Archive for May, 2015
Elämä on loputon pölyinen nurkka
Kun kyselin erästä taannoista kolumniani varten Twitterissä, miltä muista pitkäaikaissairaista ajan kuluminen tuntuu, odotin tietysti monen ehkä sanovan, että aika kuluu tosi hitaasti. Sellaisiakin vastauksia kuitenkin tuli, että ihan liian vauhdilla. Kaikki aika tuhraantuu siihen kun pitää käydä lääkärillä, fysioterapiassa, kuntoutuksessa, etsiä avustajaa, ties mitä.
Tähän on kyllä helppo samaistua. Minä en käy kovin paljoa lääkärillä tai muilla vastaanotoilla – ennen Belgian-lääkäriäni en ollut käynyt useaan vuoteen lääkärissä, uusin reseptini aina puhelimitse tai sähköpostilla. (Oikeasti minun pitäisi käydä vaikka missä lääkärillä, mutta se on aivolisäkeongelmien takia liian vaarallista.) Silti hommaa riittää.
Lisäravinteita joudun (tullirajojen yms takia) tilaamaan useita kertoja kuukaudessa. Käytän lukuisia pillereitä ja muita troppeja, joista täytyy pitää huolta, että ne eivät lopu kesken, vaikka toimituksissa menee pahimmillaan lähes kuukausi. Lähiapteekissa ei tarvitse yleensä käydä kuin kerran kolmessa kuukaudessa, mutta sekin tuntuu aivan liialta, inhoan apteekissa asiointia. Sen lisäksi on tosin Belgian-apteekki ja kaksi hollantilaista postiapteekkia.
Hiljattain piti hankkia lääkkeitä kaikesta neljästä apteekista yhtä aikaa ja kolmen kanssa tuli jonkinlaista säätöä aiheesta, joka vaati puhelin- tai sähköpostikeskustelua. Uuvuttavaa. Sitä ei pysty terve ihminen, jolla on toimiva aivolisäke, käsittämään, miten kuormittavaa tällainen on. Masentuneet ja ADHD-ihmiset varmasti pystyvät, sillä heillä on usein hyvin samankaltaisia ongelmia, vaikka syy onkin eri.
Tietysti vammaisella on useimmat normaalin ihmisen perushommat. En pysty pesemään pyykkiä enkä imuroimaan, mutta muita kotitöitä teen parhaani mukaan. Niitä vain tuntuu olevan niin hirvittävän paljon. Kun välillä työkyky on tunnin päivässä tai vähemmän, mikä sisältää kaiken aktiviteetin, niin tuntuu että kotihommat sun muut ahmaisevat aivan liian ison siivun.
Jos vaikka siivoaa tai järjestää jonkin paikan, hetken päästä huomaa, että se pitääkin taas siivota uudestaan – mutta sitä ennen on vielä kymmenittäin muita erääntyviä asioita, jotka ovat myöhässä pahimmillaan vuosia. Minulla on monia asioita rästissä siltä ajalta ennen kuin aivolisäkkeeni tuhoutui – ja se oli kuitenkin marraskuussa 2011. Työtä ja vastaavia hommia on rästissä paljon yli 2 000 tuntia, se vain kasvaa, mutta kaiken maailman siivouksia myös. Ja minä kuitenkin pidän siivoamisesta kovasti.
Ja sitten saan koko ajan kuulla, kuinka saamaton olen ja kuinka minun pitäisi saada aikaan vähintään viisi kertaa enemmän asioita, kun vuorokaudessa ei vain riitä tunteja.
Olen ollut burnoutin partaalla viime aikoina ja siinä ei todellakaan ole kyse mistään työjutuista, päinvastoin. Kirjoittaminen on se, minkä avulla pysyy hengissä, kirjaimellisesti. Kun saisi jostain niin henkistä tukea kuin käytännön apuakin (asioiden hoitamiseen yms), se auttaisi, mutta sellaista ei ole.
Siinä mielessä pystyn hyvin symppaamaan isojen lapsiperheiden vanhempia, joilla kotitöitä ja muuta hommaa tuntuu kertyvän nopeammin kuin sitä ehtii tehdä. Heitä kai lohduttaa se, että homma on, vaikkakin usein vuosikausiakin kestävää, kuitenkin väliaikaista.
Tai kaikkihan nyt on väliaikaista, tietenkin.
