Archive for May, 2014
Löydä äänesi
Thaisa Frankin ja Dorothy Wallin Finding Your Writer’s Voice: A Guide to Creative Fiction on kirjoittamisopas kirjoittajaanäänen löytämisestä. Olen aiemmin jakanut kirjoittamisoppaat konkreettisiin ja inspiraatiokirjoihin. Tämä on jossain näiden välissä.
Teoksessa on kyllä kirjoitusharjoituksia, mutta enemmän “fiilistelyä” siitä, mitä kirjoittaminen on. Kirjoittajat eivät usko kaavoihin vaan siihen, että alitajuinen oma ääni luo parhaat tarinat, pitää vain löytää itsestään se ääni ja viilata se aidoimmilleen.
Kirjassa on aika erikoisen kuuloisia harjoituksia sen oman äänen löytämiseen. Esimerkiksi haetaan fyysisesti omaa ääntä kropasta, niin kuin tehtäisiin lauluharjoituksia. Tai kirjoitetaan tajunnanvirtaa, joka ei saa tarkoittaa mitään ja sieltä etsitään lopuksi kivankuuloisia juttuja. Jotkut harjoitukset olivat niin hämmentäviä, että jouduin lukemaan ne kolme kertaa läpi ennen kuin uskoin, että suunnilleen tajusin mitä kirjassa sanottiin.
Perinteisemmänkin tuntuisia harjoituksia tosin on, esimerkiksi vaihda tekstistäsi kaikkien hahmojen sukupuolet ja katso toimiiko se yhä. Tai kaiva lapsuudestasi muisto ja yritä kirjoittaa se mahdollisimman runsaasti ja elävästi kuvailtuna, yksityiskohdat saavat olla täysin fiktiivisiä.
Kirja on suunnattu ehkä enemmän kirjoittamisen aloittelijoille, mutta voi siitä olla muillekin apua.
Syöminen ja juominen pannassa
Viime viikolla minut heitettiin ensimmäistä kertaa elämässäni ulos ratikasta. Ei siis niskaperseotteella viskattu ulos, mutta kuski huusi minulle niin pää punaisena, että koin parhaaksi poistua. Se oli varsin traumaattinen kokemus, kotona itketti ja tuntui, että en enää uskalla mennä ratikkaan.
Ilmeisesti joukkoliikenneyhtiön näkemys – tai ainakin tämän kuskin, yhtiö on luvannut minulle antaa vastineen, mutta ei ole vielä kuulunut – on, että ratikassa ei saa juoda, vaikka olisi 25 astetta lämmintä. Kuinka nerokas sääntö, vielä ottaen huomioon, että kyseessä eivät ole mitkään keskustaa kiertävät kulkuneuvot, vaan ratikalla pääsee pitkälle naapurikaupunkeihin asti. Ja koko matkalla ei saisi juoda? Suomalainen ratikkakuskikaverini piti koko ajatusta aivan absurdina.
Minulle juominen ei ole valinnaista silloinkaan, kun ei ole hellettä, koska kärsin sairaudesta nimeltä diabetes insipidus eli suomeksi vesitystauti (diabetes mellitukseen eli sokeritautiin se ei liity), plus lisämunuaisen vajaatoiminnasta. Minulla on siihen lääkkeet, mutta en silti saisi olla puolta tuntiakaan juomatta edes talvella.
Berliinin egyptimuseossa pari vuotta sitten pakenin vartijaa, joka vaati minua jättämään käsilaukkuni säilytykseen (Berliinissä oli silloin 37 astetta lämmintä, joten nestehukan välttäminen oli terveillekin erittäin haastavaa). Kun pääsin hänen näköpiiristään, pystyin kiertämään museota pari tuntia vesipulloineni ja lääkkeineni ilman, että kukaan muu vartija/vahtimestari huomautti minulle laukustani. Muuten käynti olisi jäänyt harmillisen lyhyeksi.
Ymmärrän sinänsä museoiden laukkukiellon, vaikka se onkin selvästi hyvin tulkinnanvarainen. Mutta omat juomat ja ruoat kielletään monissa muissakin paikoissa, enkä puhu vain ravintoloista tai muista anniskelualueista.
Omat ruoat oli kielletty birmighamilaisessa hotellissa, jossa yövyin. Hotellissa ei kuitenkaan ollut tarjolla kuin illallinen (joka oli kyllä erinomainen) ja aamupala. Minä syön 6-7 kertaa päivässä… Raahasin repullisen ruokaa lähi-Tescosta. Onneksi sisäänkäynti huoneeseeni oli siivestä, ei respan ohitse.
