Viime vuoden unohdetuin kirja

Vuosi sitten en ollut tainnut koskaan lukea hevoskirjaa. Sittemmin olen ahminut kaksi: Seabiscuitin (joka sekin oli erinomainen) sekä viimeksi Twitter-kaverini Johanna Viitasen esikoisen Hiekkaan kadonneet jäljet. Taidan olla vanhalla iälläni muuttumassa heppatytöksi.

Viitanen on kustannustoimittaja ja pitkän linjan hevoskirjailija tietokirjallisuuden saralla. Ei siis ihme, että hänen esikoisromaaninsakin käsittelee hevosia – tosin lähinnä hevossairauden näkökulmasta, eivätkä nämä ole mitään jaloja mustangeja, jotka karauttavat auringonlaskuun, vaikka arolla ollaankin.

Hiekkaan kadonneet jaljet -kansi

Hiekkaan kadonneet jäljet on enimmäkseen Mongoliaan, osittain Walesiin ja Suomeen sijoittuva jännäri/trilleri ja kahden miehen rakkaustarina. Toinen on walesilainen eläinlääkäri, toinen suomalainen musiikintutkija. Molemmat saavat apurahan hevosiin liittyviin tutkimuksiin Mongoliassa. Seppo tutkii hevosenpääviulua morin huuria, Rhys kaviokuumeen alkuperää. Kummankin tutkimukseen tosin tulee paljon mutkia matkaan ja joku tuntuu vainoavan heitä molempia.

Kirja on todella jännittävä ja mukaansatempaava ja erittäin hyvin kirjoitettu. Se on täynnä uskomattomia mutta kuitenkin vielä uskottavia käänteitä – usein tuli sellainen olo että kirjailija ei mitenkään voi tarjota järkevää selitystä tälle kaikelle, mutta sellainen kuitenkin seurasi. Taidokkaasti kuvailtu eksoottinen tapahtumapaikka lisää tarinan tenhoa. Itse annan vielä pisteitä lääketieteestä. Kirja jossa mainitaan CYP450 relevantissa yhteydessä ja osana juonta!

Myös romantiikkaosasto on kohdillaan. Onhan pokkarimaailma täynnä miesten välisiä suhteita, mutta ne ovat aivan eri maata. Tässä on kaksi jöröä keski-ikäistä miestä, toinen kärttyisellä ja temperamenttisella tavalla jörö, toinen suomalaisella jäyhällä tavalla. Pitkään puolet heidän keskinäisestä kommunikaatiostaan on lähinnä toisen haukkumista idiootiksi.

Jostain syystä lopputulos on vastustamaton. Onhan tämä “kaksi ihmistä inhoaa toisiaan, vaikka lukija tajuaa heti että heidät on tarkoitettu toisilleen” hyvin perinteinen kuvio romantiikassa, mutta kun osapuolet ovat riittävän epätäydellisiä ja aitoja, välillä suorastaan mulkkuja (mutta kuitenkin inhimillisellä tavalla, ei ylimielisellä), se toimii. Ja virkistävällä tavalla miesten suhde ei ketään haittaa, paitsi ehkä vähän toisen ex-poikaystävää.

Muutama asia kirjassa häiritsi. Sattumia oli paljon, mutta suurin osa oli tapahtumien “juurilla”, missä sellaiset on helpompi hyväksyä kuin asioiden ratkaisuina. Alussa oli pari lyhyttä mutta turhan tuntuista infodumppia (jotka eivät liittyneet juoneen). Sepon tytär Saana tuntui kliseiseltä teinityttöhahmolta vaikka yllättikin lopussa. Ex-vaimo Venlakaan ei ollut moniulotteisuudella pilattu. Yksi piirre kirjan lopussa oli aika kliseinen. Mutta nämä olivat pikkujuttuja.

Jos Viitasen kirjan olisi julkaissut iso kustantamo eikä Minerva, olisi varmaan kääntöoikeuksista ja leffaoikeuksistakin käyty jo kauppaa. Sääli, että romaani on jäänyt hyvin vähälle huomiolle, vaikka muutamia lehtiarvosteluita onkin onneksi plakkarissa.

On siistiä omistaa näin hieno kirja tekijän imartelevalla omistuskirjoituksella!

P.S. Morin huuria voi kuunnella pätkän Wikimedia Commonsissa. Vaikka tuskin se soi tallenteessa yhtään samoin kuin loputtomalla arolla…

3 Responses “Viime vuoden unohdetuin kirja”

  1. Laura says:

    Minäkin fanitin eniten juuri kahta jöröä. Lisäksi tekstissä piileskelee rutkasti hervotonta verbaalikomiikkaa, jolle räkätin ääneen. Varsinkin eläinlääkärin päässä oli hauskaa viettää aikaa.

    • Joo, Rhys oli mainio hahmo monellakin tavalla. Sarkastinen ja kiintynyt jänniin yksityiskohtiin (vaikka en kyllä tainnut millekään nauraa, enemmänkin myhäilin ja joskus luin saman kohdan heti uudestaan). Seppo jäi tavikseudessaan hänen varjoonsa.

  2. Stazzy says:

    Tämä pääsi lukulistalle jo kun bongasin tweettisi. Nyt vielä pitäisi saada jostain käsiinsä :)

Kommentoi
Name and Mail are required