Archive for April, 2014
Kun aviomiehestä tulee nainen
She’s Not The Man I Married on eräänlainen jatko-osa Helen Boydin menestysteokselle My Husband Betty. Aiemmassa kirjassaan (jota en ole lukenut) Helen kertoi elämästään transvestiittimiehensä kanssa. Sittemmin Betty on tajunnut olevansa naiseksi pukeutuvan miehen sijaan transnainen. Tämä ei ole ollut Helenille helppo juttu.
Helenillä ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että Betty pukeutui naiseksi. Hän on aina pitänyt feminiinisistä miehistä ja itse taas ollut aina poikatyttö, “hetero butch”, joka ei viihdy naisen roolissa (Helenillä on myös PCOS, eli hänellä on normaalia korkeampi testosteronintuotanto, joka voi vaikuttaa asiaan). Sukupuoliroolit ovat siis aina olleet hänelle avoimia.
Toisaalta Helenin on vaikea ymmärtää yltiönaisellisia naisia, asioita kuten laittautuminen tai kenkäshoppailu, ja siksi tuntuu merkilliseltä, että hänen aviomiehelleen nämä jutut ovat hyvin tärkeitä. Voisi ehkä sanoa, että hänen miehensä on muuttunut hänen näkökulmastaan “pissikseksi”. Vaikka Helen on aina ollut hyvin itsenäinen ja melko epänaisellinen nainen, hän huomaa miettivänsä, kuka nyt hoitaa heidän liitossaan “miehen työt”.
Helen kokee olevansa heteroseksuaali, mutta yhtäkkiä hän on “muuttunut” lesboksi. Hänellä ei ole mitään lesboutta vastaan, mutta jopa New Yorkissa lesbopari saa hyvin erilaista kohtelua kuin heteropari. Ja toisaalta Boydia ärsyttää, kun häntä on androgyyniytensä takia pidetty lesbona ja “yhtäkkiä hän onkin sellainen”.
Boyd ei kaihda niitä asioita, joista transkirjoissakaan ei yleensä puhuta. Miltä tuntuu heteronaisena, jos kumppanin penis muuttuukin vaginaksi? Tätä hän ei vielä tiedä, koska Betty ei aio varsinaiseen sukupuolenkorjausleikkaukseen (tämä ei ole läheskään niin harvinaista kuin moni ehkä ajattelee!), mutta on siinä paljon pohdittavaa.
Jenkeissä asiaa vaikeuttaa se, että juridisesti sukupuolta ei yleensä voi vaihtaa ilman leikkausta. (Useimmissa(?) osavaltioissa aiemmin solmittu avioliitto kyllä pysyy, vaikka toisen sukupuoli vaihtuisi ja saman sukupuolen avioliitot eivät olisi sallittuja…)
Suurin ongelma Helenille tuntuu kuitenkin olevan Bettyn mieheyden katoaminen kokonaan. Mies johon hän aikoinaan rakastui, hänen elämänsä mies, katoaa. Jos Bettyllä onkin penis, mutta leveä lantio ja rinnat, voiko Helen yhä pitää häntä seksuaalisesti haluttavana? Tuleeko Helenin ja Bettyn parisuhde kestämään? Toistaiseksi se on ainakin kestänyt (seitsemän vuotta kirjan julkaisun jälkeenkin).
Kirja ei ole muistelmateos, vaan enemmänkin esseekokoelma, joka käsittelee sukupuolta ja sukupuolirooleja. Mitä on naiseus, miltä se tuntuu? Helenin on vaikea tätä ymmärtää, koska cisihmisille sukupuoli ei yleensä ole kokemus – se vain on. Helen ei ole ikinä erityisesti tuntenut itseään naiseksi, mutta ei toisaalta mieheksikään.
Itselläni herätti ajatuksia se, että Heleniä on pidetty maskuliinisena ja lesbona mm. siksi, että hän ei mielellään käytä mekkoja eikä korkokenkiä ja lompakkoakin pitää taskussa, kamalaa. Kaverit ovat patistaneet, että ei treffeille voi laittaa housuja! Hämmentävää.
