Archive for March, 2014
Pyöreitä lukemia
Kymmenes romaanini Elviira valmistui eilen illalla. Sen piti valmistua jo lauantaina, mutta aivan kalkkiviivoilla iski jokaisen kirjoittajan painajainen: ammottava juoniaukko, joka ei ollut vain epälooginen, vaan suorastaan mahdoton. Jaiks. Sain sen onneksi paikattua ja ehkä lopputulos on jopa parempi nyt, sekä rakenteellisesti (jouduin tekemään uuden kohtauksen, johon siirsin osan yhdestä toisesta kohtauksesta) että jännitteellisesti.
Kuten olen täällä aiemminkin tuskaillut, projekti on ollut hermojaraastava. Kunto on ollut tosi huono ja NaNoWriMon jälkeen minulla oli käsissäni kässäri ilman juonta, henkilöitä tai tunnelmaa. Monta kertaa olen ollut lähellä luovuttaa.
Matkan varrella poistotiedosto on lihonut enemmän kuin koskaan aikaisemmin, lähes 10 000 sanan verran (ainoastaan paria lausetta pidemmät katkelmat säästän, joten todellisuudessa olen siis poistanut paljon enemmänkin). Loppupituus on vähän reilu 50 000 sanaa, eli hieman pidempi kuin NaNon lopussa, sillä NaNon laskurissa pääsee 50K:hon kun Atlantiksen laskuri on vasta noin 48 500 sanassa.
Nyt teksti on onneksi hyvin erilainen, kiitos neljän mahtavan koelukijani. Kiitokset toki myös kaikille muille avustaneille, kuten Roosa, Johanna, Taina, Matti, Antti, Jukka, NaNoWriMon foorumi, #protu ja isäni. Ja kaikki lukuisat muut jotka törppöyttäni unohdin.
Romaani siis perustuu samannimiseen novelliini (joka oli alun perin englanninkielinen noin 5 000 sanan teksti, jossa lampaan nimi oli Sabine). Se käsittelee identiteettiä, ihmisyyttä ja eläimyyttä, mm. eläinten älyn, eläinoikeuksien ja transsukupuolisuuden näkökulmasta. Mitä on meidän sisällämme? Entä muiden olentojen – ja haluammeko oikeasti tietää?
Huomenna alkaa itselleni kolmas näytelmän/leffankirjoituskuukausi ScriptFrenzy, jossa tarkoitus olisi kasata näytelmäversio Makuuhaavoja-romaanistani. Sekin on ollut suunnitteilla jo yli vuoden, mutta kirjassa on ollut joitain haasteita (mm. liikaa juttuja), vaikka se suht näytelmällinen onkin. Toivon saaneeni nämä haasteet ratkaistua, mutta en ole ehtinyt suunnitella näytelmää muuten juuri lainkaan. Jonkinlainen kohtausluettelo minulla on.
Olen varautunut siihen, että näytelmästä ei välttämättä tule esityskelpoinen, mutta ainakin prosessissa oppii varmasti jotain. Ja näytelmän kirjoittaminen ei vie onneksi yhtään niin paljoa aikaa kuin romaanin, varsinkin jos se jää kesken aikaisessa vaiheessa (kirjoitan sen kyllä varmasti loppuun, mutta editoinnista en vielä tiedä).
Elviirasta ei oikein saa näytelmää eikä elokuvaa (eikä edellisestä Palsamoitu-romaanistani, jonka kohtalo on vielä auki). Häpeämättömästä saisi elokuvan, mutta näytelmä olisi haastava, ainakin jos Ennan näyttelyn haluaisi säilyttää.
Keskiviikkona juhlin kolmikymppisiäni. Tai siis en juhli, kirjoitan. Leivon jos jaksan. Lauantaina menemme syömään indonesialaista.
Belgian matka meni hyvin, siitä kirjoitan tarkemmin lähipäivinä.
Viime vuoden unohdetuin kirja
Vuosi sitten en ollut tainnut koskaan lukea hevoskirjaa. Sittemmin olen ahminut kaksi: Seabiscuitin (joka sekin oli erinomainen) sekä viimeksi Twitter-kaverini Johanna Viitasen esikoisen Hiekkaan kadonneet jäljet. Taidan olla vanhalla iälläni muuttumassa heppatytöksi.
Viitanen on kustannustoimittaja ja pitkän linjan hevoskirjailija tietokirjallisuuden saralla. Ei siis ihme, että hänen esikoisromaaninsakin käsittelee hevosia – tosin lähinnä hevossairauden näkökulmasta, eivätkä nämä ole mitään jaloja mustangeja, jotka karauttavat auringonlaskuun, vaikka arolla ollaankin.
