Mitä olen oppinut lihavuusaktivismista

Lihavuusaktivismi on aate, jonka mukaan lihavuus on ihan jees. Se ei ole mikään tavoite, saa olla myös hoikka, mutta siinä ei ole mitään vikaa. Lihavuus ei ole rumaa tai moraalikysymys eikä lihava ole automaattisesti epäterve. Ja vaikka olisikin, se on hänen oma asiansa.

Läskiaktivismi on voimauttava aate ja siihen liittyy toki vahvasti feminismi. Kyse ei ole vain naisia koskevasta asiasta, mutta naisia se koskettaa eniten. Yhteiskunta säätelee hyvin vahvasti sitä, millainen naisen kehon pitäisi olla – millainen sen pitää olla. Naisen keho on karvaton ja sellainen, että sitä kelpaa esitellä bikineissä. Naisella ei kuulu olla hyllyviä läskejä, löllömahaa, raskauskiloja, vararengasta, jenkkakahvoja, selluliittiä tai riipputissejä.

Lihavuusaktivismiin kuuluu esimerkiksi se, että lihavan ei pidä pukeutua tietyllä lailla, huomaamattomasti tai niin, että näyttäisi vähemmän lihavalta. Lihava saa näkyä, olla kaunis ja pukeutua juuri sellaisiin vaatteisiin kuin haluaa, useinhan rajoituksena on vain se, millaisia vaatteita löytyy omassa koossa. Onneksi netin myötä varsin tukevakin löytää seksikkäitä alusvaatteita, veikeitä bikineitä ja naisellisia mekkoja, vaikka ei välttämättä kovin edullisesti.

Myönnän, että olen joskus itsekin katsellut lihavia ihmisiä niin, että voi ei, eikö tuo pullukka yhtään tajua, että tuo makkarankuoripaita korostaa sen jokaista läskirengasta. Näin meidät on opetettu tekemään.

Samoja periaatteita voi toki soveltaa myös muuhun. Vanhankaan ei tarvitse “pukeutua ikänsä mukaan”. Täällä Hollannissa se on tajuttu paremmin ja voikin monesti nähdä vanhoja ihmisiä sonnustautuneena moniin eri sateenkaaren väreihin ja muutenkin ikänormeja uhmaten.

Vanhan ihmisen keho on jopa vielä enemmän tabu kuin lihavan. Nykyään mainoksissa voi nähdä suhteellisen lihavia ihmisiä bikineissä – mutta harvemmin vanhuksia bikineissä. Läski on rumaa, se on “yleistietoa”, mutta ryppy on vielä rumempaa. Auta armias, jos iäkkäällä naisella on hihaton vaate. Allit näkyvät! Skandaali!

En ole seurannut mitään alastontreffisarjoja, vaikka ne täältä Hollannista saivatkin alkunsa (täällä alastomuus on paljon avoimempi asia kuin Suomessa), mutta ajatustasolla tykkäsin siitä, että Aatami etsii Eevaa -sarjassa on ollut vähän iäkkäämpiäkin ihmisiä alasti telkkarissa. Netissä ajatus toki tyrmättiin. Moni sanoi, että ei aio katsoa sitä jaksoa.

Itse alan päästä pahimmista lihavuustraumoista paisuttuani hormonipuutosten seurauksena 30 kiloa, joista 20 kiloa parissa kuukaudessa. Lähinnä kivojen vaatteiden mahtumattomuus harmittaa, viimeksi eilen. Muita ulkonäkötraumoja yhä piisaa, kaikki sairauden takia. Hiuksista on lähtenyt 2/3 tai 3/4. Tällä hetkellä naama kukkii hormonihoitojen takia.

Kuka tahansa voi paitsi vammautua milloin tahansa, myös lihoa äkillisesti. Ei toki yhdessä yössä, mutta hyvin nopeasti.

Yksi murheenkryyni ovat jalkani, jotka muutenkin mustelmoituvat helposti. Vielä kun niihin pistää useita eri lääkkeitä, mistä usein seuraa mustelma. Hiljattain sain pahan injektioreaktion, jossa jalkaani nousi 15 cm levyinen tulipunainen patti ja koko reisi turposi. Kirosin, että olin toiveikkaasti ajatellut mennä jossain vaiheessa vielä uimaan, voisiko tuon kanssa mennä jos se ei pian häviäisi (ihan vain esteettisesti; se ei siis missään vaiheessa haitannut edes kävelyä).