Itse en ole koskaan meikannut, enkä käytä korkokenkiä. Ei tulisi mieleenkään käyttää vaikka jakkupukua. Käytän kyllä hameita ja mekkoja, mutta jos menisin treffeille, laittaisin luultavasti housut. Onko tämä joku jenkkijuttu, että näin ei voi muka tehdä?
Uusi arvostelu ja nauhoituspaikkoja haussa
Marja Oilinki piti Häpeämättömästä ja kirjoitti siitä varsin syväluotaavan arvostelun. Pidin erityisesti ilmauksesta “Turvaverkoissa on pahoja reikiä ja pudotukset tappavat”. On aina kiva, kun joku pitää omasta kirjasta ja toki vielä parempi, jos tämä tuntuu “tajuavan” sen. Marja on filosofian, psykologian ja uskonnon opettaja, mikä mielestäni arvostelustakin välittyy.
Nyt olisi haussa kaksikin eri paikkaa AV-hommiin, molemmat läheltä pääkaupunkiseutua. Häpeämätön-kirjatrailerin hunajaääninen Santeri on lupautunut lukemaan koko romaanin äänikirjaksi(!). Äänityslaitteet on, vain sopiva paikka puuttuu, sillä hänen asunnossaan on aina taustahälyä. Studio olisi tietysti optimaalinen (mutta vaikea saada ilmaiseksi), mutta muukin hiljainen, akustiikaltaan kohtuullinen paikka, esim. kellaritila tai kesämökki käy.
Santeri on päivätöissä, joten paikan pitäisi olla käytettävissä iltaisin ja/tai viikonloppuisin ja mahdollisimman lähellä pääkaupunkiseutua. Vähän pidempikin reissu kyllä onnistuu, jos paikalle pääsee julkisilla ja siellä voi majailla vaikka koko viikonlopun. Korvaukseksi voin luvata vain kirjojani, sillä projekti on hyvin pitkälle nollabudjetilla.
Kuvauspaikkaa kaipailee puolestaan kaverini indieleffansa kuvauksiin, 12.-25.5. Mieluiten omakotitalo (tai tosi iso kesämökki), mutta hätätilassa rivari tai ensimmäisen kerroksen tilava asuntokin käy. Tarkemmat speksit. Olen lukenut leffan käsiksen ja se on varsin mielenkiintoinen ja omaperäinen.
Äänityspaikkayhteydenotot vaikka tämän blogipostauksen kommentteihin tai minulle sähköpostitse, kuvaustaloehdokkaat suoraan kaverilleni Facebookissa tai hänelle sähköpostitse.
Ja vielä muistutus siitä, että E-kirjamessujen sähkökirjatarjoukset ovat voimassa vielä pari päivää. Kaikki romaanini yhteishintaan 25 euroa!
EDIT: Huomasin vasta tämän kirjoituksen postaamisen jälkeen, että myös SIT-UP-blogissa oli tänään julkaistu arvostelu Häpeämättömästä. Arvostelu tosin sisältää jonkin verran spoilereita.
EDIT2: Molemmat nauhoituspaikat ovat löytyneet.
Laikukas, kalju tai amputoitu malli?
Eilen luin Iltalehden sivuilta mielenkiintoisen jutun Yhdysvaltojen Huippumalli haussa -ohjelman osallistujasta Chantelle Youngista, joka kärsii vitiligosta eli valkopälvestä. Tämä autoimmuunisairaus tuhoaa ihon pigmentin ja aiheuttaa siten valkoisia läiskiä ihoon, jotka tummaihoisen naisen hipiässä toki erottuvat erityisen hyvin. Hän on kuitenkin tehnyt näistä läiskistä “tavaramerkkinsä”.
Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista. Vitiligo on sinänsä täysin vaaraton sairaus, mutta käy monesti pahasti itsetunnolle, kun ihmiset kadulla tuijottavat. Chantellekin oli kärsinyt jopa itsemurha-ajatuksista. Varmasti moni nuori tyttö miettii, että haluaisi olla vaikkapa malli, mutta sairaus estää sen.