Hiekkaan kadonneet jäljet on enimmäkseen Mongoliaan, osittain Walesiin ja Suomeen sijoittuva jännäri/trilleri ja kahden miehen rakkaustarina. Toinen on walesilainen eläinlääkäri, toinen suomalainen musiikintutkija. Molemmat saavat apurahan hevosiin liittyviin tutkimuksiin Mongoliassa. Seppo tutkii hevosenpääviulua morin huuria, Rhys kaviokuumeen alkuperää. Kummankin tutkimukseen tosin tulee paljon mutkia matkaan ja joku tuntuu vainoavan heitä molempia.
Kirja on todella jännittävä ja mukaansatempaava ja erittäin hyvin kirjoitettu. Se on täynnä uskomattomia mutta kuitenkin vielä uskottavia käänteitä – usein tuli sellainen olo että kirjailija ei mitenkään voi tarjota järkevää selitystä tälle kaikelle, mutta sellainen kuitenkin seurasi. Taidokkaasti kuvailtu eksoottinen tapahtumapaikka lisää tarinan tenhoa. Itse annan vielä pisteitä lääketieteestä. Kirja jossa mainitaan CYP450 relevantissa yhteydessä ja osana juonta!
Myös romantiikkaosasto on kohdillaan. Onhan pokkarimaailma täynnä miesten välisiä suhteita, mutta ne ovat aivan eri maata. Tässä on kaksi jöröä keski-ikäistä miestä, toinen kärttyisellä ja temperamenttisella tavalla jörö, toinen suomalaisella jäyhällä tavalla. Pitkään puolet heidän keskinäisestä kommunikaatiostaan on lähinnä toisen haukkumista idiootiksi.
Jostain syystä lopputulos on vastustamaton. Onhan tämä “kaksi ihmistä inhoaa toisiaan, vaikka lukija tajuaa heti että heidät on tarkoitettu toisilleen” hyvin perinteinen kuvio romantiikassa, mutta kun osapuolet ovat riittävän epätäydellisiä ja aitoja, välillä suorastaan mulkkuja (mutta kuitenkin inhimillisellä tavalla, ei ylimielisellä), se toimii. Ja virkistävällä tavalla miesten suhde ei ketään haittaa, paitsi ehkä vähän toisen ex-poikaystävää.
Muutama asia kirjassa häiritsi. Sattumia oli paljon, mutta suurin osa oli tapahtumien “juurilla”, missä sellaiset on helpompi hyväksyä kuin asioiden ratkaisuina. Alussa oli pari lyhyttä mutta turhan tuntuista infodumppia (jotka eivät liittyneet juoneen). Sepon tytär Saana tuntui kliseiseltä teinityttöhahmolta vaikka yllättikin lopussa. Ex-vaimo Venlakaan ei ollut moniulotteisuudella pilattu. Yksi piirre kirjan lopussa oli aika kliseinen. Mutta nämä olivat pikkujuttuja.
Jos Viitasen kirjan olisi julkaissut iso kustantamo eikä Minerva, olisi varmaan kääntöoikeuksista ja leffaoikeuksistakin käyty jo kauppaa. Sääli, että romaani on jäänyt hyvin vähälle huomiolle, vaikka muutamia lehtiarvosteluita onkin onneksi plakkarissa.
On siistiä omistaa näin hieno kirja tekijän imartelevalla omistuskirjoituksella!
P.S. Morin huuria voi kuunnella pätkän Wikimedia Commonsissa. Vaikka tuskin se soi tallenteessa yhtään samoin kuin loputtomalla arolla…
Tienhaarassa
Olen jossain määrin tienhaarassa nyt. Ylihuomenna (toivottavasti) selviää, saanko Belgiasta hoitoa. Jos saan, menee toki pidempään, ehkä jopa kuukausia, saada selville onko siitä apua.
On mahdollista, että terveyteni palautuu aivolisäkkeen tuhoutumista edeltäneelle tasolle ja pystyn taas elämään aktiivista ja jotakuinkin sellaista elämää kuin haluan. On myös mahdollista, että mitään apua ei löydy ja elämäni jatkuu eteenpäin hyvin ankeana. (Toki parinkymmenen vuoden sisään parantavakin hoito varmasti löytyisi, mutta tuskinpa elän riittävän kauaa.)
Tietysti muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia, jotain näiden välistä. Mikä on tietysti ongelmallinen tilanne, kun hoito maksaa satoja euroja kuussa. Jos se auttaakin vain vähän.