On jäänyt mieleen, kun luin eräällä nettifoorumilla teini-ikäisen parantumattomasti sairaan suomalaispojan juttuja. Hän ei ollut omien sanojensa mukaan pian koittavasta kuolemasta juuri moksiskaan. Siinä oli monia hyviäkin puolia, ei tarvinnut murehtia tulevia ikäviä juttuja. Kuinka nerokas suhtautuminen. Ei enää jalkasientä, räntäsadetta, veroilmoituksia, finnejä, viemärintyhjennyksiä, mistä sitten itse kukin kärsii.
Rakkautta ja kähmintää Nigeriassa
En muista milloin olisin lukenut afrikkalaista romaania. Chibundu Onuzon The Spider King’s Daughter sijoittuu Lagosiin Nigeriaan. Abike on rikkaan perheen tytär. Hän asuu kartanossa, jossa on uima-allas ja loputtomasti huoneita. Isä on upporikas liikemies, jolla ei taida olla vain puhtaita jauhoja pussissa.
Yhtenä päivänä Abike kiinnostuu jäätelöä myyvästä katukauppiaasta. Heidän välilleen syntyy vähitellen vipinää, vaikka molemmat ovat toki ennakkoluuloisia toisen taustaa kohtaan. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta. Katukauppiaalla ei taida olla edes nimeä, hän on vain “my hawker”.
Aluksi rakkaustarina vaikuttaa lupaavalta, mutta parin itsensäkin on vaikea ylittää ennakkoluulojaan toisistaan. Toinen on se köyhä juntti, toinense rikas hienohelma. Onko heillä lopulta muuta yhteistä kuin se, että toisen elämäntyyli ja erilaisuus kiehtoo, on mukava järkyttää omaa perhettään?
Sitten alkaa kuitenkin paljastua toinen toistaan hirveämpiä asioita ja juoni saa uuden, jännärimäisemmän suunnan. Toiset tietävät asioita mitä toiset eivät, toiset käsittävät väärin. Abike aikoo järjestää pröystäilevät juhlat ihastuksensa kunniaksi, mutta mitä juhlista tulee.
The Spider King’s Daughter on mielenkiintoinen romaani. Monet jutut siinä tuntuvat aíka uskomattomilta (vaikka kirjan genrenä onkin realismi), mutta ehkä ne kontekstissaan olisivat mahdollisia.
Tämä on ehkä vielä enemmän romaani yhteiskuntaluokista ja kahden näkökulman eroista kuin sinänsä Afrikasta, vaikka väriä kirjaan tuokin mm. pidginenglanti.
Mielenkiintoista kontrastia antoi kun luin samalla Lionel Shriverin Keniaan sijoittuvaa romaania Game Control (arvostelu tulee myöhemmin), jossa on jonkin verran samaa. Siinä ammottava sosiaalinen kuilu on valkoisten ja mustien välillä, tässä köyhien ja rikkaiden. Valkoihoisia kirjassa ei tainnut ollakaan.
Oliko Pertti Kurikan nimipäivät kupla?
Sen jälkeen kun Pertti Kurikan nimipäivät putosi Euroviisuista, eikä päässyt finaaliin, on näkynyt jonkin verran “told you so” -kommentteja. Yksi yleinen on ollut, että kappale oli täysin epämusiikillista örvellystä, kuinka kukaan edes ajatteli, että se menestyisi ulkomailla.
Vedonlyöntitoimistot kyllä ajattelivat, että olisi.
En ole onnistunut löytämään eri maiden äänestystilastoja Euroviisuista, mutta Twitterissä PVN keräsi paljon faneja etenkin Hollannissa ja Saksassa. Jonkin Twitter-metriikkabotin mukaan hollantilaiset twiittasivat PVN:stä enemmän kuin mistään muusta ykkössemifinaalin esityksestä – edes omastaan. Eikä se ollut mitään naureskelua, vaan enimmäkseen positiivisia kommentteja. Hollantilaisia tuntui harmittavan PVN:n putoaminen enemmän kuin Hollannin oman Trijntjen.
Myös Briteissä PVN:stä tykättiin – Mirror teki jopa jutun siitä, miten paljon PVN:n tippuminen suututti brittejä.
Erona twiiteissä oli kuitenkin se, että britit tuntuivat harmittelevan ennen kaikkea sitä, että bändi tippui, vaikka vammaiset ovat ihan jees tyyppejä. Hollantilaisia ja saksalaisia ketutti se, että tämä kova veto putosi kilpailusta.
Tähän loppuun muutama valikoitu kommentti PVN:stä nettifoorumeilta parin kuukauden takaa.