Olen kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen, että käytän sellaisia vaatteita kuin itse haluan miettimättä, sopivatko ne minun ikääni – minulla on käytössä runsaasti samoja vaatteita kuin mitä käytin teininä, lihomisesta huolimatta -, painooni tai vartalotyyppiini. Samoin aion käyttää lyhyttä hametta jos haluan, vaikka jalkani olisivat sinelmistä laikulliset kuin leopardilla. Ja uimaan voi mennä patti jalassa. (Nyt siinä on onneksi enää haalea läiskä.)

Ei ehkä kuulosta monelle mullistavalta, mutta minua surettavat ne naiset, jotka eivät voi mennä uimaan tai rannalle, kun heillä ei ole “biitsikroppaa”. Tai ei voi käyttää vaatetta X, kun sattuu olemaan päärynä tai omena tai guava vartaloltaan. Vartalon muuttamiseen karvattomaksi uppoaa aikaa ja rahaa, kun niin nyt vain pitää tehdä.

Jos selluliittisiä reisiäni on tuijotettu rannalla tai uimahallissa, olen kyllä onnistunut kokonaan missaamaan sen.

Täällä Hollannissa näkyy paljon todella muhkeita tummaihoisia naisia. He pukeutuvat usein hyvin näyttävästi ja värikkäästi. Monissa ei-länsimaisissa kulttuureissa lihavuutta ei nähdä samalla lailla mörkönä. On jopa esitetty, että tämä on se syy, miksi tummaihoisille lihavuus ei ole merkittävä terveysriski (no, eihän se tietysti muillakaan elämää lyhennä).

Se ainakin on selvää, että itsensä vihaamisesta tai häpeilystä ei ole yhtään mitään hyötyä kenellekään, paitsi sillä rahastaville firmoille.

3 Responses “Mitä olen oppinut lihavuusaktivismista”

  1. Calendula says:

    Joskus jossain toisaalla oli keskustelua uimarannoista, bikineistä ja lihavuudesta, ja eräs italiansuomalainen tuttavani totesi suunnilleen seuraavasti: Italiassa kaikki ovat bikineissä rannalla. Joku muu on kuitenkin vielä sinua lihavampi, ja jos ei ole, niin sitten voit olla tyytyväinen siitä, että olet muille lohduksi.

  2. Minä olen käynyt viimeiset pari vuotta pitkää prosessia siitä, miten käytin valtavasti aikaa ja rahaa ja energiaa ulkonäköni muokkaamiseen ja siitä murehtimiseen siihen, että yritän kaikkeni, etten arvottaisi itseäni tai muita ulkonäköni perusteella tai etteivät muut tekisi niin. Olenkin löytänyt aivan muita asioita joissa olen hyvä, taitoja joita voin kehittää ja luonteenpiirteitä joita yritän vaalia.

    Olen päätynyt käytännöllisyyden, mukavuudenhalun ja tämän ajatuskulun yhdistelmänä siihen, että pukeudun oikeastaan aina vaatteisiin, joiden perusteella vartalostani ei voi sanoa juuta eikä jaata. Ei ole edes kyse siitä ettei se olisi joiltakin osin täysin nykyisten ulkonäköstandardien mukainen, mutta en vain halua että minua tai muita arvioidaan vartaloiden perusteella. Tiedän, että olisi niin helppoa laittaa jotain pyllykuvia salilta ja saada kehuja enkä halua tehdä niin. Minä synnyin pyöreillä pakaroilla, joku muu littanoilla, ei se tee minusta parempaa ihmistä. Joku muu syntyi isoilla rinnoilla, minä en, sama homma.

    Kun olen kumppanini kanssa kahdestaan, minulla ei ole mitään ongelmaa ottaa kaikkea irti kropastani ja esitellä sitä hänelle ja nauttia kosketuksesta ja koskettamisesta, mutta siinäkään ei ole kyse niinkään minun ulkonäöstäni vaan rakkaudesta. Siitä että tiedän että vaikka pakarani olisivat littanat niitä rutistettaisiin ihan samalla intensiteetillä. Ja jotenkin tämä on minulle nyt ainakin tällä hetkellä ainoa paikka ja tilanne elämässäni johon haluan mitään vartalostani tuoda. Muuten pidän sen itselläni, jokin hiljainen kapina siitä että sen pitäisi olla jatkuvan arvostelun alla ja esiteltävänä.

Click here to cancel reply.

Kommentoi
Name and Mail are required