Joka tapauksessa tuntuu siltä, että nyt on aivan erityisen tärkeää tietää mitä elämältään haluaa, kun voi saada uuden mahdollisuuden siihen – tai toisaalta voi olla, että koko loppuelämä on niin mälsää, että ainoa tapa saada edes jotain elämänlaatua on keskittyä antoisiin asioihin, lempiasioihin. Koko vaikean syksyn ja talven jaksoin sillä, että odotin näytelmäni ensi-iltaa. Tällä hetkellä minulla ei ole oikein muuta odotettavaa kuin tuo lääkärireissu. Jotain pitäisi olla.
Olenhan minä tehnyt aina asioita, joita haluan. Toisaalta olen elänyt koko aikuisen elämäni muiden auttamiseksi. Se on hyvin palkitsevaa, kun tiedän, että olen pystynyt parantamaan ainakin satojen suomalaisten elämää, ja monien muissakin maissa. On hämmentävää kun lukee englanninkielistä uutiskirjettä ja yhtäkkiä siellä tuntematon ihminen kiittää minua.
Toisaalta se on myös raskasta. Vuosien mittaan olen vastannut tuhansiin sähköposteihin (+ yli 3 000 viestiä omalla CFS-foorumillani), joissa on ollut tuntemattomien tai puolituttujen terveysmurheita. Yritän vastata kaikille, mutta välillä kun voimia on ollut vähän ja postia paljon, on pitänyt priorisoida, että vastaan vain niille, joilla on haimasyöpä tai jotain pahempaa.
Lääketieteellisten tietokirjojen kirjoittaminen on kivaa, mutta myös raskasta. Pahimmillaan työtunteja on kertynyt viikossa luokkaa 75 (ennen kuin aivolisäke posahti; sen jälkeen 7,5 on ollut realistisempaa). Ja unissakin se jatkuu.
Haluaisin tehdä välillä jotain, josta ei tarvitse miettiä, kuinka montaa maailman ihmistä se auttaa. Ja ehkä pitää myös lomaa lääketieteestä. Tai siis lääketieteestä kirjoittamisesta ja lääketieteen elämisestä. – itse lääketieteeseen en ole kyllästynyt, nytkin luen yhtä (loistavaa) kirjaa genetiikasta ja toista ravitsemuksesta syövässä. Yleisestikin loma olisi ihan jees nyt, toukokuun puolivälissä sitäkin pitäisi järjestyä. Harmi tietysti, että sairaudesta ei lomaa saa.
Eniten haluaisin matkustaa, mutta aivolisäkkeen vajaatoiminnan takia se ei valitettavasti ole kovin realistista (siis muissa kuin Länsi/Pohjois/Keski-Euroopan maissa matkailu), vaikka hoito auttaisikin. Jos parantuisin, mikä ei ole mahdollista, haluaisin myös siirtolapuutarhatontin (joka täällä onnistuisi jopa ilmaiseksi!). Mutta jotain muuta kivaa sitten. Ja ideakin minulla jo on, siitä en tiedä voiko se toteutua.
Jos elämä jatkuu hyvin rajallisena, keskitän kaikki vähät voimani kirjoittamiseen, kuten ennenkin, saatan vain vaihtaa kirjoittamisen fokusta. Jos voimat palautuvat, siinä tapauksessa haluan tehdä paljon, paljon muutakin.
Romaanien ja näytelmien kirjoittaminen joka tapauksessa jatkuu, vaikka ensinmainitun järkevyyttä mietinkin päivittäin.
Näytelmäkirjailijan aapinen
Luin kaksi eri näytelmänkirjoituskirjaa ennen kuin kirjoitin Marian ilmestykset -näytelmän. Nyt löytyi vielä kolmas, josta toivon, että olisin lukenut vielä senkin.
Richard Toscanin Playwriting Seminars 2.0 on hyvin erilainen kuin aikaisemmin lukemani kirjat. Sisältö tuntuu olevan hieman omituisessa järjestyksessä ja seassa on paljon epäolennaisemman tuntuisia juttuja – näytelmän nimi, henkilöiden nimet ja miten heihin viitataan, voiko näytelmässä kiroilla tai olla alastomuutta, voiko näytelmässä olla mukana tunnettuja lauluja jne. Mutta lähes 400 sivuun mahtuu paljon tiukkaa asiaakin. Teksti on varsin listapainotteista ja tiivistä, mutta hyvin selkeää.
Kirjassa käsitellään todella paljon ja hyvin näytelmän rakennetta ja mukana on myös havainnollistavia kaavioita. Myös esimerkiksi monologien (yksittäisten tai monologinäytelmien), lyhytnäytelmien ja dokumenttinäytelmien kirjoittamista, kertojanääntä ja valmiiden näytelmien adaptoimista (valitettavasti ei romaanien tässäkään!) käsitellään. Kirjassa selitetään myös esimerkiksi näytelmän ja elokuvan sellaisista eroista, joita en ole ennen miettinyt.
