Archive for April, 2015
Sisimmäinen arvostelussa
Olen vahtinut silmä kovana Sisimmäisen blogiarvosteluita Googlella. Ilmeisesti Googleen ei saisi luottaa liikaa, sillä tällainen minulta oli mennyt ohitse Kirjat kertovat -blogissa;
“Kerronnaltaan vahvan ja aiheiltaan kiinnostavan ja varsin monitasoisen romaanin olisi voinut lukea hyvinkin nopeasti. No, toisaalta pienissä paloissa “pureskelu” auttoi asioiden pohdiskelua – ja ajatuksia tämä kirja tarjosikin tavallista enemmän.”
Aina kiva saada tällaisia arvosteluita, vaikka lyhyt olikin.
Tulta, tappuraa ja tuhoa
Minun piti alun perin vain oikolukea osa Osuuskumman Käärmeenliekit-lohikäärmeantologian novelleista. En ole kiinnostunut lohikäärmeistä enkä yleensä fantasiasta muutenkaan. Oikoluettuani minulle osoitetut novellit, jotka osoittautuivat hyviksi, muistin, että antologiassa on myös Janos Honkosen novelli, jota oli sen synopsiksen perusteella odottanut kovasti.
Päädyin sitten lukemaan suurimman osan ensi kuussa ilmestyvästä antologiasta. Jokusen novellin jätin väliin, kun ne eivät tyylilajin perusteella iskeneet minuun. Muutamasta muusta en kirjoittanut, kun ei ollut oikein sanottavaa. Mukana on Osuuskumman jäsenten lisäksi myös kahden muun kirjoittajan aikanaan Nova-kilpailussa palkitut novellit.
Antologiassa on hyvin erilaisia novelleja ja erilaisia lohikäärmeitä, mutta suurta osaa näistä lohikäärmeistä yhdisti taipumus tuhoamiseen. Siihenkin tapoja oli monenlaisia.
Teoksen aloittaa Mixu Laurosen raapale Empiiristä. Siitä en kovin paljoa pitänyt, vaikka raapaleiden ystävä noin muuten olenkin.
J.S. Meresmaan Hyvä emo on 1800-luvun Tampereelle sijoittuva, osittain historiallisiin faktoihin nojaava tarina. Millainen lemmikki on lohikäärme? Sen verran voi kertoa, että ei kovin hyvä! Tarina oli hyvin kirjoitettu ja minua ainakin hauskuutti (positiivisella tavalla) vanhahtava kieli, jossa ajoittain esiintyi sana “nääs”. Tykkäsin.
Minna Roinisen Punainen nainen kertoo länsimaisen ja kiinalaisen kulttuurin kohtaamisesta nyky-Suomessa. Mitä tarkoittaa lohikäärmeen vuosi? Mielenkiintoinen idea ja hyvin kirjoitettu, kuten Roinisen esikoisromaanikin, mutta toisin kuin Unohdetuissa ovissa, en niin pitänyt tämän lopusta. Se tuntui antiklimaattiselta ja epäyllättävältä.
Hanna Morren Rakelin päätös on ensiriveiltään lähtien tunnelmaltaan eroottisen kipinöivä novelli Rakelista, joka on samaan aikaan yritysjohtaja ja lohikäärme. Suurin osa on nimenomaan vain tunnelmaa. Tykkäsin tästä eroottisesta latauksesta, vaikka välillä mentiinkin ehkä vähän turhankin paljon Reginan (tai Ursulan) reviirille.
Tomi Jänkälän Uralin sininen on voittanut aikoinaan Nova-kirjoituskilpailun. Kokonaan Venäjälle sijoittuva tarina tarjoaa paljon kuvailua ja ajankuvaa, joilla voittokin on varmaan irronnut. Premissi on mielenkiintoinen: lohikäärmeitä oli olemassa 1970-luvulle asti ja sittemmin niiden uskotaan kuolleen sukupuuttoon. Nyt tutkijapäähenkilö aikoo osoittaa uskomuksen vääräksi.
