaan on ahdettu liikaa juttuja. Se on älyllisellä tasolla taidokas, mutta liian pinnallinen. Välillä se kyllä tempasi mukaansa, mutta sitten eksyi taas tylsille raiteille.
On sinänsä jännä, että kirja on feministikirjailijan kirjoittama, kun se tuntuu niin stereotyyppisen “miesmäiseltä”. Paljon dataa ja kikkailua, vähän tunne-elämää ja fiilistä. Ehrenreichillä on kyllä luonnontiedekoulutus, mutta enimmäkseen hän on kirjoittanut yhteiskunnallisia kirjoja ja esseitä.
P.S. Kirja-arvosteluita on nyt lähiaikoina tulossa tavallista enemmän, kun niitä on niin pitkä jono tällä hetkellä ja ensi viikolla lähden reissuun.
Missä on henkinen kotisi?
Monilla ihmisillä on jokin maa, jonka kokee henkiseksi kotimaakseen. Toisilla se on paikka, jossa ei ole välttämättä vielä koskaan käynyt, mutta esimerkiksi kulttuuri ja kieli houkuttelevat, kuten Suomi monille Suomi-faneille maailmalla. Se voi olla paikka, jossa käydään jokaisella lomalla, kuten esimerkiksi monet suomalaiset Thaimaa- ja Kreikka-fanit tekevät. Tai se voi olla paikka, jonne muutetaan tai halutaan muuttaa.
Pikkusiskoni ihastui monen muun tapaan Japaniin teini-iässä. Ensin tulivat anime ja manga, sitten go-lautapeli, sushi ja cosplay (eli hahmoiksi pukeutuminen). Moni innostuu myös japanilaisesta musiikista eli J-Popista, mutta siitä siskoni ei ole koskaan välittänyt. Hän meni jopa opiskelemaan japanin kieltä yliopistolle, lukee haikurunoja ja tekee japanilaisia muinaispukuja.
Useampi Japani-fanituttuni viettää maassa useita kuukausia vuodesta työn tai opiskelun kautta. Saa nyt nähdä kuinka kauan paikka on asuinkelpoinen. :-P
Vanhempani fanittivat aikoinaan Kreikkaa. Siellä käytiin lomalla, tuotiin sieltä kaikenlaista tavaraa, opiskeltiin kielen alkeita ja kuunneltiin kotonakin kreikkalaista musiikkia. Äitini oli myös kovin tykästynyt Tanskaan, jossa hänellä oli useita ystäväperheitä. Hän opetteli kielen ja puhui sillä tuntikausia kestäviä överikalliita ulkomaanpuheluita. Tanskan matkoilta tuotiin kotiin mm. Tanskan lippuja cocktailtikkuversioin ja kilokaupalla remouladea ja maksapasteijaa.
Maafanituksia on ulkopuolisen usein yhtä vaikea käsittää kuin muitakin fandomeita. Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ovat suosittuja maita, jonne halutaan muuttaa. Sitä en pysty käsittämään ollenkaan. Moni suomalainen haluaa muuttaa (ja usein muuttaakin) Saksaan, mikä minulle olisi jotakuinkin pahin painajainen. Skotlanti-fanituksen voin kyllä hyvin ymmärtää.
Ainakin kaksi kaveriani haaveilee Hollantiin muutosta ja toinen onkin ehkä tulossa tänne vaihtoon. Kaveripiirissäni fanitetaan myös esimerkiksi Norjaa, Islantia, Viroa, Unkaria, Espanjaa, Australiaa ja Etelä-Koreaa. Eräs ystävättäreni ainakin pari vuotta sitten haaveili talosta Italiassa (en muista missä siellä). Yksi kaveri muutti Kiinaan vuodeksi, mutta viihtyikin siellä lopulta pari vuotta. Toinen asuu osan vuodesta Perussa.
Ei liene kenellekään minut tuntevalle epäselvää, että olen suuresti tykästynyt Hollantiin. Pidän ihmisistä, kulttuurista, politiikasta ja monesta muusta asiasta täällä. Oli ihanaa hiljattain tavata suomalaisnainen, joka oli muuttanut miehensä kanssa osaksi vuotta Amsterdamiin siksi, että hän kokee olevansa täällä kotona, toisin kuin missään muualla koskaan. Aivan kuin minä!
Toisaalta en mitenkään erityisesti välitä “hollantilaisuudesta”. En fanita Ajaxia tai jalkapalloa muutenkaan enkä pidä yhdestäkään hollantilaisesta bändistä. Jotkut hollantilaiset leffat ovat ihan hyviä, kirjoja en ole juuri lukenut. Kieltä opiskelen käytännön takia, en siksi että olisin ihastunut siihen.