Esimerkkejä hyödynnetään todella paljon, vaikka niistä vain pieni osa on varsinaisia käsiskatkelmia, suurin osa on parin lauseen mainintoja siitä. miten jokin tietty asia on toteutettu tietyissä näytelmissä. Suurin osa esimerkeistä on moderneja näytelmiä, monet niinkin uusia kuin 2011, osa taas esimerkiksi Shakespearen klassikoita. Myös näytelmien muutosta ajan myötä (niin rakenne, henkilöt kuin dialogikin) käsitellään.
Tämä on sellainen kirja, johon tulisi varmaan paljon alleviivauksia, jos sellaisia harrastaisin. Toisaalta useimmista elokuvan- ja näytelmänkirjoitusoppaista poiketen kirja on luultavasti melko hyödytön pelkästään proosaa kirjoittaville.
Mikä maa, mikä valuutta
Nyt on reilu viikko siitä kun kotiuduin Suomesta. Oli yllättävän pitkä palautuminen matkasta (siis kun ottaa huomioon, että kehoni ei sinänsä tunne käsitettä “palautuminen”, vaan kaikki toimii pitkälti satunnaistettuna).
Monta päivää paluun jälkeen olin aivan sekaisin kielistä – kun oli reilun viikon sisällä neljässä maassa, niin jopa se Arlandan välilasku riitti palauttamaan ruotsin/norjanpuhumismoodiin – ja jopa aikavyöhykkeistä, vaikka eihän niitä kertynyt kuin kaksi vierekkäistä. En osannut kotona syödä oikeaan aikaan (minulla on aina nälkä, niin syömiset pitää katsoa kellosta), kun kuvittelin kellon olevan väärällä aikavyöhykkeellä. Jne. Tuntui naurettavalta, eikä tällaista ole ollut ennen.
Unenpuute tekee hassuja asioita ihmismielelle. Tässä kuussa tulee kolme vuotta siitä kun olen viimeksi nukkunut järkeviä määriä, mutta kun nukkuu vielä selvästi vähemmän kuin yleensä, kyllä sen huomaa. Norjassa mokasin aika pahasti kun arviointikyky/päätöksentekokyky petti unenpuutteen takia. Suomessa en osannut kirjoittaa käsin yhtenä päivänä ja toisena päivänä eksyin yhden bussipysäkin mittaisella kävelymatkalla (normaalisti en eksy helposti).
Onneksi olen matkustanut ulkomailla yksinkin sen verran, että vieraassakin maassa paikasta A paikkaan B pääsee vaikka olisi ihan pihalla, ainakin sellaisessa helppokäyttöisessä paikassa kuin Norja. Tosin minullahan peruuntui siellä melkein kaikki, niin en joutunut menemään esimerkiksi Lillehammeriin kuten alun perin näytti (no, suora juna Oslosta sekin olisi vienyt). Mitään matkustamiseen liittyviä ongelmia ei siis tullut – paitsi tuolla Myllypurossa. Heh.
Norjassa en ehtinyt/jaksanut tehdä paljoa, vaikka siellä neljä päivää olinkin. Yhden nähtävyyden kävin katsomassa, jos Karl Johans gatea ei lasketa, nimittäin Emanuel Vigelandin mausoleumin, joka on yksi kokonaan Vigelandin freskolla koristelema iso huone. En tiedä oliko se sen metromatkailun arvoista – vaikka metrossa minua vastapäätä istuikin aiemmin mainittujen Ylvis-veljesten isä!
Valokuviakaan ei tullut juuri otettua, kun koko ajan oli harmaan sateinen sää. Keskityin siis lähinnä havainnoimaan ihmisten arkielämää.
Oslo on miellyttävä, moderni, kansainvälinen (melkein enemmän kuin Amsterdam!) ja käyttäjäystävällinen paikka – jos ei lasketa hintoja. Norja tunnetaan kalliina, mutta hinnat ovat niin poskettomia, että aivot menevät tilttiin, kun yrittää tehdä valuuttamuunnoksia. Maistuisiko pussi Dumleja 6 e, jugurttipurkki 1,5 e tai ketjupizza, 20-30 euroa (+ kuljetusmaksu kympin)? Ananaskirsikat ja mustikat olivat kyllä Hollannin hinnoissa, joten popsin sitten niitä ja eväitäni.
Norjalaisten nykyisiä kansallisruokia ovat pizza, sushi ja taco. Esimerkiksi perjantai-illaksi tilataan joko pizzaa tai laitetaan tacoja – joissain kaupoissa on tacotarvikkeet aina viikonloppuisin tarjouksessa ja yhdessä oli jopa “tacobaari” josta kerätään täytteet omiin kotikokkailuihin – vain 99 kr (12 euroa)/100 g!
