Rakkautta ennen kuolemaa

The Fault In Our Stars (Tähtiin kirjoitettu virhe) on menestysnuortenkirjaan perustuva menestysnuortenelokuva. Se kertoo kahdesta syöpäsairaasta nuoresta jotka rakastuvat. Minullahan on syöpäaiheinen leffakäsis, jossa harmikseni on myös poika, jolta amputoidaan jalka syövän takia, niin pitihän tämä katsoa.

The Fault in Our Stars -juliste

Onneksi leffoissa ei ole juuri mitään muuta samaa (paitsi miksi helkutissa tässäkin leffassa pojan piti pelata koripalloa?!), esim. päähenkilöiden persoonat ja kemiat ovat täysin erilaiset ja historiallinen osuus puuttuu.

Välillä mennään siirapin ja hempeilyn puolelle, mutta enimmäkseen leffa on riittävän sarkastinen, jotta se ei muutu aivan ällöttäväksi (ja siis kyllähän oikeakin teinirakkaus on usein aika ällöä katsella). Pääosien Hazelin ja Gusin esittäjät ovat karismaattisia, mutta eivät liian nukkeja.

Elokuvassa oli monia aidonoloisia asioita, varsinkin Hollywood-leffaksi. Etenkin Gusin ajoittainen epävarmuus – eihän Hollywoodissa mies voi olla epävarma. Tykkäsin myös siitä, että kusipää saa pysyä kusipäänä, eikä ihmeellisesti muutu paremmaksi ihmiseksi (vaikka osoittautuukin arveltua ihmismäisemmäksi).

Elokuvassa ei mässäilty hiustenlähdöllä tai laihtumisella, mikä on jees, mutta toisaalta kaikki syöpäpotilaat näyttivät varsin hyvävointisilta, yksi kiintiökalju taisi olla. Kenelläkään ei ollut kortisonipöhönaamaa tai muuta epäfantsua. Hazel käytti jatkuvasti happiviiksiä, mutta jos otti ne pois, ei muuttunut koskaan syanoottiseksi, vaikka häntä alkoikin heikottaa. Mitään sivuvaikutuksia hänellä ei näyttänyt olevan täsmälääkkeestään. Sairaus melkein pilasi monta tärkeää hetkeä, mutta ei koskaan kuitenkaan.

Minusta Gusin syöpätyypin etenemisen kuvaus ei ollut aivan uskottavaa, se olisi sopinut paremmin muihin syöpiin. Näinkö ihan omiani vai saiko Gus doksorubisiinia tipassa …kotonaan? Mitä ihmettä. Sehän on kovan luokan solunsalpaaja, anafylaksiariskit sun muut.

Toinen syy miksi katsoin elokuvan oli, että siinä matkustettiin Amsterdamiin. Pitihän se nähdä. Kaupungin kuvaus oli aika perinteistä. Sähköpostiviestissä mainittiin minusta hotellin nimeksi De Filosoof. Innostuin, että hei, tiedän tuon hotellin, isäni on yöpynyt siellä. Sitten siinä mentiin kuitenkin ihan toiseen hotelliin noin puolen kilometrin päässä?

Yksi leffan koskettavimmista kohtauksista oli se, missä Hazel keskusteli äitinsä kanssa siitä, miltä äidistä tulee tuntumaan menettää hänet. Tällaisia on harvoin nähty elokuvissa ja tosielämässäkin se on monille liian vaikea keskustelu.

Leffasta on sanottu, että usein koko teatteri itkee sen jälkeen. Elokuva on toki surullinen, mutta ei kuitenkaan läheskään yhtä surullinen kuin vaikkapa Wit, tai etenkin siinä oleva maailman surullisin kohtaus, jossa Emma Thompsonin hahmo sairastaa munasarjasyöpää ja hänen vanha opettajansa lukee hänelle lastenkirjaa.

Kommentoi
Name and Mail are required