Uralin sinisessä ärsytti paljon tärkein sivuhenkilö, seksihullu professori. Hänellä ei tuntunut olevan mitään muuta ominaisuuksia tai ulottuvuuksia kuin jatkuva seksistä höpöttäminen, pornolehtien lukeminen, naisten seksuaalinen ahdistelu jne. Tämä yksiulotteinen hahmo melkeinpä pilasi novellin – hyvää luettavaa silti, mutta en sille mitään palkintoa olisi antanut.
Jussi Katajalan Lento OA1701 oli vähiten suosikkini. En ole lukenut Katajalan muita tekstejä ja yleensä häntä kehutaan, mutta tämä ei iskenyt yhtään. Novellin aloittava lentokoneen räjähdys vaikutti epäuskottavasti kuvatulta. Novellin päähenkilö Antti ei reagoi juuri mihinkään. Dialogi kuulosti kököltä, kuvailua olisi voinut olla enemmän ja toisaalta minusta turhiakin kohtia on. Pidin kyllä lohikäärmeiden “matter-of-fact”-sijoittelusta maailmaan.
Anne Leinosen Maeruksen koskettamat on hämmentävä fantasiasävytteinen tieteisnovelli, joka sijoittuu osittain hoitokotiin, osittain johonkin ihan muualle. Sitä piti jonkin aikaa pureskella. Ehkä vähän turhan paljon scifikliseiden droppailua, mutta muuten oikein hieno.
Janos Honkosen novellista kiinnostuin kovasti jo luettuani hänen synopsiksensa sen sisällöstä. Plus Janos on erinomainen kirjoittaja, mikä tuli selväksi hänen esikoisromaanistaan Kaiken yllä etana. Paljoa en viitsi spoilata hienoa ideaa, mutta novelli liittyy lohikäärmeisiin, tuleen, sotaan ja tieteeseen.
Novelli on ajoittain hieman turhan tietokirjamaisesti tai sanomalehtimäisesti kirjoitettu, mutta hieno lukukokemus ehdottomasti. Todellakin sytytti (no pun intended), vaikka yleensä en sotatarinoista välitä ollenkaan. Veikkaisin tästä vahvaa Atorox-ehdokkuutta.
Disclaimer: Olen Osuuskumman jäsen, mutta en ole osallistunut tämän teoksen tekoon muuten, ainoastaan oikolukenut muutaman novellin ja ehdottanut erään novellin kirjoittajalle yhden lauseen poistamista, jonka hän kai poistikin.
Kiinnostavinta kirjailijassa on ruumiinlämpö
Ruumiinlämpöni on yli 37C. Lisäksi minulta on julkaistu viisi yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, epätavallista romaania, lastenkirja, neljä tietokirjaa ja satoja lehtijuttuja plus lehtikolumneja, mielipidekirjoituksia, runoja, novelleja ja valokuvia, yksi näytelmistäni on esitetty ja lisäksi olen kirjoittanut useita muita näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksen, esseitä, satoja blogikirjoituksia jne.
Valitettavasti se ruumiinlämpö on minussa kiinnostavinta. Olin hiljattain Iltalehdessä ihan kannessa asti 15 vuotta kestäneen kuumeeni kanssa. Samassa kannessa Vesa Keskisen, Paula Koivuniemen ja Laura Voutilaisen kanssa.
Huvittavaa tästä tekee sen, että kun minua haastateltiin koko sivun juttuun Sunnuntaisuomalaiseen kesällä 2012, useampi lehti oli poiminut tästä jutusta sen 12 vuoden kuumeen omaksi jutukseen. Netti-Iltalehdessä se oli jopa etusivulla asti ja naureskelin että “Vain heinäkuussa voi käydä näin”. Näemmä myös maaliskuussa. Kuumeeni on otsikoinut myös ainakin Seura-lehti, joka teki CFS:stä pari vuotta sitten “Kumman kuumetaudin”. (Läheskään kaikilla ei ole kuumetta.)
Omasta näkökulmastani kuume on yksi vähiten mielenkiintoisimpia asioita minussa, jo sairaudenkin näkökulmasta. Vuosia kuume oli ehkä jopa pahin oireeni, joka teki elämästä hirveää. LDN:n aloittamisen jälkeen, eli viimeiset kahdeksan vuotta, se ei ole yleensä haitannut elämää kovin pahasti, paitsi jos olen kylmässä.