Eräs festivaali, jossa olen kahdesti käynyt, kieltää omat eväät (vesipullo on sallittu). Olen seissyt jonossa katsellen kauhuissani kuinka vartija takavarikoi edelläolijan laukusta omenoita ja välipalapatukoita. Onneksi olin piilottanut omat evääni pitkähihaisen paidan alle alimmaksi laukkuun eikä niitä huomattu. Mutta en tiedä, jaksanko enää vaivautua tällaiseen pelleilyyn.
Minua kuten monia muita erityisruokavalioisia ei aina lohduta, että jossain myydään ruokaa. Siellä kun välttämättä ei ole mitään sellaista ruokaa, jota voisimme syödä (tai minun tapauksessani: ruokaa joka estäisi verensokeriani romahtamasta, mistä toipuminen voi viedä pari viikkoa). Eikä ravintolatyyppinen ruokamyynti muutenkaan auta, jos verensokeri on laskussa ja edessä häämöttävät valtavat jonot.
On jotenkin perverssiä, kuinka taitava minusta on tullut salakuljettamaan ruokaa ja juomaa. Kun muut tuovat tapahtumiin salaa taskumatteja tai huumeita, minä jemmaan proteiinipatukoita ja kookosvesitetroja.
Ruoan kanssa voisi auttaa, jos sanoisin olevani diabeetikko. Diabeetikoilta tuskin voidaan evätä ruoan pitämistä mukana. Voisin varmaan pyytää lääkärintodistuksen, mutta pitääkö ihmisen kertoa tuntemattomille terveydentilastaan? Ja mitä esimerkiksi vartijat ymmärtävät terveysasioista? Mennessäni aikoinaan Assembly-tapahtumaan securityihminen ihmetteli beetasalpaajapakettiani ja luki tarrasta sanan “lisälyöntisyyteen”. Hän kysyi, aivan tosissaan, että lyökö joku minua.
Monet sairauksistani ovat harvinaisia, suorastaan eksoottisia, mutta tarve juoda paljon tai syödä omaan erityisruokavalioon sopivia ruokia ei ole missään nimessä poikkeuksellista. Olkaa kilttejä älkääkä vaikeuttako sairaiden ihmisten elämää entisestään. Ainakin minulla se on ihan tarpeeksi vaikeaa muutenkin. Ja joku voi jättää tapahtumanne kokonaan väliin.
Ihmisen jälkeinen maailma
Margaret Atwoodin MaddAddamin alussa on kirjoille hyvin epätyypillinen kertausjakso. Silti lukeminen tuotti vaikeuksia, kun trilogian aiemmista osista muisti niin vähän (muistan yleensä kirjojen ja elokuvien sisällön erittäin huonosti). Luin Oryx ja Craken joskus vuosia sitten ja God’s Gardenersin sen ilmestyttyä 2009. Oryx ja Crakesta en muista enää juuri mitään.
Arvostelu voi sisältää juonipaljastuksia sarjan aiemmista osista!
Trilogia sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailmaa kansoittavat hyvin erikoiset geenimuunnellut eläimet, kuten ihmisen hiuksia kasvavat Mo’Hairit sekä osittain ihmisaivoiset pigoonit. Suurin osa ihmiskunnasta tuhoutui tahallaan aiheutettuun viruspandemiaan ja elämä on pitkälti selviytymistä.
Jäljellä on vain kourallinen ihmisiä, enimmäkseen God’s gardeners -nimisen luontoa ihannoivan kultin ex-jäseniä, sekä jonkin verran crakereita, Craken kehittämiä ihmisenkaltaisia olentoja, jotka ovat monella tapaa kehittyneempiä kuin ihmiset, mutta samalla primitiivisiä ja vähemmän älykkäitä. Crakerit mm. muuttuvat alapäästään sinisiksi, kun niillä on kiima-aika. Molempien uhkana ovat painballerit, gladiaattoreiden tapaiset kilpailijat, joilta raakuus on vienyt kaiken inhimillisyyden.
Trilogian kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, niin rakenteen kuin päähenkilöiden suhteen. Tämä kirja keskittyy nykyhetken lisäksi entisen God’s gardenerin Tobyn ja tämän kumppanin Zebin muistelmiin, joista osaa Toby kertoo iltasatuina crakereille. Näiden on vaikea ymmärtää monia ihmisten konsepteja ja esimerkiksi usein esiin manatun fuckin he kuvittelevat Craken kaltaiseksi jumalolennoksi, jota kutsutaan apuun hädässä.
