Interaktiivinen matka unien pimeälle puolelle
Minna Roinisen Unohtuneet ovet on erittäin kunnianhimoinen teos. Se on nimittäin syväkirja, interaktiivinen sähkökirja, mihin tutustumista odotin innolla. Tällainen teknologia taitaa Suomessa olla poikkeuksellista. Materiaalia tällainen teos vaatii usemman tavallisen romaanin verran. Interaktiivisuus ei ole kuitenkaan kirjan ainoa meriitti.
Kirjan teemana ovat unet, unien ja todellisuuden sekoittuminen. Sinänsä aika loppuunkaluttu aihe, kliseinenkin. Käsittelytapa on kuitenkin suhteellisen omaperäinen. Unet ja valvetila eivät ala sekoittua vahingossa, vaan joku panee ne sekoittumaan. Mitään järisyttävän uniikkia tässä ei mielestäni ole, mutta harvassa kirjassa onkaan.
Alma sairastaa reumaa ja viettää päivänsä lähinnä videopelien ääressä. Avioliitto Simonin kanssa vetelee viimeisiään. Mies keskittyy vain omaan tutkijan uraansa ja päättää Almalta kysymättä, että nyt perhe muuttaa Tukholmasta takaisin Suomeen. Alman rakkain ystävä, akupunktiohoitaja Regina, jäisi Ruotsiin.
Ja Simonin käytös on kyllä ollut muutenkin aika merkillistä, pelottavaakin. Välillä hän myös kävelee unissaan.
Kirja on hyvin kirjoitettu ja tempaa alusta asti mukanaan. Siinä on taitavasti tavoitettu niin arjen todentuntuinen maku kuin toinen, hyytävä todellisuuskin. Kuvailua on runsaasti, mutta ei liikaa. Oikeastaan kaikki elementit romaanissa toimivat. Roinisen psykologian opinnot näkyvät, positiivisella tavalla. Olen törmännyt myös romaaneihin, joista kirjailija yrittää tehdä suorastaan psykologista teesiä.
Ihan pari pientä epäuskottavuutta oli, esim. se, että unenpuutteinen ihminen ei voi “nukkua kevyesti” vaan vaipuu jopa välittömästi REM-uneen. (Plus elävää ihmistä sanotaan yleensä kehoksi, ei ruumiiksi, en tiedä oliko tämä toistuva sanavalinta tahallinen.)
Itse interaktiivisuus sitten, no. Eräässä pelisuunnittelukirjassa todettiin, että interaktiivisen fiktion pääongelmat ovat resurssisyöppöys ja se, että “jokaisella tarinalla on vain yksi oikea loppu”. Unohdetuissa ovissa jotkut valinnat tuntuivat näennäisiltä. Etsitäänkö jotain esinettä keittiöstä vai eteisestä. Toisaalta suurimmassa osassa valintoja oli “reagoi esineeseen X” tai “unohda X”, jolloin ainakin minun vaistoni sanoo lähes aina, että no tietysti reagoidaan.
Muutamia oikeasti kutkuttaviakin valintaruutuja kyllä oli, pari suorastaan piinaavaa, kun molemmat vaihtoehdot tuntuivat huonoilta. Etukäteen suunnittelemani “käyn sitten valintoja takaperin lävitse ja valitsen tällä kertaa eri lailla”, ei kuitenkaan houkuttele samalla lailla kuin olin arvioinut (luin kyllä kaksi eri loppua, molemmat hyviä), vaikka kirjaa kuinka mieluisaa olikin lukea. Olisikohan paperikirjan kanssa tehnyt toisin?
Mitään haittaa interaktiivisuudesta en kokenut, se ei esimerkiksi vähentänyt uppoutumista tai eläytymistä kirjaan. Tuli sellainen fiilis, että omat valinnat ja niiden alitajuiset perustelut myös opettivat jotain kirjoittamisesta. Mutta romaanista on olemassa myös tavallinen sähkökirjaversio, jos et halua valinnanvaraa.
Unohdetuissa ovissa on jotain samaa kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Sielut kulkevat sateessa. Sen verran hyvin Minna Roininen kirjoittaa, että toivottavasti hänestä kuullaan vielä, ja riittävän isolta kustantamolta.
Ja ehkä minäkin vielä palaan tähän kirjaan ja kokeilen niitä muita valintoja.
Disclaimer: Olen Minna Roinisen tuttu (varsinaisia kavereita emme ole) ja Osuuskumma-kollega. Olemme koelukeneet ja editoineet toistemme tekstejä, tämän teoksen kanssa minulla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Sain Kirjalabyrintiltä ilmaisen arvostelukappaleen.
2 Responses “Interaktiivinen matka unien pimeälle puolelle”
Kirjoitat Roinisen kirjasta kiinnostavasti!
Syväkirja oli minulle mielenkiintoinen uusi tuttavuus, ja sinun laillasi minäkin luin pari vaihtoehtoista loppua. Se loppuratkaisu, johon ensimmäisenä päädyin, yllätti mutta ei tuntunut perusteettomalta – siispä pidin siitä. En tiedä, tuleeko jossain vaiheessa tartuttua kirjaan uudelleen eri polkuja seuraillen.
Lukemani loput olivat minusta kaikki hieman yllättäviä. Tai en tiedä paljonko niitä oli, voi olla että seassa olisi ollut “perinteisempikin” loppu, mutta minulle sellaista ei tulut vastaan. Tietysti on hyvä, että kaavoja rikotaan, sitähän koko romaani muutenkin tekee.