“Ensirakkauteni” tulee aina olemaan Intia, jossa en ole koskaan käynyt – jos en olisi sairas, varmasti kyllä olisin. Kaikki sai alkunsa jo ollessani alle kouluikäinen, jolloin maistoin intialaista teetä. Intialainen ruoka, kulttuuri ja monet muut jutut kiehtovat (Bollywoodista en välitä). Olen jopa kokannut intialaista ruokaa intialaiselle kaverille(!).
Nyt asun onnekseni aivan kahden intialaisen kaupan vieressä, joista saa maailman parhaita “sipsejä”, ihanaa hennasekoitusta ja mahtavaa hiusöljyä. Kerran kipaisin kesken ruoanlaiton hakemaan lisää amchooria eli mangojauhetta. Olen päässyt katsomaan, miten diwalia vietetään ja saanut mangoja sikhien juhlakulkueelta. Intialaisiin häihin vieraaksi pääsemisestä saan silti yhä vain haaveilla.
Fanitatko sinä jotain maata?
Hieman epätavallisempi kirjailijamuistelma
Jennifer Finney Boylan (ent. James Finney Boylan) on Suomessa tuntemattomaksi jäänyt, mutta Yhdysvalloissa varsin menestynyt kirjailija. Ei siis ihme, että hänen muistelmansa She’s Not There on huikean hyvin kirjoitettu ja sekin noussut menestykseksi kotimaassaan.
Jo lapsuudessaan Jim koki olevansa tyttö. Samoin kuin edellisen lukemani transmuistelman kirjoittaja, hänkin kuitenkin uskoi, että rakkaus voisi parantaa hänen transsukupuolisuutensa. Hän oli väärässä.
Boylanista tuli kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja pianisti. Hän meni naimisiin elämänsä rakkauden Gracen kanssa ja sai kaksi lasta. Hänen olisi pitänyt olla onnellinen, mutta jokin hänen sisällään ei vain ollut kohdallaan.
She’s Not There on hyvin vahvasti kohtauspohjainen muistelma. Jotkut kohtaukset ovat hyvinkin lyhyitä, alle puoli sivua. Boylanilla on vahvasti oma tyylinsä, jota on vaikea kuvailla. Se on usein hauska, joskus ironinen, toisinaan hyvin surullinen. Sellainen, että tekee mieli lukea ääneen parhaita paloja.
Kirjassa on myös paljon mielenkiintoista tietoa sukupuolesta, esimerkiksi miten estrogeeni muuttaa Boylanin ajatusmaailmaa ja jopa aistikokemuksia. Boylan on sen verran androgyyninen, että hän pystyy elämään jonkin aikaa välillä miehenä ja välillä naisena, riippuen vaatteista ja ovatko hänen pitkät hiuksensa auki vai kiinni. Ei ehkä yllätä, että autokaupassa miestä ja naista palvellaan aivan eri tavoin.
Boylanin elämälle kävi lopulta varsin hyvin. Työpaikalla ei ollut ongelmia, vaimo jäi ja alun perin erittäin häkeltynyt miespuolinen paras ystävä, kirjailija Richard Russo, pysyi hänkin parhaana ystävänä. Myös Grace ja Richard pääsevät ääneen kirjan lopussa.
Kirjaa voi suositella kaikille laadukkaiden muistelmien ystäville, vaikka ei olisikaan mitään erityistä kiinnostusta transsukupuolisuuteen.
Vessajuttuja
Yksi olympialaisten puhuttaneimpia asioita on olleet Sotshin hotellien vessat. Niissä on väitetysti kameravalvonta ja netti on täynnä kuvia (joskin iso osa väärennöksiä), joissa on mm. puoliksi seinän sisään, vierekkäin tai väärin päin asennettuja pönttöjä. Joku totesikin, että toimittajat laitetaan puhumaan vessoista, jotta he unohtaisivat puhua ihmisoikeuksista.
Vessojen ja puhtaan veden puute on valtava ongelma monissa kehitysmaissa. Vessat voivat kuitenkin olla ihmisoikeuskysymys myös länsimaissa, mistä olen kirjoittanut muutama vuosi sitten. Minusta ei ole oikein, että vangit joutuvat pissaamaan ämpäriin maassa, jossa kaikilla on yleisesti oikeat vessat.