MaddAddamiin meni tosi kauan päästä sisään, osaksi kun ei muistanut aiempia osia ja osaksi valtavan henkilökaartin takia. Se oli kuitenkin lopulta hyvin mielenkiintoista luettavaa, maailma on varsin kiehtova. En osaa sijoittaa romaaneja parhausjärjestykseen trilogian sisällä, koska muistikuvani aiemmista ovat tosiaan huonot.
Edistystä
Nyt on reilu 1,5 kuukautta siitä, kun kävin Belgiassa lääkärissä. Käytössä on kuusi uutta hormonivalmistetta aiempien lisäksi tai tilalla (yksi tosin on ollut aiemminkin käytössä). Kolmen muun hormonin annostus on muutettu. Kilpirauhashormonit pidän yhä entisissä valmisteissa. Lisäksi olen alkanut lääkärin ohjeen mukaan käyttää (uudestaan) useita eri lisäravinteita.
Vaihdot ja lisäykset ovat menneet yllättävän kivuttomasti, vaikka progesteroni onkin osoittautunut todella hurjaksi tavaraksi. Ensimmäisenä yönä olo oli suorastaan kuin kuumehoureissa ja senkin jälkeen on väsyttänyt. (Toissa yönkin unet taitaisivat mennä houreiden puolelle, kun näin unta, että Masalassa oli Stockmann?! Ja viime yön unessa Marian ilmestyskirjassa oli ufoja.) Juuri muita haittoja ei ole ollut.
Muuten nuo naishormonit eivät harmikseni toistaiseksi näytä tehneen juuri mitään. Kasvojen iho on eloisamman näköinen. On liian aikaista sanoa, onko vaikea hiustenlähtö helpottanut. Nyt viime päivinä se tuntuu ennemminkin vain kiihtyneen, mikä lienee ohimenevää.
Kasvuhormonista on ollut apua, vaikka annos on vielä aika pieni. Fyysisessä kunnossa ei huomaa juuri eroa, mutta se narkolepsiamainen uneliaisuus on pitkälti väistynyt. Väsymys-uupumus silti vielä hallitsee elämää aika paljon. Kasvuhormoni ja suuri kromiannos ovat auttaneet korjaamaan sokeriaineenvaihduntaa, mutta hypoglykemian kanssa joudun vieläkin kamppailemaan, ajattelin että se olisi jo helpottunut.
No, kasvuhormonin annosta voi onneksi vielä kasvattaa aika paljon, mutta en tiedä saanko tehdä niin ennen heinäkuuta.
Stressiä keho sietää yhtä huonosti kuin ennenkin. Taas oli sabotaasia, mistä seurasi sydänoireita ja TMJ-ongelmani (eli purennan lihasosuus) paheni, eikä ole vieläkään helpottanut, vaikka tästä on jo pari viikkoa.
Kokeilin eilen, mitä kroppa tykkää, kun menee Mustekala-laitteeseen. Sellainen ihan samanlainen kuin Lintsillä. Paitsi että tämä maksoi euron ja kieputti varmaan kolme kertaa pidempään. Vähän siinä muutaman tunnin jälkeenpäin heikotti, mutta hauskaa oli!
Tänään lähdemme viikonlopuksi Groningeniin. Säätiedote lupaa mannaa ja fiilis on tosi hyvä.
Kirjoja meille muille – kirjoja kaikille
Löysin hiljattain saamani hylyn Marian ilmestyskirjalle, jonka sain reilu kolme vuotta sitten, puoli vuotta sen jälkeen, kun romaanille oli jo solmittu kustannussopimus. Siinä sanottiin:
Suurempaa yleisöä ajatellen käsikirjoituksesta puuttuu selkeä juoni. Sen sijaan ne, joita vammaisuus koskettaa, voisivat olla siitä kiinnostuneita. Vammaisia on noin 10 % väestöstä, joten vertaistarinana teos voisi toimia.
Riittävän lukijamäärän saavuttaminen on kuitenkin [kustantamo XYZ]:lle liian haastavaa.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuo tuntuu vieläkin hassumalta. Useampi tervekehoinen ihminen on sanonut lukeneensa kirjan yhdeltä istumalta, joten kai siinä täytyy jonkinlainen juoni olla.