Norjalaiset rakastavat myös buffetteja, joissa he pystyvät syömään loputtomasti ruokaa. Kukkurallinen lautanen toisensa perään. Muuallakin he tuntuvat ruokailun päätteeksi jäävän pitkäksi aikaa pöytään lukemaan lehteä tai naputtelemaan tablettia/kännykkää, vaikka olisikin yksin. (Itse istuin viimeisenä matkapäivänä tuntikausia adventtikirkon vegebuffetissa, jossa oli ilmainen wlan, tuntematta kovin huonoa omaatuntoa.)
Kaikilla Oslossa vastaan tulleilla naisilla tuntui olevan pitkät hiukset, joita pidetään yleensä auki, tosin sekaan voidaan väkertää lettejä. Norjalainen saattaa talvellakin sonnustautua anorakkiin, farkkutakkiin tai huppariin. Kyllä niitä villapaitojakin näki paljon.
Norjan jälkeen oli hassu mennä Suomeen, jossa vaikkapa ruokakaupassa kaikki hinnat näyttivät samaan aikaan tosi kalliilta (verrattuna Hollantiin) ja tosi halvoilta.
Viimeksi kun matkustin Suomeen, Hollannissa rikottiin lämpöennätyksiä (yli 20C lokakuun lopussa). Tällä kertaa sama juttu, vaikka jäätiin 19 asteeseen. Pöh. No, kiva kevät täällä on edelleen ja lämmintä, vaikka kesälukemissa ei ollakaan. Esikot, krookukset, narsissit, orvokit, kirsikat ja ensimmäiset magnoliatkin kukkivat jo, leppäkerttuja ja perhosiakin näkee.
Nyt on sellainen olo, että pääsisipä lomamatkalle… No, kahden kuukauden päästä on luvassa yhden yön huvireissu.
Häpeämättömästä tuli muuten uusi arvostelu.
Sudenpoikasia ja susia ihmisiä
Laura Gustafsson jakaa esikoisromaaninsa Huorasadun omintakeista linjaa Anomaliassa. Siinä feminismi on pienemmässä roolissa, mutta eläinten oikeudet suuremmassa. Kirja kertoo pahuudesta, ihmisistä ja eläimistä, etenkin ihmisten poikasista eläinten hoitamina ja ihmisten poikasista, jotka kokevat karmivan kohtalon. Inspiroijana on tainnut olla kirjailijan oma tuoreehko äitiys, ainakin sisäkannen kirjailijakuvasta päätellen.
Romaani alkaa kertomuksella lentoemännästä, joka tulee raskaaksi. Seuraava osa perustuu väitettyyn (tosin huijauksena pidettyyn) tositarinaan susilapsista Amalasta ja Kamalasta. Tähän osaan oli alkuun paljon vaikeampi päästä kiinni kuin ensimmäiseen. Sitten seuraa Baby P:n evankeliumi, sekin tositarinaan perustuva tarina vauvasta, joka koki karmean kohtalon. Monen äidin (ja kenties lapsettomankin naisen) voi olla vaikea lukea tätä osaa.
Amalan ja Kamalan tarina siirtyy myös nyky-Lontooseen eräänlaisen näytelmän muodossa, vaikka mukana onkin näyttämöohjeita, joiden toteuttaminen olisi mahdotonta. Tämä on ehdottomasti kirjan paras osa, näytelmäkirjailija Gustafsson on omassa elementissään ja lukiessa tuli sellainen olo, että pitää kyllä joskus päästä näkemään jokin hänen näytelmistään ihan lavalla.
Hoitaja Underdog No ei sen väliä. Ei kukaan kummiskaan voi noin vaan hypätä systeemin ulkopuolelle.
Hiljaisuus.
Ehkä sitten kun tulee maailmanloppu. Tai tällaisen maailman loppu anyways.
Kamala Se hyvä.
Hoitaja Underdog Jep.
Kirjasta jäi hämmentävä olo. Se sekoittelee faktaa, fiktiota ja jotain muuta, se on rosoinen, inhottava ja hetkittäin saarnaavakin, mutta ennen kaikkea tinkimätön. Gustafsson kirjoittaa juuri siitä mistä haluaa ja missä formaatissa haluaa. Vaikka hän ei varsinaisena hahmona tällä kertaa kirjan sivuille hyppääkään, persoonana hän on vahvasti mukana.
Tunnelmia ensi-illasta
Matkamme Keuruulle näytelmäni ensi-iltaan tosiaan lähti käyntiin varsin takkuisesti, kun kuski perui ja seurauksena myös toinen seurueen jäsenistä perui, mutta perui sitten perumisensa, ja edellisenä päivänä riitti muutakin draamaa. Onneksi itse matka meni ilman mitään mutkia.