Toinen vaaraton mutta itsetuntoa latistava autoimmuunisairaus on alopecia areata, jossa hiuksia lähtee paikoittain, koko päänahasta tai jopa koko kehosta silmäripsiä ja häpykarvoja myöten. Malli ja näyttelijä Georgia Van Cuylenburg on kuitenkin onnistunut säilyttämään suosionsa, vaikka menetti hiuksensa, kulmakarvansa ja ripsensä. Mallipomot halusivat hänen pitävän alopecian salassa, mutta Georgia on ollut siitä avoin, vaikka käyttääkin välillä peruukkia.
Yhdysvaltojen Huippumalli-kilpailun voittaja CariDee English sairastaa kolmatta autoimmuunia ihosairautta, psoriasista, josta kärsii useampi prosentti ihmisistä. Psoriasiksesta on ollut Englishille paljon enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta hän antoi ottaa itsestään kuvia sairauden kanssa ja ryhtyi sittemmin psoriasislääkefirman malliksi.
Minun nuoruudessani ilkuttiin silmälaseja ja aikuisenakin olen saanut lukemattomia kertoja kuulla “hanki piilarit” (en hanki). Varmasti ilkkujia löytyy vieläkin, mutta yhä enemmän myös niitä, joiden mielestä silmälasit parantavat ulkonäköä tai imagoa. Enpä olisi nuoruudessani arvannut, että joskus olisi muotia pitää vahvuudettomia “feikkilaseja”!
Muistan kyllä ilahtuneeni, kun näin teininä Seventeen-lehden kannessa mallin, jolla oli hammasraudat. Tosin ensimmäistä kertaa näin tapahtui ilmeisesti jo vuonna 1979.
Joskus mallit olivat “tusinatavaraa” kuten Barbiet, mutta nykyään arvostetaan etenkin erikoisempaa ulkonäköä. Saimi Nousiainen (nyk. Hoyer) tunnettiin jo 90-luvulla siitä, että hän oli ajellut kulmakarvansa pois. XL-malleja (vaikka yleensä he ovatkin suhteessa kovin kevyitä verrattuna oikeasti lihaviin ihmisiin) näkee yhä enemmän. Yhdysvalloissa on useampi jalka-amputoitu malli kuten Rebekah Marine, Alex Minsky ja TED-puhujana ja urheilijanakin tunnettu Aimee Mullins.
People-lehti valitsi hiljattain Oscar-palkitun näyttelijä Lupita Nyong’on tunnetussa vuosiäänestyksessään “maailman kauneimmaksi ihmiseksi”. Tämä oli jo toinen kerta, kun erittäin lyhyttukkainen tummaihoinen nainen pokkasi tämän tittelin, edellinen oli toinen oscaritar Halle Berry vuonna 2003. Tämäkin on minusta hyvä merkki sen suhteen, että kauneusihanne ei ole enää niin rajoittunut kuin joskus.
Tietysti vielä lienee paljon matkaa siihen, että People-lehden maailman kaunein ihminen olisi lihava tai vaikkapa aknea sairastava.
Kirjamessuille verkossa
Huomenna vietetään Suomessa ja monissa muissa maissa alun perin katalonialaista Kirjan ja ruusun päivää. Täällä Hollannissa tunnetaan nimellä Wereldboekendag, eli Maailman kirjojen päivä, mutta sitä vietetään ilmeisesti aika vähän.
Huomenna järjestetään Suomessa myös ensimmäiset E-kirjamessut, jotka tapahtuvat kokonaan videolähetyksenä verkossa. Oma kustantajani RADIUM-kirjat on mukana ja minunkin romaanieni sähkökirjoista saa hyvän messutarjouksen kuun loppuun asti. RADIUMillahan on myös hyviä tietokirjoja, kuten useampi lastensuojeluaiheinen teos sekä Itsemurhan sanakirja, joka on sekin tarjouksessa.
P.S. Sain tänään ehkä-vastauksen eräältä kustantamolta, odotan jännittyneenä, miten tilanne kehittyy.