Lopussa on tietenkin kaksi erilaista hassuutta: 1) Kirja sopii vain vammaiselle lukijalle (mikä selvästi ei ole totta. 2) Vammaisia on vain 10 % väestöstä, joten kirja ei voi olla kaupallisesti kannattava.
Jos oletetaan, että kirjan kohderyhmä olisi 10 % suomalaisista, se ei ole erityisen vähän. Kustannusalaa (tai markkinointia yleisesti) tuntevat tietävät, että kaikilla kirjoilla on kohderyhmä. Jos jokin on “tarkoitettu kaikille”, se ei luultavasti ole kenenkään makuun.
Twitterissä oli hiljattain meemi nimeltä #WeNeedDiverseBooks, eli ihmiset postasivat tuota hashtagia käyttäen syitä siihen, miksi (lasten ja nuorten)kirjoihin tarvitaan lisää eri vähemmistöjen edustajia, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja vammaisia. Tagissa oli paljon myös kuvia, joissa erinäköiset ihmiset pitelivät paperille kirjoitettuja pyyntöjään.
Moni sanoi, että haluaa lisää kirjoja, joissa on vähemmistöä X, koska heidän lapsensa edustavat sitä. Toisaalta joukossa oli myös tyyppejä, jotka sanoivat “olen valkoinen heteromies, minulle on kyllä ihan tarpeeksi kirjoja, kirjoittakaa vain muillekin!”
Jenkeissä tämä etnisten vähemmistöjen puutos on erityisen painava puutos. Etenkin tummaihoiset ja latinot muodostavat todella ison osan ihmisistä, mutta nuortenkirjojen (kuten aikuistenkirjojenkin) henkilöt, erityisesti päähenkilöt, tuppaavat olemaan valkoihoisia.
#WeNeedDiversity-tagissa valitettiin erityisesti etnisesti kirjavien henkilöiden puutteesta. Aasialais-afrikkalaista syntyperää ollut amerikkalaislapsi ei löytänyt yhtään kirjaa, joiden henkilöt muistuttaisivat häntä.
Suomessa on aika paljon maahanmuuttaja-aiheisia romaaneja, mutta onko Suomessa kirjoja, lasten tai aikuisten, joissa olisi eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä ilman, että kirjat käsittelisivät maahanmuuttajateemoja? Aika vähän kai? Suomessakin alkaa olla yhä enemmän lapsia, jotka eivät ole maahanmuuttajia tai ulkomaalaisia, vaan eri värisiä ja kulttuuritaustaltaan hieman erilaisia suomalaisia.
Myös erityisesti autistihahmoja kaipailtiin Twitterissä paljon. Sekin on aika loogista, kun asiaa miettii. Vaikkapa lastenreumaa sairastavan tai yksikätisen lapsen saattaa olla helpompi samaistua tervekehoiseen päähenkilöön kuin autistin, joka voi kokea usein olevansa hyvin syvällisellä tasolla erilainen kuin muut. Kyllähän autisteja kirjoista löytyy – mutta yleensä epäinhimillistettyinä sivuhenkilöinä, joiden tehtävä on olla omituinen ja saada päähenkilö vaikuttamaan empaattisemmalta.
Luin hiljattain Hanna-Riikka Kuisman romaanin Valkoinen valo, jossa lähes kaikki henkilöt kärsivät kroonisesta kivusta (varsinainen arvostelu tulee myöhemmin). Tämä oli minusta virkistävää, koska krooninen kipu on oikeastikin hyvin yleistä. Marian ilmestyskirjasta jotkut ovat valittaneet, että siinä on “liikaa vammaisia”.
Minusta näyttää siltä, että paljon erilaisia vähemmistöjen edustajia, samankin vähemmistön edustajia, sisältävät romaanit ovat lisääntymässä. (Elviira-romaanissani on muuten kolme naispuolista autistia, joista kaksi on aikuista.)
Olen siirtymässä romaanieni suhteen enemmän scifin suuntaan. Aika paljonkin, pian. Siinä minua on mietityttänyt se, miten voin pitää vammaiset hahmot mukana. Mahdotonta se ei tietenkään ole. Kaverini Cory kirjoittaa vammaisia niin scifi- kuin fantasiateoksiinsa. Hän sai juuri sopimuksen kakkoskirjalleen, tieteisromaanille jonka päähenkilö on autisti.