“Punk kulttuuria on tässä maassa pidetty vihakulttuurina. Euroviisuihin osallistuvista radikaaliryhmistä on tullut ilmiö, joka loukkaa niitä joille kilpailu on ollut musiikkikilpailu. Bändi loukkaa myös oikeita punkkareita”
“Rumat epäsikiöt rääkyy suu vaahdossa. Keharit omiin kisoihinsa. Vittu saa hävetä silmät päästään jos nuo lähtee edustamaan Suomea!”
“On väärin laskea ammattikseen soittavia kohtaan laskea näitä etukäteen arvaamattomia, jotka suunnilleen huvikseen soittelevat. Ottaako yle vastuuta jos jotain sattuu.”
“Viimevuotisen voittajan jälkeen saattaa olla kehitysvammaisilla hyvinkin menestysmahdollisuudet. Onhan siellä ollut jos mitä seksuaalikummajaisia, mutta tämä on jotain uutta kun ei ole millään avalla sukupuolisuuteen liittyvää.”
“Katsoin porukasta jotain dokkarin tapaista tubesta ja lähinnä ärsytti, näytti että kirosanoja siellä vaan huudeltiin. Olisi voinut pikkuisen toisin tuon rokkimeiningin heillekin opettaa.”
“Mä luulen että monessa maassa tota ei edes soiteta ja vaikka joku suomalainen punkkari tykkää niin kukaan muu ei. Mua inhottaa koko pentti ja sen rämpytys ja edestakasin heiluminen ja se että ihmiset jotka sitä aikoo äänestää tekee sen protestina halusta pilata muiden euroviisuja.”
“Kun kuulin tätä bändiä ekan kerran, en tiennyt että ne on vammaisia. Luulin että ne on rikollisia (laulajan äänestä päättelin).“
Verta, lunta ja ammeita
Ammeiden aika oli kiehtonut minua aiemminkin, mutta J.S. Meresmaa lopulta ylipuhui minut ostamaan sen Kirjamessuilta. Luin sen heti toisen Kirstin, Ellilän, Kaivattujen jälkeen. Kirjoissa on jotain muutakin samaa kuin synkähkö puuaiheinen kansi (jota tässä kirjassa en ymmärtänyt).
Molemmat ovat tyylikkäästi kirjoitettuja, arkea ja unenomaisuutta sekoittelevia, lyhyitä, melkein pienoisromaanimaisia kuvauksia reilusti keski-ikäisestä naisesta, jonka elämässä on surua ja sairautta, mutta sairaus ei ole pääroolissa. Ammeiden ajan Iiris sairastaa kirjoittajansa Kirsti Kurosen tapaan kroonista, parantumatonta verisyöpää. Iiris käyttää termiä “väärää verta”, joka on myös Kurosen syöpäaiheisen runokokoelman nimi.
Iiris elää kuitenkin melko normaalia elämää, jos nyt niin voi sanoa. Ei oikeastaan. Iiris pitää merkillistä kylpylää nimeltä Ammela, jossa kylvetään ihan tavallisissa kylpyammeissa. Jokaisessa huoneessa on yksi amme ja vähän erilainen teema. Ja toisin kuin voisi kuvitella, tähän ei siis liity maagista realismia. Osan kirjan elementeistä voisi ehkä sijoittaa hivenen sinne suuntaan, mutta ammeissa ei ole fantasia- tai maagisia elementtejä.
Iiriksen kiltti aviomies Juhani ja lapset Kerttu ja Eelis jäävät hieman etäisiksi. Sen sijaan Iiriksen rakas Mumu elää yhä vahvasti Iiriksen mielessä. Pidin myös Iiriksen vanhempien kuvauksesta. Tyypilliset vähän pöntöt vanhemmat. Kun pyytää puutarhalehteä, he tuovat iltapäivälehden, koska he tietävät paremmin mitä sinä haluat.
Kirjan kerronta on tavallaan runollista, mutta tavallaan hyvin arkista. Se on usein myös tahallisen töksähtelevää, lauseita ilman verbejä. Neljättä seinääkin murretaan välillä ja muutenkin kerronnan formaatti muuntuu usein tarvittaessa. Mielestäni ratkaisut toimivat hyvin.
Paluu vammaiskirjallisuuteen
Vammaisromaanejani on virallisesti kolme, mutta käytännössä Palsamoitukin käsittelee pitkäaikaissairauksia ja etenkin kuntoutumista. Sisimmäisessä taas ei ole vammaisteemaa, vaikka siinä useita autistisia naisia/tyttöjä onkin. Myöskään seuraava romaanini ei käsittele pitkäaikaissairauksia, ainoastaan akuutteja tauteja.