Japanilainen kulttiklassikko häikäisee
Project Itoh eli Satoshi Ito oli japanilainen tieteiskirjailija, joka ehti lyhyen elämänsä aikana saada valmiiksi vain kaksi romaania (ja yhden hänen kaverinsa kirjoitti myöhemmin valmiiksi). Erityisesti viimeinen Harmony on noussut melkoiseksi kulttiteokseksi, ehkä siksi että sen englanninkielinen käännös on niin toimiva. (En ole ihan varma olenko aiemmin lukenut japanilaista kaunokirjallisuutta – pikkusiskoni on sitäkin enemmän, sillä hän opiskelee japania yliopistolla.)
Kaunokirjallisuuttahan ei saisi koskaan lukea tekijänsä kautta, mutta Project Itohin kohdalla se on vaikeaa. Hän menehtyi syöpään 34-vuotiaana ja kirjoitti kirjan syöpähoidoissa ollessaan. Kirja kertoo tulevaisuuden (alkaen 2060) teoriassa utopistisesta maailmasta, jota hallitsee lääketiede, transhumanismin ja Quantified Selfin huipentuma.
Keho on julkista omaisuutta ja niinpä päähenkilö kavereineen alkaa suunnitella itsemurhaa. Heillä ei ole paljoa aikaa, sillä aikuisiin asennetaan WatchMe-tietokoneet, jotka estäisivät tämän.
Kirjan nykyisyys tapahtuu kuitenkin myöhemmin päähenkilön elämässä, mm. Afrikassa. Tapahtuu kauheita asioita, joita kuvataan usein aika brutaalisti – veri sekoittui oliiviöljyyn lautasella, mutta ei emulgoitunut. Suurin osa kirjasta ei kuitenkaan ole väkivallalla mässäilyä vaan enemmän filosofista ja spirituaalista. Edesmenneen anarkistisen kaverin Miach Mihien muisto on läsnä kaikkialla.
Kun avasin e-kirjan, luulin että tiedosto on jotenkin vioittunut. Vastaan tuli HTML:ää muistuttavan kielen kaltaisia merkintöjä. Hieman selailtuani tajusin, että kirja on kunnossa ja oudot tägit kuuluvat siihen. Aluksi se hämmensi, mutta tägit sopivat oikeastaan varsin hyvin kirjaan eivätkä häirinneet.
Kirja on muuten aika perinteistä kerrontaa, ei erityisen kokeellinen tai “vaikea”. Tavallaan se toiminee e-kirjana paremmin, kun tägit ovat luontevammassa ympäristössä.
<theorem:number>
<i: When children become adults, they become data.>
<i: When adults die, they are liquefied.>
</theorem>
No, that’s not quite right. Better to describe it in prohibitions:
<rule:number>
<i: A child’s body should not be reduced to data until it has matured.>
<i: When an adult dies, the body should be disincorporated into liquid.>
</rule>
Kirja tuntui aika …japanilaiselta, sellaiselta kuin millainen kuva minulla on japanilaisesta kulttuurista. Se oli viileä ja rationaalinen, vähän kuin mecharobotti, vaikka onhan sellainen toki scifissä muita genrejä yleisempää. Lääketieteelliset jutut vaikuttivat erittäin huolella mietityiltä, Project Itoh selvästi tiesi mistä kirjoitti eikä sortunut moniin myytteihin, vaan päinvastoin korjaili yleisiä väärinkäsityksiä. Natsitkin nousevat esiin mielenkiintoisella tavalla.
Harmonyssa korostui etenkin kolme todella hienosti toimivaa asiaa. Henkeäsalpaava rytmitys, kirjoittajan syvä perehtyminen ja ymmärrys aiheeseensa sekä se, miten kirja on kirjoitettu “putkinäköisesti” – hahmoista ja maailmasta kerrotaan hyvin vähän, mutta silti ne elävät.
Se tuntuu aika selvältä, että jos Project Itoh olisi elänyt pidempään, hänestä olisi varmasti tullut lännessäkin erittäin tunnettu scifikirjailija.