Hyppäsin Kangasalta ohjaaja Janne Salmisen kyytiin, sillä emme olleet ennen tavanneet livenä. Hän on tosi mukava tyyppi ja melkoinen konkari ohjaajana. Kävimme Keuruun kirjassa ja paperissa ihastelemassa myynnissä olevia kirjojani, ensimmäinen kerta kun romaanejani saa kivijalkakirjakaupasta.
Keuruulla minua ja seuruettani kohdeltiin kuin staroja. Annoin haastattelun Suur-Keuruu-lehteen ja meidät vietiin ravintolaan syömään koko sakki. Sitten olikin jo itse esityksen aika.
Näytelmä jännitti vähän etukäteen, koska Janne oli kertonut, että mm. kaksi täysin erilaista henkilöä on yhdistetty ja yksi poistettu. Tästä ei ollut nokankoputtamista. Pari taiteellista ratkaisua vähän häiritsi – mutta voisiko sellaista dramaturgiaa tehdäkään, jossa käsikirjoittaja pitäisi kaikesta?
Näyttelijät olivat tosi hyviä. Mariaahan esittää näytelmässä kaksi eri näyttelijää, vanhempi ja nuorempi, jotka ovat osittain samaan aikaan näyttämöllä. Järjestely toimi tosi hyvin. Olin aikoinaan bongannut Aulin Talkooteatterin Facebook-sivuilta ja todennut, että “toivottavasti hänestä tulee Maria, hän näyttää ihan Marialta”. Hän myös kuulosti aivan Marialta ja veti esim. näytelmän ainoan varsinaisen monologin erittäin hyvin.
Myös esimerkiksi Lyydi, mummi ja Teo olivat tosi hyviä. HYKSin neurologit kuulostivat pelottavan aidoilta. Erityisen tyytyväinen olin Sakariin, jonka rooli on ehkä uskottavuuden kannalta hankalin (kirjaa tässä spoilaamatta), mutta mitään uskottavuusongelmaa ei ollut ja olisi voinut vannoa miehen puhuvan repliikkejä omana itsenään mitä nyt sillä hetkellä mieleen tuli, ei mistään käsiksestä ollenkaan.
Ensi-ilta oli loppuunmyyty, mikä ilmeisesti ei ole tyypillistä. Näytelmän yleisössä oli kuulemma kolme lääkäriä, joilta en valitettavasti saanut palautetta. Yhdeltä borrelioosia ja yhdeltä MS-tautia sairastavalta kyllä – he kokivat näytelmän jopa ahdistavana (vaikka erityisesti tässä versiossa on korostettu kirjan ironiaa ja mustaa huumoria, joten synkkä se ei sinänsä ole).
Esityksen jälkeen ei ollut varsinaista karonkkaa, mutta toki jaettiin kukkia, nosteltiin maljoja ja sain jutella näyttelijöiden kanssa. Eräällä näyttelijällä oli itsellään kivulias fyysinen sairaus, minkä ansiosta hänen oli helppo samaistua rooliinsa. Toinen totesi, että “nyt tiedän, että en halua koskaan lumbaalipunktioon!” tms.
Ikimuistoinen ilta ja seuralaisenikin viihtyivät.
Arviot näytelmästä on tulossa käsittääkseni Keskisuomalaiseen ja Suur-Keuruu-lehteen. Vähän jännittää, mitä kriitikot ovat tykänneet, vaikka toisaalta päätavoite ei ole heitä miellyttää. Hassua kuitenkin päästä noinkin isoon lehteen, kun romaanejani ei ole koskaan arvosteltu sanomalehdissä tai isoissa aikakauslehdissä.
Tämän päivän Suur-Keuruu-lehdessä on minusta myös haastattelu, joka tietää kertoa, että “näytelmäkäsikirjoitus on Haaviston ensimmäinen kaunokirjallinen teos”. Joopa joo…
Kuvia ensi-illasta on teatterin Facebook-sivuilla, mutta siinä ei siis ole varsinaista näytelmää, tosin näytelmän läpimenoharjoituksesta löytyy kuvia myös.
Ensi-ilta tänään
Universumi ja kaikki mahdolliset ihmiset ovat tehneet kaikkensa sabotoidaksemme reissumme ensi-iltaan. Seurauksena vietin yöni diabetes insipiduksen ja lisämunuaiskriisien kourissa ja nukuin yli 10 tuntia liian vähän, mutta nyt kaiken pitäisi sujua. Toivottavasti. Ja toivottavasti aivolisäke on tosiaan tuhoutunut kuten uskon, niin ei tule enää lisää pysyviä vaurioita…
Joka tapauksessa, odotan jännityksellä!
