Aivan kuin kaikki muutkin

Eräs tämän kesän isoimpia inspiraatiotarinoita on ollut vammainen maanviljelijä Chris. Tämä on tosin hieman erilainen kuin tyypilliset crispiraatiotarinat, joissa pyörätuolin käyttäjä valmistuu lukiosta tai yliopistosta (uskomatonta, pyörätuoli ei tuhonnutkaan aivotoimintaa täysin), syövän sairastanut kiipesi vuorelle, vammainen löysi (gasp) elämänkumppanin tai sokea keräsi koirankakkaa maasta.

Chrisillä ei ole käsiä tai jalkoja, ainakaan niiden tavanomaisessa merkityksessä, vaan eräänlaiset tyngät. Siinä ei olisi mitään ihmeellistä, että tällainen ihminen olisi arkkitehti, psykologi tai muusikko, mutta on ihan oikeasti hämmentävää, että hän pystyy tekemään fyysisesti raskasta, vaativaa ja monipuolista työtä (videolta selviää miten). Chrisistä se tosin tuskin on erityisen hämmentävää, hänelle se on vain arkielämää.

Brasilialainen Claudio Vieira de Oliveira on haalinut lehtien palstatilaa ehkä enemmän friikkisirkusaspektin kuin saavutustensa vuoksi. Hän on “mies, joka syntyi pää ylösalaisin“. Lisäksi hänen nivelensä ovat käytännössä liikkumattomat, eli hän ei pysty juuri käyttämään raajojaan. Claudion syntymän jälkeen lääkärit sanoivat hänen äidilleen, ettei tällaista lasta kannattaisi edes syöttää. Nykyään hän on ammatiltaan kirjanpitäjä ja inspiraatiopuhuja.

Mikä näitä kahta miestä sitten yhdistää? Molemmat ovat haastatteluissa sanoneet, että heidän vanhempansa ovat kohdelleet heitä tismalleen samalla lailla kuin heidän vammattomia sisaruksiaan tai kuten olisivat kohdelleet häntä vammattomana. Molemmat kokevat itsensä normaaleiksi, koska heidän on annettu olla sellaisia.

Rajansa toki kaikella. Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi pystyä samaan. Jotkut vammaiset haluavat esimerkiksi kävellä tai liikkua kävelynomaisesti, vaikka se olisi heille raskasta, vaikeaa, hidasta ja/tai kivuliasta. Toiset käyttävät mieluummin pyörätuolia. Kumpikaan ei ole parempi tai huonompi valinta, jos sen tekee ihminen itse.

Olen lukenut vanhemmista, jotka ovat kieltäneet lapsensa vammaisuuden jopa niin pahasti, että ovat kieltäytyneet rakentamaan kotiinsa pyörätuoliramppeja. Näiden ihmisten tapauksissa tuskin on kyse kieltämisestä vaan siitä, että lapsille on haluttu tarjota samanlaiset lähtökohdat kuin muillekin. Usein se tosiaan on yhteiskunta ja ympäristö, joka vammauttaa vammaisen.

Tuesday, September 16th, 2014, by Maija Haavisto and is filed under "Vammaisasiat, ammatit, asenteet, cripspiraatio, kasvatus, lapset, liikuntavammaisuus, perhe, perspektiivi, työ, vaikeavammaisuus, vammaisuus mediassa". You can leave a response here. Pinging is currently not allowed.