Pitkästä aikaa Makuuhaavoja
Sain ScriptFrenzyn pakettiin lauantai-iltana. Olin pitkään arvioinut, että menisi huomiseen asti, kun tahtini oli niin “hidas” – viime ja toissa vuonna taisi mennä 11 päivää saada pakettiin 100 liuskaa näytelmää. Tämä on tosin paljon raa’empi raakaversio kuin aiemmat. Marian ilmestykset oli huolella suunniteltu ja etukäteen tehty kohtausoutline piti 100 % lopulliseen versioon nähden, mutta samaa ei voi sanoa tästä.
On hassua tarttua uudelleen maailmaan, jonka on jättänyt taakseen yli kolme vuotta sitten. Marian ilmestyskirjan ja Marian ilmestysten välillä oli vain kaksi vuotta. Mukava maailmahan se on, olen ehkä vähän kaivannut sitä.
Makuuhaavoja-näytelmää oli useampikin ihminen kysellyt ja halusin sen itsekin kirjoittaa, mutta järjetön haastehan siinä oli, kun kirja tapahtuu enimmäkseen päähenkilön mielessä, ja muutenkin siinä tapahtuu varsin vähän. Suunnitelmien teon aloitin kai loppuvuodesta 2012 ja pitkään pähkäilin, mitä jätän pois. Romaanissahan on yli 60 kohtausta ja halusin näytelmään noin 30 (ja tosiaan osa asioista on olemassa vain muistoissa/mielikuvituksessa).
Marian ilmestyskirjasta ei jätetty pois juuri mitään elementtejä näytelmäversioon (tai siis minun versiooni, ohjaaja kyllä poisti sieltä joitain juttuja, kuten Eijan), mutta tässä jouduin karsimaan paljon. Aluksi ajattelin jopa jättää Helinän kokonaan pois, mutta hänen roolinsa lopulta vain pieneni paljon. Rami jäi pois, Ikea jäi pois ja kielitieteen ja standupin mukaan tuleminen on vielä epävarmaa (toistaiseksi kielitiede on pienessä roolissa ja standup ei ole mukana ollenkaan).
Lisäksi päätin aloittaa tuhkapilvestä, mikä toi omat haasteensa, kun kirja alkaa aivan eri vuodenajasta ja siinä on kaiken maailman joulut ja uudenvuodet mukana (ja muutenkin siinä on paljon kaikkea vuodenaikoihin liittyvää, mm. pääsykokeisiin lukemista).
Jostain syystä näytelmää kirjoittaessa hahmot on helpompi päästää valloilleen. Esimerkiksi kirjassa lähinnä hieman ärsyttävä Sinikka yltyi näytelmässä välillä niin jäätäväksi, että ihan pahaa teki.
Kyllä tässä kunnossa ScriptFrenzykin teki tiukkaa. Nyt on ollut muutaman päivän sellainen fiilis, että kunto on ehkä kääntymässä hivenen parempaan, mutta alussa oli päinvastoin, kun taistelin kilpirauhashormonin yms annostelun kanssa.
Silti tekisi mieli alkaa heti editoida tuota. Tuntuu, että 15-20 liuskaa höttöä lähtisi hetkessä pois. Mutta pitäisi saada reilu vuosi sitten aloitettu leffakäsis valmiiksi parin viikon sisällä, mikä taas on aivan oma haasteensa.
Siitä en vielä tiedä, tuleeko Makuuhaavojasta esityskelpoinen näytelmä. Ainakin sen pitäisi olla siinä mielessä helppo, että henkilöitä on vähän (kolme isompaa, neljä pienempää, yksi vain yhdessä kohtauksessa oleva, kaksi pelkkää ääntä). Harrastelijateattereille ehkä liiankin vähän? Toisaalta monologia on melko paljon, mikä lienee haastavaa.
Vie köyhiltä, anna rikkaille
Suomessakin uutisoitiin tällä viikolla, kun Britannian Tory-kulttuuriministeri Maria Miller joutui eroamaan taloudellisten kähmintöjen takia (hän piti kuitenkin paikkansa parlamentissä). Briteissä tuntuu olevan maan tapa, että poliitikot esimerkiksi hakevat kymmenien tuhansien puntien vuosittaiset korvaukset kakkosökyasunnosta, jossa asuukin oikeasti joku perheenjäsen.