Autisteja tulee varmaan olemaan tulevaisuudessakin. Mutta onko tulevaisuudessa vaikkapa reuma-, borrelioosi- tai pemfiguspotilasta? Lääketiedeihmisenä minun on tähän erittäin vaikea uskoa. Monia parantumattomina pidettyjä sairauksia on alettu jo nyt parantaa geeniterapialla. Meidän nykyisyytemme alkaa olla monella tapaa “scifiä”. Tietysti scifin ei tarvitse olla “arvaus” siitä millainen maailma on, siinä voi olla hyvinkin erikoisia skenaarioita.
Yksi mahdollinen lähtökohta on tietenkin se, että vammat ja sairaudet voi parantaa, mutta kaikki eivät halua parantaa niitä omalla kohdallaan. Tästä olen kirjoittanut jo yhden julkaistun novellin ja seuraava romaanini perustuu osittain tähän. Mutta voiko tätä teemaa käyttää jatkuvasti?
Vain hetkeä ennen tämän kirjoituksen julkaisua tuli tieto, että The First Book Project lupaa ostaa 10 000 kappaletta kutakin valitsemaansa lastenkirjaa, jossa on vähemmistöjen edustajia, vähentäen näin kustantajien taloudellista riskiä. Wow.
Tarvitsisimmekohan oman kampanjan Suomeen?
Rakkautta Tsernobylin varjossa
En lue juuri koskaan nuortenkirjoja – tämän blogin kolmivuotisen historian kanssa olen tainnut lukea ja arvostella yhden jatko-osineen. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa kuitenkin houkutti, en muista enää miksi. Varmaan runsaiden kehujen takia.
Kirja on herättänyt keskustelua ja jakanut mielipiteitä monestakin syystä. Se on hyvin runollisesti kirjoitettu, ajoittain sisältääkin runoa, ja on lisäksi metafiktiota. Neljännestä seinästä ei jää kiveä kiven päälle, kun kertojanääni Mariia Ovaskainen puhuttelee lukijaa jatkuvasti ja puhuu jopa kirjoittamisen tekniikasta. Sinänsä minulla ei ole mitään tällaista vastaan, mutta se tuntui kyllä menevän ylitse.
On kesä 1986 ja 14-vuotias Mariia rakastuu palavasti Mimiin. Heistä tulee rakastavaiset, mutta teinilempeä varjostaa paitsi Tsernobylin onnettomuus, myös Mimin menneisyys.
“Puskin ulos hajuja ja ääniä ihoni läpi. Öljyä ja humusta ja houreita. Hämmennystä.
Palattuamme Mimin kanssa ullakolta olin oksentanut valkoisen talon syreenipensaan alle.
Meistä tulee osallisia sillä hetkellä kun jaamme salaisuuden.
Mimi oli sanonut:
Sinä et voi selvittää suruani mutta sinä voit painaa haavasi haavaani vasten.”
Kirja tuntui kuolemansekaisuudessaan melodramaattiselta, mikä tietysti kuvastaa teinin mielenmaisemaa, mutta myös itse tapahtumat tuntuivat ylivedetyiltä. Tuli sellainen olo, että olisin voinut juurikin 14-vuotiaana kirjoittaa tällaisen tarinan (minähän kirjoitinkin ensimmäisen romaanini 14-vuotiaana), vaikka en tietenkään näin runollisena.
Eli pidin runollisuudesta (enimmäkseen), tarinasta ja ylenpalttisesta metafiktiivisyydestä vähemmän. Tsernobyl-elementti ei mielestäni tuonut tarinaan tarpeeksi. Henkilöille olisin kaivannut enemmän ulottuvuuksia.
Yhdessä jutussa romaani onnistui hyvin: se toi paljon tunteita ja muistoja pintaan, tosin aika erilaisista asioista. Jostain syystä esimerkiksi sen kun eräs kaverini oli sairaalassa ja pelkäsin, ettei hän tulisi sieltä enää pois (vaikka tämä ei sinänsä liity kirjan tapahtumiin enkä ollut silloin teini-iässä).
Vauvanaskelin Hollywoodia kohti
Pakersin torstaina valmiiksi ensimmäisen leffakäsikirjoitukseni, viime vuoden ScriptFrenzy-tuotokseni Toxic (lopullinen nimi Toxic Dreams) ja lähetin sen Nicholls-käsikirjoituskilpailuun. Vaivaiset 7 000 kanssakilpailijaa. Ehkä suuruudenhullua, mutta jotain minun täytyi sillä tehdä. Tämä tarina, tositarinaan perustuva, on pyörinyt mielessäni vuosia.