En ole kuitenkaan luopunut cripficistä eli vammaiskirjallisuudesta, päinvastoin. Pidemmistä teksteistä sain viimeksi jouluna valmiiksi Makuuhaavoja-romaanin näytelmäversion. Syöpää ja sitä kautta myös vammaisuutta käsittelevä leffakäsikseni Toxic Dreams lähti toiselle kilpailukierrokselle jokunen kuukausi sitten.
Novelleissa olen kokeillut ihan uusia cripfic-genrejä. Viime syksynä Usvassa julkaistu vaihtoehtohistoriatarina Rautakeuhko kääntyi myös englanniksi ja Miss Iron Lungin olisi tarkoitus ilmestyä Usvan englanninkielisessä erikoisnumerossa.
Hiljattain sain valmiiksi eroottisen cripficin – se ei kuitenkaan ole ensimmäinen kirjoittamani sellainen. Tämä novelli pohjautuu aikoinaan Reginaa varten kirjoittamaani novelliin, joka ei tosin ollut spefiä. Se jäi julkaisematta, kun lehti meni uudestaan nurin. Ihon kieltä -novellissa se on tosin kirjoitettu aivan alusta asti uudestaan, vain teema on jäljellä. Tämä tulee kaiketi ulos kesän Ursulassa.
Nyt työn alla on feminististä steampunk-cripficiä, joka toivottavasti päätyy erääseen antologiaan. Tämä genre on tosin minulle aivan uusi ja vaatii paljon tutkimustyötä, Suomen historiaan kun en ole erityisesti perehtynyt, enkä kyllä höyryvärkkeihinkään.
Pari ei-cripficnovelliakin on viime aikoina syntynyt, mutta niissäkin on vähemmistöteema.
Mitäköhän cripficiä seuraavaksi keksisi? Saa ehdottaa genrejä.
Toiveuusinta: 14-vuotiaan Maijan dystopiascifiä
Tämä koneeltani löytynyt tieteisnovelli on päivätty tasan 17 vuotta sitten, 12.5.1998, eli olen kirjoittanut sen 14-vuotiaana, juuri ennen kuin aloitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni. Mukana on melkoisesti insidehuumoria, mutta eiköhän se ole ihan hupaisaa luettavaa muillekin.
Siitä en osaa sanoa, mistä olen saanut vaikutteita tähän tekstiin, kun tietääkseni en juuri lukenut scifiä tuolloin. Jotkut parhaina pitämistäni novelleistani olen kirjoittanut jo 90-luvun puolella ja ne voisi luokitella slipstreamiin tai uuskummaan.
Pako pakokaasutodellisuudesta (eli nörttien katkera kosto)
Tämä teksti on puhdasta futuristista fiktiota ja sillä ei ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. (Ei vielä… Mutta jonain päivänä.) Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin, paikkoihin tai tapahtumiin ovat kuviteltuja (Tai sitten eivät).
Laskin lehden käsistäni ja huokaisin syvään. Taas muutamia tuttuja ihmisiä kuolleita-palstalla. En enää useinkaan jaksa lukea koko palstaa, niin masentava se on. Ei se että se vie lähes sata sivua, ei se että sieltä saattaa löytää jonkun entisen kaverinsa tai jopa ystävänsä nimen, vaan se, että siellä on niin pienten lasten nimiä. 4-vuotias tyttö oli “menehtynyt etanolimyrkytykseen”. 5-vuotias poika oli “nukkunut pois fokusiinin yliannostuksen seurauksena”. Useimpia ilmoituksia eivät ole laittaneet vanhemmat, vaan kunta. Vanhemmilla ei joko ole rahaa tai sitten vanhempia ei yksinkertaisesti ole. Useat vanhemmat kuolevat samoihin syihin kuin lapset. Kukaan ei välitä. Ilmoitukset ovat kaunis tapa, joka tosin paperin kallistuttua ja rahan vähennyttyä on kuihtumassa.
Vaikka aika tuntuu ikuisuudelta, tätä on jatkunut hieman yli kaksi vuotta. Vuoden 2008 elokuussa eduskunta teki ratkaisevan päätöksen ja sen jälkeen paluuta ei ollut. Muutamassa kuukaudessa kuolinluvut olivat kohonneet räjähdysmäisesti. Jopa minä yllätyin. Kaikki Toverit yllättyivät. Tätä menoa pian on meidän aikamme. Joskus iltaisin tosin alkaa tulla sääli heitä. Alle kouluikäisiä lapsia kannetaan kaupungilta pois paareilla kasvot vaatteilla peitettyinä. Joitakin heistä voitaisiin ehkä vielä pelastaa vatsahuuhtelulla, mutta millä rahalla? Kun ihmisiä kuolee tuhansittain päivässä, miksi yrittää pelastaa yksittäistä lasta? Rahaa ei ole. Valtion viimeiset rahat ovat puf kadonneet. Sitä ei sanota ääneen, mutta todennäköisesti niillä on ostettu fokua.