Britannian pääministeri David Cameron oli sitä mieltä, että Millerin ei tarvitsisi erota eikä häntä pitäisi asiasta enää hiillostaa, koska hän kerran “pyysi anteeksi”. Talousrikolliset pysyvät yhdessä. Briteissä sosiaaliturvalla eläviä, etenkin vammaisia, nimitellään yleisesti pummeiksi. Olisivat syntyneet kultalusikka suussa kuten kaikki kunnon ihmiset, niin voisivat elää herroiksi sukunsa rahoilla. Ja vähän verorahoillakin, mutta se on eri asia.
Brittien vammaiset muistavat Millerin aivan muista asioista kuin kulttuuriministerinä. Miller oli nimittäin aiemmin vammaisasiaministeri. Aika hienoa, että tällaiselle on oma ministeri, eikö? Riippuu tietysti siitä, kuka virkaa hoitaa.
Millerin pesti ei tosiaankaan tarkoittanut, että hän olisi missään määrin ajanut vammaisten asioita. Sen aikana Briteissä tehtiin kammottavia uudistuksia vammaistukiin (joista olen kirjoittanut enemmän useissa blogiteksteissä ja kahdessa lehtijutussa). Lisäksi Miller puhui jatkuvasti läpiä päähänsä aiheeseen liittyen.
Tällä hetkellä Briteissä kuohuttaa erityisesti makuuhuonevero, joka ei koske vain vammaisia, mutta käytännössä vaikuttaa heihin suhteettoman paljon. Sosiaalitukea saavilta peritään “sakkoa”, jos heillä on enemmän huoneita kuin talouden kokoon nähden on soveliasta. Monilla alueilla pienempiä asuntoja ei ole saatavilla (arvioiden mukaan 100 000 taloutta ei pysty muuttamaan pienempään vaikka haluaisikin), toisilla perheillä “ylimääräinen” huone on olemassa esimerkiksi henkilökohtaista avustajaa varten.
Makuuhuoneveron seuraukset ovat olleet karmivat. Puolet (joidenkin lähteiden mukaan jopa 2/3) veron kohteeksi joutuneista perheistä on velkaantunut ja joka seitsemäs uhkaa saada häädön. No, onneksi keskivertopoliitikolla on sentään muutama kartano per lärvi.
Eläinten kielletyt tunteet
Jeffrey Moussaieff Masson on kirjoittanut kirjoja useista eri aiheista, etenkin eläinten käyttäytymisestä ja psykoanalyysista. When Elephants Weep: The Emotional Lives of Animals on varsin onnistunut katsaus eläinten tunne-elämään. Se on sekä biologiaa että eläinfilosofiaa, eikä esseemäinen lähestymistapa ole miellyttänyt kaikkia. Kovaa tiedettä se ei ole, mutta tiedeväittämät tarkistan toki muistakin lähteistä.
Miksi ihmisillä puhutaan rakkaudesta, mutta eläimillä on vain “side”, miksi kaikki eläinten tekemä on vain “vaistoon perustuvaa”? Miksi eläinten tunteet ovat tiedemaailmassa tabu? Miksi tutkijat kehittävät koko ajan mitä älyttömämpiä selityksiä sille, että eläimet eivät voi tuntea (koska ne nyt vaan ei voi, eikä eikä EIKÄ lukko päälle ja avaimet aurinkoon!)?
John S. Kennedy, the animal behaviorist who views anthropomorphism as a disease, concedes nevertheless that it is a useful way to predict behavior. Kennedy argues that anthropomorphism works because animals have evolved to act as if they thought and felt: “it is natural selection and not the animal that ensures that what it does mostly ‘makes sense,’ as we are wont to say.
(Eli siis suomeksi: eläinbehavioristi John S. Kennedy on sitä mieltä, että eläimet ovat evoluution myötä kehittyneet “vaikuttamaan siltä” että ne tuntisivat ja ajattelisivat. Tällaisilla malleilla niiden käytöstä on helppo ennakoida. Mutta ei niillä tietenkään oikeasti mitään tunteita ole.)
Haluaisin esitellä Kennedylle paitsi naamapalmun, myös Occamin partaveitsen.