Nykyään vaivanani on ennen kaikkea CFS:n aiheuttama vaikea ja vaikeahoitoinen aivolisäkkeen vajaatoiminta, johon tarvitsen lukuisia pillereitä, pistoksia, geelejä, nenäsuihkeita ja muita hoitoja ja silti olo on kurja. Harvinaisempaa ja hankalampaa se on kuin kuume. No, eihän siitä tietysti saa etusivun otsikoita. Kaikki tietävät mikä on kuume, mutta aivolisäkkeen vajaatoiminta on pitkä ja hankala sana.
Ja kun minussa olisi muutakin kuin kaikenkirjavat sairaudet. Olen mielenkiintoinen tyyppi, jolla on paljon sanottavaa ja joska on tehnyt elämässään muutakin kuin sairastanut.
Iltsikan kohdalla tiesin koko ajan, että juttu käsittelisi CFS:ääni. Siinä mielessä oli positiivista, että sain edes mainita kirjani. Joskus on kuitenkin ollut tilanteita, että olen ajatellut pääseväni puhumaan kirjoistani, mutta juttu onkin käsitellyt lähinnä tai pelkästään sairauttani.
Mukavimmat jutut minusta on ollut vammaislehdissä: Invalidiliiton IT-lehti ja Niveltieto. IT-lehti julkaisi jopa ottamiani kaupunkikuvia Amsterdamista, Niveltieto taas keskittyi sairauden lisäksi romaaneihini. Vammaislehdelle on jo selvää, että ihmisellä on vamman ja sairauden lisäksi muitakin ulottuvuuksia, ne ovat se kiinnostava osuus.
Nyt joku voisi ihan perustellusti kysyä, että miksi sitten tunget itseäsi niihin lehtiin jos et tykkää. Aikoinaan syy oli se, että ei ollut juuri muitakaan tiedossa olevia CFS-potilaita, jotka olisivat sairaudesta voineet kertoa. Nykyään onneksi on, mutta jos toimittaja minuun ottaa yhteyttä, mieluummin menen juttuun itse. Minulla on CFS:stä enemmän tietoa kuin kenelläkään muulla Suomessa.
Toisaalta olen itse myös toimittaja, joten minun on helpompi yrittää saada juttuun kerrottua halutut asiat ja välttää virheellisiä tietoja yms. Aina tämä ei ole toki onnistunut. Jutun kirjoittajahan ei yleensä valitse otsikkoa. Aina myöskään tarkistusvaiheessa huomattuja virheitä ei ole korjattu. Pahimmillaan toimittaja on kirjoittanut Kelan syöttämiä valheita lehteen faktoina, vaikka puolen minuutin googletus olisi paljastanut ne valheiksi.
On mahdollista, että jokin lehti jättää tekemästä minusta kirjailijahaastattelun, koska on tehnyt jo minusta sairaushaastattelun. Se olisi tosi harmi, mutta riski joka on pakko ottaa.
Toivoisin CFS-aiheisiin lehtijuttuihin ennemmin niitä vuoteenomia, erittäin vaikeasti sairaita potilaita, joita itsekin tunnen. Tuntemani eivät vain halua lehteen. En sinänsä ihmettele.
On hyvin korkea kynnys 20-30-vuotiaalle kertoa mediassa, että äiti/avustaja syöttää tai että joutuu käyttämään vaippoja. Monet lehdet eivät tällaista haluaisi edes julkaista. Vaikea, inhottava sairaus ei ole naistenlehtimateriaalia, jos siitä ei ole parannuttu. Ja millä haastattelet ja kuvaat vaikeasti aistiyliherkkää ihmistä, joka ei siedä ääntä eikä valoa.
Eivätkä he mahdu siististi yhteen sanaan kuten kuume.
Itse tykkäisin enemmän sanasta “kirja”.
Vaikeuksien kautta voitonomaiseen
Neljäs ScriptFrenzyni on nyt paketissa. Meni ennätyskauan ja oli ennätyksellisen hankalaa, osittain pari viikkoa kestäneen aivan hirveän hypoglykemiakauden takia.
Oli itse teksteissäkin varmaan syytä. Lähdin matkaan angstisella monologinäytelmällä, jossa on neljä henkilöä, mutta en vieläkään ole varma, pitäisikö siinä sittenkin olla vain yksi. Tänään tosin keksin vihdoin, miten se voisi parhaiten loppua, mikä edellyttäisi yksihenkilöisyyttä.