Tällä menolla valta on meidän muutaman kuukauden sisällä. TOMKeja ei enää ole. Väestö on käynyt todella vähiin. Luulisin asukasluvun olevan muutamia kymmeniä tuhansia. Vaikka Suomen väestö onkin vähennyt jyrkemmin kuin missään muualla, päätös päihteiden laillistamisesta tehtiin myöhemmin kuin muissa maissa. Jotkut maat ovat jo Toverien hallinnassa. Mikä parasta, väestökatastrofi ei ole enää uhka. Kun ihmisten määrä lasketaan miljoonissa, eikä miljardeissa, sitä ei luultavasti seuraa muutamaan tuhanteen vuoteen. Ja siihen mennessä nörtit hallitsevat maailman jokaikistä kolkkaa.
Kun kävelee kaduilla, tulee kammottava olo. Kuolema leijuu joka puolella. Ilmassa voi tuntea alkoholin löyhkän, mutta kaikkialla leijuva makea pyörryttävä tuoksu on peräisin fokusta. Nörtit tunnistaa valkoisista hengityssuojuksista. TOMKit eivät niitä käytä. Jos menee paikkaan, jossa on paljon fokun hengittäjiä ja hengittää syvään tarpeeksi kauan, saa riittävän annoksen sitä tullakseen pilveen.
Kuten rakkaalla lapsella sillä pilvellä on monta nimeä: fokkis, höyryt, diudiu, supernanna, pakokaasu. Viimeinen nimi on ehkä osuvin. Fokulla pääsee helposti pakoon kaikkea. Ei tarvitse kauan seisoa kadun kulmassa, kun jo raukea diileri tulee kohdalle heilutellen pikkuisia säiliöitä ja naamareita – miten ois pieni todellisuuspako, halvalla menee, huntin tölkki. He tulevat kysymään sitä jopa meiltä, vaikka hengityssuojuksista näkee meidän olevan nörttejä. He tietävät, että joskus joku meistä lankeaa. On niin helppoa repäistä suojus kasvoiltaan ja ostaa viimeisillä rahoillaan fokupurkki. Kiinnittää naamari kasvoilleen ja hengittää sitä. Muutaman henkäyksen jälkeen olo on rento ja rauhallinen. Kun vetää koko purkin, niin sen jälkeen on päiväkausia vapauttavassa pilvessä. Ei pelkoa, ei vihaa, ei mitään muuta kuin mukavia rauhallisia tunteita. Fokuun ei tietääkseni synny fyysistä riippuvuutta. Se on vain niin helpottavaa, että yhden annoksen jälkeen haluaa elää koko loppuelämänsä tuossa mukavassa haavemaailmassa.
Loppuelämä ei välttämättä ole kaukana. Yhden purkin annosten jälkeen tulee halu hengittää kerralla kaksi purkillista, jotta pako kestäisi kauemmin. Usein se voi kestää jopa viikon. Foku on vahva keskushermostoa lamauttava huume. En tiedä tarkalleen mistä se on tehty, mutta olen kuullut siinä olevan ainakin ilokaasua, kloroformia ja joitain hallusinogeenejä. Kaksi pulloa sitä voi lamauttaa aivot totaalisesti. Helppo ja tiedostamaton kuolema, jollaisia pääsee todistamaan kaduilla koko ajan. Yleisin kuolinsyy ei silti ole fokun yliannostus. Myös alkoholimyrkytyksiä tapahtuu paljon etenkin 4-12-vuotiaiden joukossa, joille foku on usein liian kallista. Pimeissä pulloissa ollut metanoli on sokeuttanut monia. Ja monet ensin juovat itsensä humalaan ja sitten helpottavat krapulaa pienellä fokutujauksella. Yhdessä niiden vaikutukset ovat kauheita ja sydänkohtaus voi yhtäkkiä tappaa täysin tajuissaan olevan ihmisen.