Se oli myös useilla muilla tavoilla ensimmäinen. Ensimmäinen englanninkielinen pitkä tekstini (Atlaskehrääjän olen kääntänyt aikoinaan englanniksi, mutta se on aika eri asia), ensimmäinen kerta kun kirjoitan historiallista fiktiota, ensimmäinen kerta kun kirjoitan tositapahtumien pohjalta, ensimmäinen kerta kun kuljetan rinnakkain kahta eri tarinaa. Ensimmäinen kerta kun käytän tämäntyyppistä loppua. Ensimmäinen kerta kun käytän lähdemateriaalina oikeiden ihmisten kirjeitä.
Siinä mielessä toki “omaa itseäni” että lääketiede ja vammaisuuskin on siinä vahvasti mukana.
Elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaminen on ollut hyvin opettavaista. Se on hyvin erilaista kuin romaanin kirjoittaminen ja hyvin erilaista näytelmänkin kanssa – ehkä tavallaan jopa lähempänä romaania. Onneksi apuna on ollut raamattu Essentials of Screenwriting, jonka neuvot osaan aika lailla ulkoa muutaman lukukerran jälkeen.
Yleensä en joudu editoimaan tekstejä lyhemmäksi (paitsi näytelmien kanssa), mutta tätä halusin lyhentää, vaikka 107 sivua ei olekaan mikään massiivinen elokuvakäsikirjoitus – normaali pituus on 90-120, mutta mitä lyhempi tuon sisällä sitä parempi. Lopulta sain sen 98 liuskaan.
Uskon myös romaanieni ja näytelmieni hyötyvän siitä, että olen työstänyt etenkin napakkuutta ja subtekstiä ja ehkä myös symboliikkaa. Symboliikkahan on pitkälti yhteydessä subtekstiin silloin kun se on muuta kuin sarkasmia. Nyt kun vilkaisen keskeneräistä Makuuhaavoja-näytelmää, tekisi mieli trimmata dialogista 90 % pois, vaikka näytelmissä repliikit saavatkin olla paljon pidempiä kuin elokuvissa.
Huvittavaa oli, että pari kuukautta sitten ostin alekorista Cormac McCarthyn The Counselor -elokuvakäsikirjoituksen kovakantisena. Ajattelin käyttää sitä mallina muiden käsikirjoitusten joukossa, onhan McCarthy arvostettu, Pulitzer-palkittu kirjailija.
No, tämä leffa ja teksti eivät olleet ihan omaan makuun – eivätkä taatusti hyvä esimerkki elokuvakäsikirjoittamisesta. Siinä missä normaalisti leffadialogi on “short and to the point”, tässä puhuttiin minuuttikaupalla timanttien hionnasta sun muusta. Subtekstiä toki mutta niin venytettyä. Ja kun hahmojen dialogi on tasoa “Isn’t that cold?” “Truth has no temperature”, niin ei olla aivan omassa tyylissäni.
Tietysti elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaminen on siinäkin mielessä opettavaista, että se on vähän niin kuin hiekkamandala. Vaikka kirjoittaisit kuinka erinomaisenkin sellaisen, luultavasti se ei jätä mitään jälkeä tähän maailmaan.
Sellainen fiilis on, että ehkä voisin sittenkin kirjoittaa tästä myös näytelmän, vaikka olen ollut koko ajan sitä mieltä, että ei se sovi lavalle. Silloin tarina keskittyisi varmaan vain historialliseen osuuteen. En tiedä olisiko tästä Suomen näyttämöille, kun se kuitenkin perustuu Yhdysvaltain historiaan. Onhan sellaisia näytelmiä toki esitetty Suomessakin, mutta niistä on tullut ensin klassikkoja omalla maaperällään.
Varmasti jatkan joka tapauksessa elokuvien kirjoittamista, vaikkakaan en vielä tiedä, mikä seuraava kässäri voisi olla. Toivottavasti lähivuosina pääsisi käsikirjoittamaan sitä Marian ilmestyskirjan elokuvaversiota, mutta ei varmaan ihan heti.
Nasevaa ableismia / Snappy ableism
Tämä on tämän vuoden Blogging Against Disablism Day -tekstini. Tällä kertaa se on ensin englanniksi ja alla on suomenkielinen käännös. Koska en alkanut kääntää mietelauseita, ne ovat vain englanninkielisessä osiossa.