Liha on heikko – ja halpa
Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut herätti ilmestyessään paljon keskustelua ja voitti useita tietokirjapalkintoja, mukaan lukien Tieto-Finlandian. Kirja onkin monella tapaa ansiokas.
Kirja alkaa osuudella eläinfilosofiaa, eräänlaisella tiivistelmällä alasta, jossa lainataan niin Peter Singeriäkin kuin monia muitakin alan tunnettuja ajattelijoita. Lappalainen tosin vetää aika erilaisia johtopäätöksiä kuin moni muu. Kirjahan ei ole abolitionistin kirjoittama, eikä sen kirjoittaja muuttunut kasvissyöjäksi/vegaaniksi prosessin aikana (kuten Speciesism-elokuvan tekijä tai Eläinten syömisestä -kirjan kirjoittanut Jonathan Safran Foer).
Lappalaisen mielestä on OK syödä lihaa (ja maitoa ja munia) ja siten myös tuottaa niitä, kunhan eläimet voivat hyvin. Ja kuluttajan pitäisi voida tietää, voivatko eläimet hyvin, mikä tällä hetkellä ei kovin hyvin onnistu.
Kirja keskittyy kuvailemaan eläinten oloja suomalaisilla tiloilla ja teurastamoissa ja siitä miten ne eroavat eri paikoissa, niin eri tuotantomuotojen (esimerkiksi pihattonavetta ja parsinavetta) kuin yksittäisten tilojenkin välillä, sekä Suomessa verrattuna muihin EU-maihin. Lappalainen haastattelee eläinlääkäreitä, eläinten hyvinvoinnin asiantuntijoita ja muita lähteitä, ja hyödyntää paljon erilaisia tilastoja, numeroita ja kaavioita.
Vaikka kirjan aineisto on enimmäkseen aika kuivaa tavalliselle lukijalle, maataloutta ja EU-byrokratiaa, Lappalainen onnistuu pitämään sen selkeänä, helppotajuisena ja mielenkiintoisena.
Lappalaisen tausta on taloustoimittajana, mikä kirjan kannalta on yllättävän hyödyllistä. Kyseessä on kuitenkin teollisuuden ala. Monia eläinten hyvinvointia parantavia muutoksia (esimerkiksi lisätilaa eläimille tai kivunlievitystä kivuliaisiin toimenpiteisiin) vitkutellaan siksi, että niiden katsotaan tulevan liian kalliiksi.
Ongelma on se, että eläintuotteet ovat jo aivan liian halpoja. Tuotanto pyörii kipurajoilla, huolimatta siitä että yli puolet alan tuloista tulee Suomessa maataloustuista eikä suinkaan tuotteiden myynnistä, ja jos mikä tahansa menee pieleen tai pitää rakentaa uutta tai muuttaa toimintatapoja, se on vaarassa valahtaa kokonaan kannattamattomaksi.
Lappalainen ehdottaa runsaasti konkreettisia parannuksia alalle, tai siis kannattaa monia jo ehdotettuja parannuksia. Nämä olisivat toki askel eteenpäin, mutta ne eivät ratkaise takana olevaa varsinaista ongelmaa, joka on itse eläinteollisuus.
Miksi valtion (ja verojen kautta myös esimerkiksi vegaanien!) pitäisi tukea orjuutta, joukkomurhaa ja väkivaltakoneistoa, joiden motiivina on hedonismi? Menisitkö itse syyttömänä vankilaan loppuelämäksesi odottamaan kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa, jos vankilassa olisi “tilavat” sellit (mahtuisit hyvin kääntymään) ja kuolema olisi kivuton?
Fanitusta
Joskus syksyllä tuli se video, jossa laulettiin kettujen äänistä. Vähän ärsyttävä poppirenkutus, mutta sellaiseksi kuitenkin yllättävän toimiva ja hauska ja videokin oli kiva, kuten 300 miljoonaa muutakin taisi todeta.
YouTube-kommenteissa luki, että tämähän ei ole mikään bändi, vaan komediaduo, mutta utelias kaivoi esiin Ylviksen muita musiikkivideoita. Oli kaikkea stadionrockista dubsteppiin, pohdittiin Stonehengen olemusta.
Olkoon bändi tai ei, mutta jessus, että heput osaavat laulaa ja biisit ovat tosi hyviä – myös ne, jotka on improttu. Ylviksen aiemman radio-ohjelman konseptiinhan kuului kappaleiden improaminen ja sitä on jatkettu myös myöhemmin.
Ja se komedia osoittautui aivan hillittömän hauskaksi. Onneksi The Foxin myötä YouTube täyttyi tekstitetyistä Ylvis-videoista. Tosin kun niitä kuuntelee enemmän, niin norjaa alkaa ymmärtää varsin hyvin. Jopa minä, erittäin ruostuneilla ruotsin kielen taidoillani. (Täällä Oslossa olen ymmärtänyt toistaiseksi kaiken.)