En väitä, ettei minun olisi usein tehnyt mieli mennä kadulle ostamaan halpa viinapullo tai fokusäiliö ja haihduttaa kaikki maalliset murheet. Mutta haluan elää vielä silloin kun nörtit hallitsevat maailmaa. Silloin eläminen voi olla jo ihan mukavaa.
Politiikot ovat suurilta osin kuolleet. Uosukainen on vielä presidenttinä, mutta kuinka kauan? Suomi ei todellakaan voi hyvin; mikään maailman valtio ei voi hyvin. Luultavasti hänet on yhtä helppo syrjäyttää kuin Le Pen Ranskassa tai Lebed Indo-Venäjällä. Uosukainen vetää katujen kielten mukaan itsekin fokua. Hän kieltää sen, mutta harvoissa televisioesiintymisissään hän on näyttänyt juuri niin raukealta kuin fokuaddiktit näyttävät. Vallankumouksen jälkeen meillä on valta. IE:n hallitus syrjäyttää eduskunnan. Eräät Toverit tekevät jo suunnitelmia uuden sukupolven kasvattamiseksi. Täällä tulee olemaan autiota vielä pitkään. Ehkä olisi järkevintä, että kaikkien maailman maiden nörtit muuttaisivat samaan valtioon, niin ei olisi niin tyhjä olo suurimman osan taloista ollessa autioita. Ja nettiyhteydet tulisivat halvemmiksi. Voisimme muuttaa johonkin rikkaaseen Keski-Euroopan valtioon. Ranska? Ehkä ei, Le Pen on saanut siellä aikaan paljon tuhoa. Saksa voisi olla hyvä vaihtoehto. Sen alueet ovat taistelujenkin jälkeen kunnossa ja se on suuri ja rikas maa.
Tuntuu pahalta, että suurin osa maailman väestöstä kuolee ja me jatkamme elämäämme IRCin ja Pepsin ihmemaassa. Mutta eikö se ollut heidän oma valintansa? Me valitsimme silloin, viime millenniumilla ja meitä haukuttiin ja meille naurettiin. Vielä muutama vuosi sitten meille naurettiin päin naamaa. Nyt meitä on jo enemmän kuin haukkujia. En silti halua ajatella pikkulapsia, joilla ei ollu valinnanvaraa. Lapsia, jotka kasvatettiin tai houkuteltiin TOMKeiksi. Lapsia, jotka kuolivat juodessaan alkoholia, jonka vaaroista heillä ei ollu harmainta aavistustakaan. Lapsia, joita yleiset joukkohaudat ovat täynnä.
Minulla oli itsellänikin lapsi. Olin varma, että hän pysyisi erossa fokusta ja viinasta. Sitten tuli se laki ja päihteitä oli joka puolella. Tyttäreni oli silloin viisi enkä osannut pelätä hänen puolestaan. Hänhän oli niin pieni, hänhän leikki vielä Kybereillä. Ja sitten eräänä päivänä hän oli kavereillan kylässä. Ovikelloni soi ja siellä oli poliisi. Hänellä oli kankaaseen kääritty mytty sylissään. Se mytty oli minun tyttäreni. Poliisi kertoi, että tyttö oli viety sairaalaan kaverinsa luota. Viisi lasta, nuorin vasta kolmivuotias, oli löydetty takapihalta voimakkaassa humalassa. He olivat hengittäneet myös muutaman säiliön fokua. Silloin ihmishenki oli ollut vielä jonkin arvoinen ja heitä oli yritetty pelastaa. Kukaan heistä ei selviytynyt. Seuraavana päivänä kaivoimme ystävieni kanssa hautausmaalle viisi pientä hautaa ja nostimme varovasti lasten pienet ruumiit sinne. Ei ollut arkkuja eikä hautakiviä. Kaksi päivää myöhemmin kannoin ystävieni ruumiit samalle hautausmaalle.
Karl Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle. Se ei pidä enää paikkansa. Uskontoa ei ole enää, foku on kansan uskonto ja oopiumi. Sen me olemme karvaalla tavalla oppineet.
Pelastaako pelillistäminen maailman?
Reality Is Broken: Why Games Make Us Better and How They Can Change the World on pelillistämisen eli gamifikaation “raamattu” – ei raamattu merkityksessä opaskirja vaan enemmänkin hurmiollinen pyhä kirja. Sen premissi on nimensä mukaisesti, että tosielämä on tylsää ja pelit ovat paljon kiinnostavampia. Mutta miksi?
Ihmiset ajattelevat, että parasta elämässä on vapaa-aika ja joutilaisuus. Todellisuudessa asia ei ole näin. Jane McConigalin mukaan ihmisten onnellisuutta on tutkittu reaaliajassa ja se on alhaisimmillaan silloin, kun vaikkapa katsellaan telkkaria.