Ei myöskään ole oikein makuuttaa vanhuksia vaipoissa, jos he voisivat käydä vessassa. Kun tein juttua hollantilaisesta Hogeweyk-dementiakylästä, minulle kerrottiin, että heillä kuluu inkontinenssitarvikkeita paljon alun perin arvioitua vähemmän, koska vanhukset viedään vessaan ennen kuin he pissaavat housuun. Vaippojen käyttäminen ei ole vain ajatustasolla inhottava (mitä itse pitäisit ajatuksesta?), vaan lisää infektioiden ja makuuhaavojen riskiä.
Julkiset vessat ovat piinaa monille transsukupuolisille, joko siksi, että he “eivät mene läpi” sukupuolensa edustajina tai koska ympäristö tietää heidän “entisen” sukupuolensa, kuten kouluissa. Yhdysvalloissa asiasta on ollut monia oikeusjuttuja.
Sukupuolineutraali vessa olisi tietysti ratkaisu tähän, vaikka aika vähän niitä vielä on. Hiljattain olin tapahtumassa, jossa vessat oli kyltitetty butch”, “femme” ja “neutral” (vai neutri?). Se tuntui sinänsä hassulta, koska butch kuitenkin käsittääkseni viittaa aika selvästi nimenomaan maskuliiniseen naiseen, eikä maskuliinisuuteen yleisesti…
Suomessa on runsaasti esteellisiä vessoja, myös julkisissa kiinteistöissä, jotka muuten ovat esteettömiä. Tämä tuottaa monille vammaisille jatkuvia ongelmia, kun he joutuvat miettimään, pystyvätkö käymään ensin teatterissa ja sitten suosikkiravintolassaan, jos kummassakaan ei pääse vessaan. Usein tämä tarkoittaa tahallista liian vähän juomista.
Myös vuoteenomat ihmiset monesti juovat liian vähän tai jättävät vessaan menemisen liian viime tinkaan siksi, että heillä ei ole tarpeeksi avustajatunteja, tai he kyllä pääsevät vessaan, mutta se vie niin paljon voimia, että sitä tekee mieluummin mahdollisimman vähän. Tähän liittyy terveysriskejä, kuten kuivuminen, virtsatietulehdus ja rakon/suolen “laiskistuminen”.
Myös suolistosairauksista tai virtsarakon toimintahäiriöistä kärsivät joutuvat usein miettimään reissunsa tarkasti sen suhteen, pääseekö siellä tarvittaessa pian vessaan. Suomessahan on otettu käyttöön vessapassi, jolla suolistosairauksia sairastavat voivat pyytää päästä esimerkiksi myymälän wc:hen, joka normaalisti on vain henkilökunnan käytössä. (Jos kärsit suolisto- tai rakkovaivoista ja olet lisäksi pyörätuolissa, kuten monet MS-potilaat, menee asia toki entistäkin hankalammaksi.)
Vessa-asioista ei ole tapana puhua ääneen, joten moni kieltäytyy kutsuista vain siksi, että vessakäynnit menevät liian monimutkaisiksi tai ei ole varma, saako hoidettua ne kunnialla.
Kaikki meistä tarvitsevat vessoja, joten aiheesta pitäisi voida myös puhua julkisuudessa.
Vihdoin puhutaan spesismistä
Spesismi on aihe, josta puhutaan häviävän vähän. Jopa vähemmän kuin ableismista. Moni ei edes tunne koko sanaa, tai lajisyrjinnän konseptia muullakaan nimellä. Aihe on sellainen, jota useimmat mieluummin olisivat kokonaan ajattelematta, koska muuten elämä menee hankalaksi, kun joutuu kyseenalaistamaan jokapäiväiset eettiset päätöksensä (tai oikeammin niiden puutteen).
Speciesism – The Movie on dokumenttielokuva aiheesta, josta ei saisi puhua. Se on herättänyt paljon keskustelua Yhdysvalloissa ja sitä on kehuttu monissa isoissa lehdissä. Skeptic-lehden Michael Schermer julisti olleensa spesisti mennessään katsomaan elokuvaa, mutta ei enää. Hän sanoi myös:
“When I came out I could no longer justify the treatment of animals with any rational arguments because they were all demolished in this brilliant and compelling film. The intellectual debate over speciesism is now over.”
Aika hyvin kotikutoisen oloiselta käsivaralla kuvatulta dokkarilta, jonka tehneellä parikymppisellä Mark Devriesillä ei ollut mitään kokemusta elokuvanteosta. Hänellä oli vain sanottavaa ja visio. Uskottavuutta tuo epäilemättä haastateltavien kaarti: mm. Richard Dawkins, Temple Grandin, spesismin konseptin aikoinaan popularisoinut filosofi Peter Singer ja lukuisia muita yliopistoprofessoreja.