Ylvistä on helppo fanittaa. He tuntuvat melkein liian hyviltä. Laulamisen, biisien teon ja tanssimisen lisäksi veljeskaksikko soittaa mm. kitaraa, banjoa, pianoa, viulua, selloa, kontrabassoa, rumpuja, saksofonia ja useita eri puhaltimia. Bård esittää aerial tissuuta ja on kova seisomaan päällään. He puhuvat ainakin norjaa (lukuisilla eri aksenteilla), englantia (aksentteja riittää siinäkin), ruotsia, ranskaa, espanjaa ja portugalia – ja ne mitä eivät puhu, osaavat imitoida vakuuttavasti. Ovathan he toki myös erittäin komeita.
Kaiken takana lienee osittain kahdessakin Afrikan maassa keskellä sisällissotaa vietetyt vuodet lapsuudessa. Veljekset eivät juuri päässeet poistumaan kotoaan, joten heidän piti viihdyttää itseään ja toisiaan. Bårdilla ja Vegardilla on lähes telepaattinen yhteys. He ovat sanoneet, että improtessa tietää aina mitä toinen sanoo seuraavaksi tai minkä soinnun tämä aikoo soittaa. Ja sen kyllä huomaa. Heidät bongattiin kouluteatterista revyylavoille jo 18/21-vuotiaina.
Oma suosikkipätkäni Ylviksen suomessakin näytetystä talk show’sta on tämä video (tekstitettynä) kädet jäävedessä, jonka auringonkukasta on fanien keskuudessa tullut jo legendaarinen. Mukana on myös veljesten sidekick, koomikko Calle Hellevang-Larsen, joka on ollut heidän kaverinsa kouluajoista asti.
Toisaalta ehkä I Kveld Med Ylvisiäkin enemmän pidän muutaman vuoden takaisesta Norges Herligste -sarjasta, jossa vieraillaan erikoisten norjalaisten luona (jatko-osassa Nordens Herligste vieraillaan myös Suomessa). Ylviksen käsikirjoitetut sketsit ovat usein huikeita, mutta ehkä kaikkein hauskimmillaan he ovat sooloillessaan. Kun he nauravat kippurassa, katsojakin nauraa. Ohjelman “konseptiin” kuuluu, että lauletaan aina kun voidaan ja vaatteetkin tuppaavat usein lähtemään pois erilaisista syitä.
Käsikirjoitetuista pätkistä oma suosikkini on ehkä revyynumero Pie Jesu, joka tässä taltioinnissa esitetään Norjan TV-gaalassa Gullrutenissa. Videon hauskuutta tosin lisää jos tietää taustat, esimerkiksi sen, että Bård (vaaleatukkainen) mollaa huumorin nimissä isoveljeään jatkuvasti kaikesta (paitsi musikaalisuudesta).
Pääsin näkemään Pie Jesunkin eilen livenä. Pitkään mietitytti, että onko tyhmä idea lähteä Osloon konserttiin, vaikka saisikin matkan rahoitettua työjutuilla (olisin kyllä saanut, lennot kun olivat käytännössä ilmaiset kun jatkan täältä suoraan Suomeen, mutta reissun melkein kaikki muu ohjelma peruuntui), mutta ei se ollut.
Konsertti oli häkellyttävän överi ryöpytys, jossa nähtiin mm. gospelkuoro ja useita muita kuoroja, sotilassoittokunta, Massachusetts-videon cheerleaderit, saksofoni/alttotorvi-battle, reilusti pyroja (ovat muuten kuumia eturivissä), lapsuuden valokuvia… Ja tietenkin loistavaa musiikkia. (Suurin osa Ylvis-faneista ei muuten erityisesti perusta The Foxista, vaan on lähinnä kyllästynyt siihen.) Lämppäriyhtye oli luku sekin, esitti mm. kurkkulaulua, jodlausta ja jonglööräämistä.
Onnistuin saamaan Bårdilta soundcheckin aikana myös pienen haastattelun. Valitettavasti aikaa annettiin vain 10 minuuttia, eikä kuviakaan siis ehtinyt ottaa, saati kysyä suurta osaa kaavailemistani kysymyksistä, mutta tuohon nähden siitä tuli yllättävän hyvä. Tulossa Vertigo-musiikkilehteen.
P.S. Käytännössä kaikissa tästä linkitetyissä norjankielisissä videoissa on englanninkieliset tekstitykset. Jos ne eivät näy, paina videon alareunassa olevaa rattaan kuvaa ja ota tekstit käyttöön.