Kirjassa käsitellään hyvin monia eläinlajeja. Nimensä mukaan erityisen paljon norsuja, mutta myös esimerkiksi ihmisapinoita, rottia, seeproja, majavia, hyeenoita, monia lintu- ja kalalajeja ja jopa hyönteisiä. Miksi ihmiselle on myönnetty yksinoikeus tunteisiin?
Kaikkea ei voi selittää evoluutioeduilla. Esimerkiksi eläinparien välinen kiintymys voi edistää jälkikasvun kasvattamista, mutta mitä hyötyä olisi evoluution kannalta sillä, että monet eläimet voivat surra päiväkausia vanhempansa, lapsensa tai kumppaninsa kuolemaa, lopettaa syömisen ja pahimmillaan jopa kuolla suruun?
Masson nostaa esille saman huomion kuin moni muukin. Kun joitain kognitiivisia ja tunne-elämän osia määritellään vain ihmisille kuuluviksi, perustelut ovat usein hatarat. Kun ne osoitetaan vääriksi, keksitään tilalle yhtä hatara perustelu ja kun sekin osoitetaan vääräksi, pitää vain keksiä uusia perusteluita. Aivojen koko! Ei kun aivojen koko suhteessa kehoon! Ei kun aivojen kurttuisuus! Ei kun… mutku on vaan!
Toinen hyvä pointti on se, ettei eläimiä tarkastella “vaillinaisina ihmisinä” (vrt. lääketieteen kuten muunkin maailman historiassa toistunut käsitys naisista “rikkinäisinä miehinä”). Tiedetään eläimillä olevan esimerkiksi aisteja ja muita kykyjä, joita ihmisillä ei ole. Entä jos eläimillä onkin sellaisiakin tunteita, joita ihmisillä ei?
Ehkä mielenkiintoisimpia anekdootteja olivat tarinat delfiinien luovuudesta – kuinka ne saatiin innostumaan temppujen tekemisestä kun palkintoja sai ainoastaan uusilla tempuilla, ja keksivät niitä hurjan innoissaan – sekä simpanssien piirroksista, jotka saattavat olla kinesteettisiä eli esineen liikettä kuvaavia, sillä ne eivät näytä ihmiselle esittäviltä, mutta osa simpansseista piirtää samat esineet aina saman näköisinä.
Tunnelmia Brysselistä
Bryssel oli hämmentävä paikka. Samaan aikaan nuhjuinen ja ränsistynyt, melkein slummimainen – ensivaikutelmani oli juna puksuttamassa Brussel Noordiin, jonka talot ovat kovin rapistuneita ja punaisten lyhtyjen ikkunoissa naiset heiluttelevat tissejään junia kohti – ja ranskalaisen hienostunut ja porvarillinen. Olin lähinnä Etelä-Brysselissä, joka on ranskankielistä aluetta (en kuullut kenenkään puhuvan flaamia) ja siten tuo jälkimmäinen ehkä vielä korostui.
Enpä uskonut päätyväni puhumaan ranskaa, mitä en siis osaa ja vielä päälle inhoan, mutta jouduin sanomaan useammat mercit ja bonjourit. Huvittavaa sinänsä, että Bryssel lienee ainoa paikka maailmassa, jossa en ehkä paljastu turistiksi puhumalla ranskaa, kun eivät sielläkään monet sitä äidinkielenään puhu. Viime kuussa puhuin yhteensä kuutta eri kieltä, vaikka surkeat saksani ja espanjani jäivät kokonaan käyttämättä.
Liikenne oli kamalaa. Siis oikeasti kamalaa. Vaikka Brysselissä on varsin hyvä joukkoliikenne, siellä ei voi pyöräillä. Tämä on ainakin yksi syy siihen, miksi kadut ovat aivan tukossa.
Muutenkin kaupungin käyttäjäystävällisyys oli vitsi. Ensimmäinen vastaantullut asia oli kaksi kylttiä, joista oikeanpuolinen sanoi, että ratikat vasemmalla (vasemmalla oli umpikuja) ja vasen, että ratikat oikealla. Eksyin varmaan kolmesti ennen kuin pääsin pois Midi-asemalta! Pari minuuttia myöhemmin minulle yritettiin diilata huumeita, mitä Amsterdamissa ei ole käynyt koskaan, uskokaa tai älkää.