Ihminen on onnellisimmillaan tehdessään tuottavaa työtä. Ja hieman yllättäen pelit ovat tätä tuotteliasta työtä parhaimmillaan. Peleissä näkee konkreettisesti etenemisensä. Pelit antavat palautetta onnistumisista ja saavutuksista.
World of Warcraftia eli tutummin WoWia pidetään usein maailman pahimpana tuotteliaisuussyöppönä. Pelaajat ovatkin käyttäneet sen parissa jo miljoonia pelivuosia (jo kirjan ilmestymiseen 2011 mennessä). McConigalin mielestä WoW on kuitenkin juuri siksi niin suosittu, että se tarjoaa ihmisille äärimmäisen “konkreettista” tuotteliaisuutta!
Pelit ovat “eeppisiä”, elämää suurempia. Esimerkiksi Halo-pelin yhteisössä pelaajat juhlivat, kun olivat saaneet yhteistyöllä tapettua kymmenen miljoonaa monsteria.
McConigal sai aivotärähdyksen jälkeisen oireyhtymän ja alun perin siitä kuntoutuakseen hän kehitti ARG-pelin (alternative reality game) SuperBetter, jossa vältellään oireita pahentavia tekijöitä eli “monstereita” ja saadaan tukea tosielämän tukihenkilöiltä.
Tätä osuutta lukiessa itselleni tuli tosi halju olo – kirja ei tosiaankaan väitä, että kaikesta voisi parantua, mutta silti ajatus siitä, että oma pääasiallinen sairauteni ei ole parannettavissa, vaan edessä on vain väistämätön, eikä minulla ole ketään ihmistä jota voisi pitää tukihenkilönä. Tämä ei tietysti ole kirjailijan vika, mutta pitipähän mainita, kun yllätyin itsekin oman tunnereaktioni voimakkuutta.
Kirjailija esittelee myös useita muita omia projektejaan, joiden tarkoituksena on ollut lisätä ihmisten onnellisuutta. Kuoleman ajatteleminen (!) on kuulemma erityisen hyvä onnellisuudenbuustausmenetelmä, joten Tombstone Hold’Emissä pelataan “pokeria” käyttämällä hautakiviä kortteina. Makaaberilta kuulostava peli kuulemma herättää ihmiset muistelemaan kuolleita ja parantaa hautausmaiden käyttöastetta.
Esimerkkeinä pelillistämisen käytöstä hyödyllisiin tarkoituksiin ovat mm. Wikipedia, kotitietokoneiden laskentatehoa hyödyntävät projektit, aikoinaan suosittu Free Rice -sanapeli sekä The Guardianin valtava joukkoistusprojekti parlamenttiedustajien vähennyskuittien syynäämiseksi, joka johti useiden brittiparlamentaarikoiden eroon.
Mitä olen oppinut lihavuusaktivismista
Lihavuusaktivismi on aate, jonka mukaan lihavuus on ihan jees. Se ei ole mikään tavoite, saa olla myös hoikka, mutta siinä ei ole mitään vikaa. Lihavuus ei ole rumaa tai moraalikysymys eikä lihava ole automaattisesti epäterve. Ja vaikka olisikin, se on hänen oma asiansa.
Läskiaktivismi on voimauttava aate ja siihen liittyy toki vahvasti feminismi. Kyse ei ole vain naisia koskevasta asiasta, mutta naisia se koskettaa eniten. Yhteiskunta säätelee hyvin vahvasti sitä, millainen naisen kehon pitäisi olla – millainen sen pitää olla. Naisen keho on karvaton ja sellainen, että sitä kelpaa esitellä bikineissä. Naisella ei kuulu olla hyllyviä läskejä, löllömahaa, raskauskiloja, vararengasta, jenkkakahvoja, selluliittiä tai riipputissejä.
Lihavuusaktivismiin kuuluu esimerkiksi se, että lihavan ei pidä pukeutua tietyllä lailla, huomaamattomasti tai niin, että näyttäisi vähemmän lihavalta. Lihava saa näkyä, olla kaunis ja pukeutua juuri sellaisiin vaatteisiin kuin haluaa, useinhan rajoituksena on vain se, millaisia vaatteita löytyy omassa koossa. Onneksi netin myötä varsin tukevakin löytää seksikkäitä alusvaatteita, veikeitä bikineitä ja naisellisia mekkoja, vaikka ei välttämättä kovin edullisesti.