Tavoitteenani oli siis 25 liuskaa monologia, joka vastaisi moninkertaista määrää normaaleja näytelmäsivuja. 15 liuskan jälkeen tuli mitta täyteen. ScriptFrenzyssä ei edellytetä kokonaisia käsikirjoituksia ja saa kirjoittaa yli yhtä tekstiä, toisin kuin virallisissa NaNo-säännöissä.
Siispä panin mieheni brainstormaamaan minulle hahmot ja alkutilanteen toiseen, täysin erilaiseen näytelmään, jonka idea oli ollut minulla vuosia mielessä. Hyvä tilanne tulikin, mm. lavalla on kolme tyyppiä, joista kaksi on toistensa eksät, ja toinen heistä läpsäyttää kolmatta kasvoihin ja sanoo “Idiootti!”.
60 % oli kasassa monologia, joten otin tavoitteeksi 40 liuskaa (=40 %) toista näytelmää. Sen piti olla helppo nakki. Parhaimmillaan olen naputellut 20 liuskaakin tuollaista näytelmää päivässä. Tässäkin taisi iskeä ongelmaksi ennakkosuunnittelun puutos. Erveyskeskus meni aika spontaanisti, mutta siinä oli paljon enemmän luontaista konfliktia. Nyt sai väkisin vääntää hahmoille tekemistä ja draamaa.
Eli nyt minulla on kaksi noin puolivälissä olevaa näytelmää, joista ei ole hajuakaan, saako niistä esityskelpoisia koskaan. Oma moka tietysti, kun lähtee suunnittelematta kirjoittamaan vaikka tietää, että pitäisi suunnitella. (Hypoglykemialle en toki mitään voinut.)
Sain tänään valmiiksi myös Ursula-lehteen tarkoitetun romanttisen spefinovellin, jo neljännen sellaiseni. Se perustuu romanttiseen cripficiin, jonka kirjoitin aikoinaan uutta Reginaa varten, mutta ei näihin jäänyt juuri yhteistä kuin teema. Henkilöt, ympäristö, tyyli yms ovat kaikki ihan erilaiset, tästä tuli paljon yhteiskunnallisempaa (sosiaalinen malli FTW).
Tässä 1 800 sanan pläjäyksessä ei sentään hirveän montaa päivää nokka tuhissut, vaikka jonkin aikaa ehdin yhdessä kohtaa jumittaa.
Kadotetut ja menetetyt
Kirsti Ellilä tunnetaan parhaiten viihderomaaneistaan ja lasten/nuortenkirjoistaan, mutta Kaivatut on hyvin erilainen romaani, paljon kaunokirjallisempaa. Se kertoo Saarasta, joka menettää tyttärensä Narun ja saa sen jälkeen aivoinfarktin, jossain määrin myös tämän naapurista Gilbertistä jonka koko perhe on kateissa ja Aavasta ja Henrikistä, joiden tytär aikoo mennä luostariin. Kadota.
Kaivatut on pieni, kaunis, haikea, hieman unenomainen ja naiivikin, niin hyvässä kuin pahassa. Tavallaan eteerinen, tavallaan arkinen. Sen henkilöt, etenkin päähenkilö, toimivat usein hassuilla, melkein järjettömillä tavoilla (joita pystyy kyllä yleensä ymmärtämään) – mutta niin kyllä oikeatkin ihmiset. Ihmisen käytös on kaikkea muuta kuin rationaalista.
Maahanmuutto on kirjassa vahva teema. Tummaihoinen Gilbert, syvästi katolinen Lili, teini-ikäinen Tristitia johon Saara alkaa projisoida Naru-tytärtään, luostari ja kirkko, jossa käy lähinnä maahanmuuttajia. Ihan kaikesta tämän teeman käsittelyssä en pitänyt.
Kun äiti menettää lapsensa, ihminen särkyy ja jää luuppaamaan asiaa loputtomasti, mutta kirjassa tämä muuttui välillä hieman yksitoikkoiseksi ja itseään toistavaksi.