Matkan ajankohta oli siinä mielessä erinomainen, että kirsikkapuut, magnoliat ja onnenpensaat kukkivat kaikkialla, kuten tietysti täälläkin, mutta kaupunki oli varmaankin kauneimmillaan. Magnoliathan kukkivat kirsikoiden tapaan vain viikon verran. Kävelymatkani lääkärille menevään bussiin oli kaupungin hienoimman puiston eli “metsän” läpi, ei varmaan huono veto. Aika perus, mutta kiva. Valkovuokotkin kukkivat jo.
Hyvää kaupungissa oli suklaavalikoima ja luomukaupat. Varsinaisiin suklaapuoteihin asti en kerennyt, mutta ruokakaupankin suklaahylly näytti runsaudensarvelta. Luomuhippikaupat (Ruohonjuuri-tyyppiset putiikit) olivat ihania. Löysin vinkistä yhden tosi suuren, jossa myytiin jopa Yosaa. Ja ne suklaat sielläkin… Hieman harkitsin jopa merileväsuklaan ostamista (olisi ollut peräti kahta eri lajia), mutta tyydyin sitruuna-korianteriin ja karhunvatukka-inkivääriin. Ainakin ensinmainittu on erinomaista.
Ainoa nähtävyys jonka ehdin katsastaa oli place du Chatelain – tori, joka aikatauluuni erinomaisen sopivasti on keskiviikkoiltaisin. Hollannissahan ei ole käytännössä mitään iltatoreja, kaikki ovat päivisin. Siellä myytiin jos jonkinlaisia herkkuja, kaikki oli luomu-, artisaani- tai vähintään lähi-. Ihmiset seisoskelivat juomassa punaviiniä ravintolakojujen edessä.
Myös teekauppoja, erilaisia herkkukauppoja, sarjakuviin liittyviä asioita ja hieman yllättävämmin apteekkeja riittää. Kadulla jossa kävin itse apteekissa oli ainakin kahdeksan muutakin apteekkia. Selityksenä se, että erillisiä kemikalioita ei juuri ole, täällä taas niitä on kaikkialla.
Antwerpenin jälkeen Belgia tuntui epäonnistuneelta beetaversiosta Hollannista. Pysyn tässä käsityksessä entistäkin vahvemmin. Jos et usko, niin kerron vielä, että Belgiassa on noin tuplasti Hollannin itsemurhaluvut, Suomen suuruusluokkaa, ja avioliitoista 3/4 päättyy eroon. Kai siellä jotain mätää oikeasti on.
Niin, ja itse lääkärireissu meni hyvin. Kannoin kotiin kassillisen lääkkeitä, noin tuhannella eurolla, ja valtavan pinon erilaisia ohjeita ja muita papereita. Kaipaamaani kasvuhormonia aloin pistää heti viime torstaina, joskin annos on vielä olematon. Käytännössä insuliinikynä, eli ei tunnu missään kun on tuikkinut itseään oikeillakin ruiskuilla (B12:ta). En edes osaa sanoa sattuuko se, kun en kiinnitä siihen huomiota.
Klinikka haluaa säätää lähes kaikkea hormonilääkitystäni – jota ei muuten ole aivan vähän – ja osa menee vaihtoonkin, mikä vähän hirvittää. Osa on heidän käytäntöjään, mutta kasvuhormoni vaikuttaa lähes kaikkiin muihin hormoneihin, joten osa annossäädöistä on pakollisia.
Oikein hyvällä tuurilla ensi viikolla voisi alkaa havaita jotain vaikutuksia, realistisemmin reilun kuukauden päästä, jolloin annos on (toivottavasti) lopullisella hoitotasolla tai ainakin lähellä sitä. Riippuu tietysti siitä, miten hyvin saan säädettyä nuo muut lääkkeeni…
Tänään on ollut tosi hieno sää Amsterdamissa. Sain itseni raahattua torille, kesämekossa ei tullut yhtään liian viileä, ja illalla on tarkoitus vielä piknikoida.
