Stalkkauksen keskipiste
Sydänvarjo on toinen lukemani kirja Twitter-kollegaltani Hanna-Riikka Kuismalta. Omalaatuisessa lukukokemuksessa on paljon samaa kuin Valkoisessa valossa. Rappiota, alkoholismia, syrjäytymistä, mielenterveysongelmia ja köyhyyttä. Rosoisuutta, rujoutta ja raakuutta, leptejä, pameja ja testoa kuluu ja ihmiskeho on kulutushyödyke. Se on ennen kaikkea romaani pakkomielteistä.
Sekä spugehtava Anton että traumatisoitunut ja sulkeutunut Kerttu alkavat stalkata Susannaa, Antonin entistä tyttöystävää. Nyt Susannalla on uusi elämä perheenäitinä ja hän on hurahtanut uskoonkin. Hän on kaikin puolin täydellinen. Onnellisen pikkuvaimon elämässä piilee kuitenkin monenlaisia salaisuuksia ja menneisyyden haamuja.
Kirjassa ääneen pääsevät niin Anton, Kerttu, Susanna kuin välillä Susannan mies Markokin. Pätkät ovat hyvin omaäänisiä ja lähes kokonaan kerrontaa, usein suorastaan selitystä ja höpötystä, ennemmin kuin varsinaisia kohtauksia. Alussa tyyli vähän ärsytti, mutta se vei pian mukanaan.
Hahmoissa on aika paljon kliseitä, etenkin Susannassa. Jeesus auttaa kaikkeen ja Susanna jaksaa vaahdota sivukaupalla homoista, mamuista, narkkareista, köyhistä, masentuneista, ateisteista ja esimerkiksi ystävättären puolisosta, jolla on “vegetaristisia taipumuksia”. Eli samaan aikaan hienohelmabarbie ja persujuntti. No, ehkä se on klisee siksi, että tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa.
Yksi mikä kirjassa ei minusta toiminut oli se, että sekä Antonille että Kertulle Susannan talo, jota he piirittävät, muuttuu taianomaiseksi, eräänlaiseksi henkilöhahmoksi. Tämä tulee esiin jatkuvasti väitteen tasolla, mutta mielestäni Kuisma ei saa sitä tuotua esiin kuvauksella.
Myös Kertussa jotkut asiat ärsyttivät. Hänellä tuntui olevan lähes kaikki mahdolliset traumat ja kuollut kaksoisveli Hannu meni jo minusta liikaa yli, vaikka eittämättä kirja veti asiat yli tahallaan.
Tunnelma tiivistyy selvästi loppua kohden ja jutustelut kasvavat jännitysnäytelmäksi. Luin kirjan parissa päivässä.