Heteronormatiivinen mindfuck
Katsoin viikonloppuna erään muutaman vuoden takaisen Hollywood-elokuvan, jonka nimeä en edes viitsi mainita. Se oli saanut kohtuulliset arvostelut MetaCriticissä, en oikein tiedä miksi. Elokuva käsitteli lääkkeiden haittavaikutuksia, sinänsä mielenkiintoinen aihe.
Elokuvassa oli kaksi tosi inhottavaa, vastenmielistä pahista, jotka tekivät todella epämiellyttäviä juttuja. Lopuksi toinen vielä petti toisen. He olivat lesboja.
Asetelma on todella nihkeä. Kyse ei tietysti ole siitä, etteikö HLBT-ihminen koskaan saisi olla pahis, mutta näitä on nähty jo tarpeeksi, siinä missä vaikkapa vammaisiakin pahiksia. Kaksi pahaa hahmoa ja kaksi homoseksuaalia on minusta epämiellyttävä yhtälö. Ja vielä kun toinen pettää toisen, niin kuin naisten välinen rakkaus ei voisi olla aitoa.
(Luonnollisestikin lesbot olivat hyvännäköisiä ja “kuumia” femmejä, putseja ei Hollywood tunne.)
Toinen ongelma on se, että kuten tässäkin, liian usein homoseksuaalisuutta (joskus biseksuaalisuutta) tai transsukupuolisuutta käytetään juonikikkailuna. Yleensä tämä perustuu heteronormatiivisuuteen (tai cisnormatiivisuuteen). Katsoja ei tajua, että X ja Y ovat sama henkilö tai että X:llä ja Y:llä on suhde, koska sukupuolen puolesta tämä “ei ole mahdollista” tai ainakaan todennäköistä.
Ja sitten minulle on valitettu, jos olen käyttänyt HLBT-hahmoa “turhaan”, yhteydessä, jossa se ei liity juoneen…
Onhan se tavallaan hyväkin kyseenalaistaa ja paljastaa sitä ihmisen aivoissa – ja Hollywood-elokuvissa – olevaa hetero-oletusta, mutta en usko, että tuo on fiksuin tapa tehdä se. Eikö voitaisi olla tekemättä ihmisten seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistä temppua, jolla katsojaa tai lukijaa jymäytetään? Oikeassa elämässä kun niillä ei ole mitään tekemistä jymäyttämisen kanssa, vaikka valitettavasti jotkut luulevat näin edelleen.
Kansia, kehuja ja näytelmäsuota
Blogi laahaa taas reaalimaailmaa jäljessä. Minun piti siitäkin kirjoittaa, että olin Iltalehden kannessa, mutta sitten se sekoittui aprillipäivään (kuka uskoisi todeksi jos postaisin tuollaisen aprillipäivänä!) ja nyt siitä on jo pari viikkoa. Eli ikivanha juttu siis.
Silti ihan huvittavaa todeta olevansa Iltsikan kannessa Vesa Keskisen, Paula Koivuniemen ja Laura Voutilaisen eliittiseurassa. Ja ko. lehti oli, sattumalta, arvostellut myös Sisimmäisen. Pikkuruisesti mutta positiivisesti.
Palsamoidustakin tuli tänään pitkästä aikaa uusi arvostelu, Kirjavinkeissä. Tuija oli pitänyt siitä selvästi enemmän kuin muista kirjoistani. Itselläni se ei ole missään mielessä lemppari, mutta useakin lukija on pitänyt sitä parhaanani tai ainakin suosikkinaan.
Eilen kävin “korkkaamassa kevään” piknikillä Vondelparkissa suomalaisen kaverin, hänen perheensä ja kavereidensa kanssa. Onhan se Amsterdamin muihin puistoihin verrattuna ylihypetetty turistirysä, mutta ihan hauska paikka ja oli vuoden toistaiseksi paras sää. Pari vuotta sitten kävin syntymäpäivänäni (3.4.) piknikillä kun oli loistava sää, mutta isommalla piknikillä olen viimeksi tainnut olla – silloinkin kuokkimassa – ehkä 2004.