You have probably heard of “The Secret” aka “The Law of Attraction”. A movie and about 20 million books sold. In this cult people believe that if you really want something, you will get it. Conversely, this also translates to the idea that if you don’t get something, you didn’t want it badly enough (perhaps subsconsciously you sabotaged yourself). Something that’s very nice to say to a dying cancer patient, for example. Clearly you didn’t want to live badly enough, tough luck.
One of the forms of ableism that most often comes to bother me is cripspiration aka “inspiration porn”, using disabled people for “inspiration”. However, this post is about something else, which deals which inspiration and is also frequently ableist.
Inspirational quotes. A concept that really ticks me off in general, but many people are really into them. And many people also completely miss how ableist these “pithy” lines tend to be.
A large part of inspirational quotes relates to the idea that “life is what you make of it”. A few examples:
“The great pleasure in life is doing what people say you cannot do.” – Walter Bagehot
“The best years of your life are the ones in which you decide your problems are your own. You do not blame them on your mother, the ecology, or the president. You realize that you control your own destiny.” – Albert Ellis
“Success is not the key to happiness. Happiness is the key to success. If you love what you are doing, you will be successful.” -Albert Shweitzer
(Note that I have not checked the accuracy of these quotes – that’s not the point here.)
Certainly, all of these ideas have some truth to them, like most inspirational quotes. Many people are paralyzed by fear of failure or fear of success, or just procastination. They never get around to writing the novel they want to write. They never apply to the school they want to go to, because they’re scared of not getting in or scared of their parents disapproving. Etc.
Many people just go through life like robots. Happiness is not just about what we have or what we achieve, but whether we are satisfied what we have, whether we even remember and have the time to be happy. I know people who are bedridden and happy. There are people who have had incredibly hard lives full of loss and tragedy, who are happy.
But that doesn’t change the reality. People who are extremely ill would like to do things “what people say they cannot do”. Sadly, often that’s impossible. A lot of the time they can’t even do what others think they can do! If the only thing you can do is lie on the bed, possibly in constant pain, it’s hard to “love what you are doing”.
Not to mention that depressed people can’t will themselves happy. That’s pretty much the definition of depression.
The world of inspirational quotes also ties into the world of cripspiration. If you believe the media, when someone is in an accident and gets told “you’ll never walk again”, if they are positive enough and try hard enough, in a few years they’ll be walking again. Perhaps even jogging and dancing. How inspirational! Good crip! (Clearly, if you actually never walk again, you just didn’t try hard enough. You didn’t believe you could really “control your destiny”.)
Some people don’t seem to realize that some things actually are impossible. For example recently I saw a comment on a piece about an inoperable brain tumor along the lines of “Why didn’t they attempt the operation anyway? No matter how small the chances of survival why not try it, if he was going to die anyway?” For example some types of brainstem tumors the chances of survival with such surgery would be zero.
Sadly, there are things with a zero per cent success rate. If I want to run to Mars, no will power will make that happen.
Of course those quotes are also terribly classist. It’s possible to be happy in poor countries, for sure. It’s easy to say “life is what you make of it” when you have food and a roof on top of your head. If you want to be a lawyer yet die of malnutrition or AIDS at 10, that’s hardly your own fault.
And don’t say that severely disabled people or people in developing countries are exceptions. That’s the whole point of ableism and classism: that minorities are forgotten, seen as the Other, seen as something of less importance. Sorry Mr. Privilege, but sometimes we ruin your punchlines.
My previous BADD texts:
Esteetöntä ruokaa (about how food is an accessibility issue, sadly only in Finnish)
Kehojen omistamisesta / On the ownership of bodies
Päivitä sanavarastosi / Update your vocabulary
***
Olet varmaan kuullut “The Secretistä” eli “Vetovoiman laista”. Elokuva ja noin 20 miljoonaa myytyä kirjaa. Tässä kultissa ihmiset uskovat, että jos todella haluat jotain, myös saat sen. Ja vastaavasti, jos et saa jotain, et halunnut sitä tarpeeksi (ehkä alitajuisesti sabotoit itsesi). Mitä on muuten tosi kiva sanoa vaikkapa kuolevalle syöpäpotilaalle. Voi voi, elämänhalusi ei vain ollut riittävän voimakas.
Eräs ableismin muoto, joka tulee yleisimmin vastaan ja kiukuttaa, on cripspiraatio eli “inspiraatioporno”, vammaisten ihmisten käyttäminen “inspiraation lähteenä”. Tämä postaus käsittelee kuitenkin jotain muuta, joka sekin liittyy inspiraatioon ja on usein ableistista.