Myönnän, että olen joskus itsekin katsellut lihavia ihmisiä niin, että voi ei, eikö tuo pullukka yhtään tajua, että tuo makkarankuoripaita korostaa sen jokaista läskirengasta. Näin meidät on opetettu tekemään.
Samoja periaatteita voi toki soveltaa myös muuhun. Vanhankaan ei tarvitse “pukeutua ikänsä mukaan”. Täällä Hollannissa se on tajuttu paremmin ja voikin monesti nähdä vanhoja ihmisiä sonnustautuneena moniin eri sateenkaaren väreihin ja muutenkin ikänormeja uhmaten.
Vanhan ihmisen keho on jopa vielä enemmän tabu kuin lihavan. Nykyään mainoksissa voi nähdä suhteellisen lihavia ihmisiä bikineissä – mutta harvemmin vanhuksia bikineissä. Läski on rumaa, se on “yleistietoa”, mutta ryppy on vielä rumempaa. Auta armias, jos iäkkäällä naisella on hihaton vaate. Allit näkyvät! Skandaali!
En ole seurannut mitään alastontreffisarjoja, vaikka ne täältä Hollannista saivatkin alkunsa (täällä alastomuus on paljon avoimempi asia kuin Suomessa), mutta ajatustasolla tykkäsin siitä, että Aatami etsii Eevaa -sarjassa on ollut vähän iäkkäämpiäkin ihmisiä alasti telkkarissa. Netissä ajatus toki tyrmättiin. Moni sanoi, että ei aio katsoa sitä jaksoa.
Itse alan päästä pahimmista lihavuustraumoista paisuttuani hormonipuutosten seurauksena 30 kiloa, joista 20 kiloa parissa kuukaudessa. Lähinnä kivojen vaatteiden mahtumattomuus harmittaa, viimeksi eilen. Muita ulkonäkötraumoja yhä piisaa, kaikki sairauden takia. Hiuksista on lähtenyt 2/3 tai 3/4. Tällä hetkellä naama kukkii hormonihoitojen takia.
Kuka tahansa voi paitsi vammautua milloin tahansa, myös lihoa äkillisesti. Ei toki yhdessä yössä, mutta hyvin nopeasti.
Yksi murheenkryyni ovat jalkani, jotka muutenkin mustelmoituvat helposti. Vielä kun niihin pistää useita eri lääkkeitä, mistä usein seuraa mustelma. Hiljattain sain pahan injektioreaktion, jossa jalkaani nousi 15 cm levyinen tulipunainen patti ja koko reisi turposi. Kirosin, että olin toiveikkaasti ajatellut mennä jossain vaiheessa vielä uimaan, voisiko tuon kanssa mennä jos se ei pian häviäisi (ihan vain esteettisesti; se ei siis missään vaiheessa haitannut edes kävelyä).
Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen, että käytän sellaisia vaatteita kuin itse haluan miettimättä, sopivatko ne minun ikääni – minulla on käytössä runsaasti samoja vaatteita kuin mitä käytin teininä, lihomisesta huolimatta -, painooni tai vartalotyyppiini. Samoin aion käyttää lyhyttä hametta jos haluan, vaikka jalkani olisivat sinelmistä laikulliset kuin leopardilla. Ja uimaan voi mennä patti jalassa. (Nyt siinä on onneksi enää haalea läiskä.)
Ei ehkä kuulosta monelle mullistavalta, mutta minua surettavat ne naiset, jotka eivät voi mennä uimaan tai rannalle, kun heillä ei ole “biitsikroppaa”. Tai ei voi käyttää vaatetta X, kun sattuu olemaan päärynä tai omena tai guava vartaloltaan. Vartalon muuttamiseen karvattomaksi uppoaa aikaa ja rahaa, kun niin nyt vain pitää tehdä.
Jos selluliittisiä reisiäni on tuijotettu rannalla tai uimahallissa, olen kyllä onnistunut kokonaan missaamaan sen.
Täällä Hollannissa näkyy paljon todella muhkeita tummaihoisia naisia. He pukeutuvat usein hyvin näyttävästi ja värikkäästi. Monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa lihavuutta ei nähdä samalla lailla mörkönä. On jopa esitetty, että tämä on se syy, miksi tummaihoisille lihavuus ei ole merkittävä terveysriski (no, eihän se tietysti muillakaan elämää lyhennä).
Se ainakin on selvää, että itsensä vihaamisesta tai häpeilystä ei ole yhtään mitään hyötyä kenellekään, paitsi sillä rahastaville firmoille.