Nyt on menossa kymmenes päivä ScriptFrenzyä eli NaNoWriMon tyyppistä näytelmän/elokuvankirjoituskuukautta. Minulla nyt neljäs kerta: 2012 syntyi Marian ilmestykset -näytelmä, 2013 Toxic Dreams -elokuvakäsis ja viime vuonna Makuuhaavoja-näytelmä.
Screnzyn tavoitteena on 100 liuskaa tekstiä, mutta tänä vuonna päätin kirjoittaa pari vuotta mielessä pyörineen monologinäytelmäidean. Monologinäytelmässä on jonkin lähteen mukaan vain noin 25 liuskaa, koska ne ovat niin “wall of text”. Niinpä tavoitteeni on 25 liuskaa wall of textiä, vaikka luulen tämän pituuden olevan vähän hatusta vedetty.
Helppoa ei ole ollut, vaikka periaatteessa Screnzy on pituuden puolesta ihan piece of cake. Kaksi ensimmäistä kertaa valmistuin jo 11. päivä huhtikuuta, nyt en ole vielä edes aivan puolivälissä.
Alussa olin hyvässä kunnossa, sitten seikkailin rijswijkläisessä kylpylähotellissa, eikä siellä tullut juuri kirjoitettua. Tällä viikolla taistelin useita päiviä hyvin vaikeaa hypoglykemiaa vastaan. Väkisin pakotin itseni kirjoittamaan ihan vähän juuri ennen nukkumaanmenoa.
Toinen ongelma on sisältö. En ehtinyt suunnitella näytelmää juuri lainkaan etukäteen – yleensähän suunnittelen huolella. Vaikka Erveyskeskus menikin aika freestylenä, oli minulla siihenkin alustava kohtauslista olemassa. Oli minulla nytkin “kohtauslista”, mutta ei käytännössä mitään muuta.
Näytelmässä on neljä henkilöä monologeeraamassa ja kaksi näistä henkilöistä ei ole onnistunut vielä kunnolla heräämään henkiin. En tiedä tuleeko tästä mitään. Tuleepahan tehtyä, kai tästä vähintään jotain oppii.
Ei kai kirjoittamisen aina tarvitse olla helppoa tai hauskaa, mutta vähän silti kaduttaa, etten valinnut sitä jo vuosia mielessä pyörinyttä komediaideaa. Olisipahan hupia kirjoittaessa.
Vesi virtaa aikaa
Emmi Itärannan Teemestarin kirja on dystopiaromaani tulevaisuuden Suomesta. Asiat ovat muuten siedettävästi, mutta puhtaasta vedestä on pulaa. Merivedestä puhdistetulle juomavedelle on tarkat kiintiöt ja armeija valvoo vesirikollisia, joille käy köpelösti, vaikka kukaan ei tiedäkään tarkalleen, mitä.
Päähenkilö Noria on teemestarin tytär, joka jatkaa sukunsa perinteitä, kuten teemestarin kirjan kirjoittamista. Teemestarille vesi ei ole vain jotain elintärkeää, jota säännöstellään. Vesi on elämää, vesi on virtausta, vesi on muisti. Vesi on ikuista. Kukaan ihminen ei voi sitä kahlita tai omistaa.
Noria ja hänen ystävänsä Sanja penkovat menneiden aikojen tavaroita muovihaudassa ja löytävät kiinnostavia tarinoita äänitteillä. Olisiko makeaa vettä vielä sittenkin jossain?
Teemestarin kirja on filosofialtaan ja tunnelmaltaan hyvin japanilainen/aasialainen romaani. Kirjan kannessa oleva ympyränkehä toistuu jatkuvasti myös kirjan sisällä. Se on vesirikoksen merkki, mutta myös merkki jatkuvuudesta ja ikuisuudesta.
Kirja on hienosti kirjoitettu. Muutama pieni epäloogisuus tai epäuskottava asia siitä minusta löytyi ja loppu herätti ristiriitaisia tunteita, jopa kirjan tyylin huomioiden se tuntui antiklimaattiselta. Olisin kaivannut myös hieman enemmän kuvailua ja kerrontaa itse teestä, sen mauista, tuoksuista ja merkityksistä.
Hienointa oli, miten Teemestarin kirja jätti lukemisen jälkeen joksikin aikaa hämmentävään mielentilaan. Tai hämmentävää ei ollut niinkään mielentila itsessään vaan sen muutos.