Yksi vaikuttavimmista haastateltavista on kuitenkin Devriesin isä, joka kertoo millaista on elää vuosia jatkuvan kivun kanssa – kuten miljoonat eläimet. Holokaustista selvinnyt vertaa eläinteollisuutta holokaustiin. Elokuvan vahvuus ei ole vain siinä mitä sanotaan, vaan miten.
En lähde sen enempää tätä elokuvaa tässä arvostelemaan, koska kirjoittamani arvio on tulossa erääseen lehteen, mutta suosittelen katsomaan elokuvan. Sen voi vuokrata $2.99 eli reilun kahden euron hintaan Vimeosta. Elokuvaan on tulossa tekstityksiä eri kielillä, toivottavasti vielä jossain vaiheessa suomeksikin.
Joulu tulee pian, ehkä
Tällä hetkellä riittää odotettavaa. Vähän vajaan kuukauden päästä on toivottavasti luvassa jotain todella, todella siistiä, jos kaikki menee hyvin. Pian sen jälkeen, 6. maaliskuuta, on esikoisnäytelmäni ensi-ilta, jota tietysti odotan kuin kuuta nousevaa. Myös toisen näytelmäni kohtalo näytelmäkilpailussa jännittää, mutta se selviä vasta kesäkuussa.
Huhtikuussa meidän piti matkustaa mahdollisesti Kiinaan, mutta sitä ei tarvitse enää odottaa, matka siirtyi/peruuntui (jos se siirtyy kesälle, emme mene, koska siellä on liian kuuma). Hyvällä tuurilla se on syksyllä eikä meidän tarvitse maksaa mitään. Tuon peruunnuttua saatan mennä sen sijaan Köpikseen työmatkalle, jos olen tarpeeksi hyvässä kunnossa.
Tärkein jännitettävä asia on kuitenkin maaliskuun lopussa. Lähes kahden vuoden jahkailun jälkeen varasin lääkäriajan brysseliläiselle lääkärille. Käynti voi labroineen, matkoineen sun muineen (joudun lähettämään näytteitä hiilihappojäissä FedExillä…) kustantaa reilusti yli tonninkin. Suurempi ongelma tosin on, että hoito voi maksaa 600 euroa kuussa. Sellaisia summia rahaa meillä ei ole. Siksi se kahden vuoden jahkailu.
Totesin kuitenkin, että elämänlaatuni on niin totaalisen surkea (enkä välttämättä pysy hengissäkään kauaa ilman hoitoa), että asialle on pakko tehdä jotain. Ennen aivolisäkkeen tuhoutumista saatoin tehdä töitä 15 tuntia päivässä koko viikon, nyt olen onnekas, jos yli viisi tuntia viikossa onnistuu. Syöminen, peseytyminen, pukeutuminen yms tuottaa usein vaikeuksia. Lihaksetkin alkavat pettää. Ihminen ei toimi ilman aivolisäkettä.
Olen saanut jo kerran, seitsemän vuotta sitten, uuden mahdollisuuden elämään, kiitos LDN:n. En oikein uskalla edes toivoa, että sama voisi toteutua uudestaan. Tiedän kyllä, mitä teen, jos toteutuu, paitsi ne parituhatta tuntia rästitöitä.
Haluaisin kirjoittaa yhden tietokirjan, joka tosin riippuu muistakin kuin minusta. Luultavasti en pääse sitä tekemään, vaikka tulisinkin parempaan kuntoon, mutta aina voi toivoa. Haluaisin myös toteuttaa yhden maalausidean, joka minulla on ollut jo pari vuotta. Kokonainen näyttely. (Joo, minulla on vieläkin se 2012 aloitettu maalaus kesken.)
Näytelmiä, elokuvia, romaaneja, lehtijuttuja. Näitä riittää. Ehkä vielä jokin lääketiedekirjakin.
Tietysti ruoanlaittoa. Minulla on pitkät todolistat erilaisia ruokia ja kirjahyllyssä on monta keittokirjaa käytännössä käyttämättä. Irlanninsammalet sun muut ja käyttämättömät kakkuvuoat eivät kauaa enää muhisi hyllyssä pölyttymässä. Hypoglykemiani varmaan helpottaisi, jolloin pystyisin syömään sellaisia ruokia, joista olen pitkään vain haaveillut. Risottoa. Mehua! Ehkä jopa puuroa? Olisi ihanaa, jos voisi syödä muutakin leipää kuin karppileipää.
Voitte kuvitella pääni päälle sellaisen pilven muotoisen haavekuplan. Sarjakuvissa sellaiset puhkeavat helposti. Toivottavasti tämä ei. Se on vähän niin kuin viimeinen toivoni.
