Japanista Hämeenlinnaan

En ollut aikaisemmin lukenut Murakamia ja japanilaisia romaanejakin vain yhden, mutta kiinnostuin uudesta Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage -romaanista (suom. Värittömän miehen vaellusvuodet) siksi, että siinä mennään kesämökille Hämeenlinnan lähelle. Oma mökkimme on Hauholla, nykyään osa Hämeenlinnaa, joten kyllähän tämä kiinnosti.

Romaani kertoo Tsukuru Tazakista, jolla on lähes symbioottinen ystäväviisikko, kunnes eräänä päivänä muut ystävät ilmoittavat Tsukurulle, etteivät halua enää koskaan nähdä tätä. Tsukurun elämältä katoaa pohja ja hän vajoaa lähes katatoniseen masennukseen. Hän on jo pitkään pitänyt itseään tylsänä, mitäänsanomattomana ihmisenä eikä uusi käänne tietenkään auta asiaa. Tsukurun on vaikea kiintyä kehenkään, koska kuka tahansa voi hylätä hänet.

Colorless Tsukuru Tazaki -kansi

Sitten tulee nainen, joka tuntuu olevan aidosti kiinnostunut Tsukurusta, mutta miehen menneisyys painaa heidän välejään. Tsukurun pitää lähteä etsimään vanhoja ystäviään ja hän saa kuulla sekä hyviä että karmeita uutisia.

Tsukuru vaikutti aika autistiselta, eikä pelkästään juna-asemafanituksensa takia, vaikka jo se yksinään on aika autistinen piirre. Sympaattinen hän kyllä on, eikä tunnu lukijasta tylsältä tai ankealta. Minut tarina vei vahvasti mukanaan tunnepohjalta, vaikka Tsukurun ystäviä ei kovin selvästi hahmotakaan. Miksi ihmeessä katkaisitte häneen välinne noin julmasti? tekee mieli huutaa. On pakko saada selitys, joka onkin suhteellisen tyydyttävä.

Kirjassa oli mielenkiintoisia japanilaisen kulttuurin juttuja, esim. se että kaikkien henkilöiden (paitsi värittömän Tsukurun) nimet tarkoittivat värejä ja sitäkin pohdittiin, millä kirjoitusmerkillä (vai hiraganalla) Tsukurun pitäisi rakentamista/valmistamista tarkoittava nimensä kirjoittaa.

Suomi-kuvaus olisi olla elävämpää. Puut teiden varrella olivat lähinnä koivuja, “vähän kuusia, mäntyjä ja vaahteroita”; kahvi oli “vahvaa ja hyvää” ja Helsingin keskustassa ei muka ole uimahallia (ei kai se Yrjönkatu nyt niin kaukana ole?). Suomalaisten nimet olivat Olga ja Edvard ja Suomessa varoiteltiin perinteisesti ilkeistä haltioista/tontuista. Ihmiset hoilasivat katusoittajan tahdissa ja teinitkin alkoivat spontaanisti rupatella japanilaismiehelle. Muutenkin minusta ihmiset puhuivat epäsuomalaisesti.

Tsukuru viettää aikaa Helsingin rautatieasemalla, mutta sitä ei kuvailla mitenkään, vaikka mies rakastaa juna-asemia. Hän tekee asioita, joita on helppo keksiä päästään, esimerkiksi syö pizzaa ja menee kalaravintolaan lähelle rantaa (missäpä kaupungissa ei saisi pizzaa tai olisi rannassa kalaravintolaa?).

Ihan hauska osio kuitenkin ja Suomen-reissu oli kirjan kannalta temaattisesti hyvin tärkeä.

Kirjassa on paljon symboliikkaa ja jonkin verran maagisen realismin elementtejä. Eniten (ja melkeinpä ainoana asiana) häiritsi se, että niin monta asiaa jäi auki. Kirja loppui e-kirjana aivan yllättäen, yhtäkkiä vain tajusi, ettei voinut enää vierittää eteenpäin.

Missasinko vain hirveästi jotain (muuten ei tullut sellainen olo, että olisin missannut, kirja oli kuitenkin selkeä). Kenen sormet ne nyt sitten olivat? Oliko jollain se erikoiskyky, sillä joka tulee ensimmäisenä mieleen? Kuka teki sen hirveän jutun? Mitä sille yksittäiselle ystävälle tapahtui? Jne.

(Kansikuva tulee myöhemmin, läppärillä en pysty laittamaan.)

One Response “Japanista Hämeenlinnaan”

  1. Minna Roininen says:

    Olen lukenut Murakamin kaikki romaanit, mutta en vielä tätä. Yhdestä vanhemmasta kirjasta muistan, että joku sivuhahmo olisi maininnut jossakin kohtaa muuttaneensa Turkuun, jota kuvailtiin jotakuinkin “rauhalliseksi erämaaksi”. Tosin sitä suomalainen kaupunkimaisema kuulemma Aasian suurkaupungeista muuttaneen silmin ihan oikeastikin on. Hupaisaa kyllä, jos ei kirjassa Helsingistä löydy edes uimahallia :>

Kommentoi
Name and Mail are required