Inspiroivat mietelauseet. Aihe, joka ärsyttää minua muutenkin, mutta monet tykkäävät. Ja monilta menee myös täysin ohi, kuinka ableistisia nämä “näppärät” aforismit ovat. Iso osa inspiroivista mietelauseista perustuu yhteen ja samaan ideaan: elämä on sellaista kuin teet siitä.
Toki tällaisissa ajatuksissa on usein vähintään totuuden siemen, kuten muissakin aforismeissa. Monien ihmisten ongelmana on joko onnistumisen tai epäonnistumisen pelko tai ihan vain aikaansaamattomuus ja asioiden lykkääminen. He eivät koskaan päädy kirjoittamaan sitä romaania, jonka haluaisivat kirjoittaa. He eivät koskaan hae kouluun johon haluaisivat, koska he pelkäävät että eivät pääse sisään tai että vanhemmat eivät hyväksy valintaa. Jne.
Monet ihmiset kulkevat elämän läpi kuin robotit. Onnellisuus ei ole kiinni vain siitä mitä kaikkea on tai mitä saavuttaa vaan myös siitä, onko tyytyväinen siihen, muistammeko ja ehdimmekö olla onnellisia. Tiedän ihmisiä, jotka ovat vuoteenomia ja onnellisia. On ihmisiä, joilla on ollut hyvin raskas ja murheiden täyttämä elämä ja he ovat silti onnellisia.
Se ei silti muuta todellisuutta. Vaikeasti sairaat ihmiset tekisivät mielellään asioita, joihin he “eivät muiden mielestä pysty”. Valitettavasti se on usein mahdotonta. Usein he eivät pysty tekemään edes niitä asioita, joihin muut kuvittelevat heidän pystyvän! Jos ainoa asia mihin pystyy on maata sängyssä, ehkä vielä kovissa kivuissa, on “vaikea rakastaa sitä mitä tekee”.
Puhumattakaan siitä, että masentunut ihminen ei pysty ryhtymään onnelliseksi. Siihenhän koko masennuksen määritelmä tiivistyy.
Inspiraatioquottien maailma on vahvasti yhteydessä cripspiraation maailmaan. Jos mediaa on uskominen, kun joku on onnettomuudessa ja saa kuulla, että “et kävele enää koskaan”, jos tämä vain on positiivinen ja “yrittää tarpeeksi”, muutamassa vuodessa hän kävelee taas. Ehkä hölkkää ja tanssiikin. Kuinka inspiroivaa! Siinä on hyvä vammainen! (Ja jos ei ihan oikeasti enää koskaan kävele, ei vain yrittänyt tarpeeksi. Et uskonut, että “kohtalosi on omissa käsissäsi”.)
Osa ihmisistä ei tunnu tajuavan, että jotkut asiat ovat oikeasti mahdottomia. Esimerkkinä näin hiljattain kommentin artikkelissa aivokasvainpotilaasta, jota ei ollut mahdollista leikata. Siihen oli kommentoitu tyyliin “Miksi he eivät vain yrittäneet leikkausta? Vaikka selviytymismahdollisuudet olisivat kuinka pienet, eikö kannattaisi yrittää, jos muuten hän kuolisi?” Esimerkiksi joidenkin aivorungon kasvainten yhteydessä leikkauksesta ei olisi mahdollista selvitä hengissä.
Valitettavasti on asioita, joiden onnistumistodennäköisyys on 0 prosenttia. Jos haluan juosta Marsiin, siinä ei tahdonvoima auta.
Luonnollisesti moiset mietelauseet ovat usein myös luokkasyrjintää. Köyhissä maissa voi elää onnellisena, siitä ei ole epäilystä. On helppo sanoa “elämä on sellaista kuin teet siitä” kun on ruokaa ja katto pään päällä. Jos haaveilee asianajajan urasta, mutta kuolee AIDSiin tai aliravitsemukseen 10-vuotiaana, se tuskin on oma vika.
Turha sanoa, että vaikeavammaiset tai kehitysmaiden asukkaat ovat poikkeuksia. Se on koko ableismin ja luokkasyrjinnän idea: vähemmistöt toiseutetaan, unohdetaan Ö-mappiin. Harmi etuoikeutetuille, kun toisten todellisuus lyttää heidän nasevat aforisminsa.
