Giikkiraamattu romaanin muodossa
Ready Player One on bestsellerscifiromaani, jota etenkin nörttipiireissä on kehuttu maasta taivaisiin. Se on miellyttänyt myös monia sellaisia ihmisiä, jotka eivät yleensä lue kaunokirjallisuutta. Ihmekö tuo. Siinä on tuttu ympäristö, mutta se on myös – paitsi pelimäinen – myös erittäin elokuvamainen. Elokuvaoikeudetkin myytiin jo kauan ennen itse kirjan julkaisua.
James Halliday on maailman tunnetuin pelimoguli. Hän oli luomassa OASIS-simulaatiota, joka alun perin oli lähinnä MMORG (vähän niinkuin World of Warcraft), mutta sittemmin on muuttunut yleismaailmalliseksi virtuaalitodellisuudeksi. OASIS on vähän niin kuin universumin kokoinen Sims, jossa voi tehdä ihan mitä vain, myös taistella.
Halliday jätti kuollessaan testamentin jossa luvattiin hänen koko tähtitieteellinen omaisuutensa sekä OASIS:in hallinnan sille, joka löytäisi OASIS-maailmasta “easter eggin” (peleissä ja muissa tietokoneohjelmissa olevia salaominaisuuksia). Avuksi etsintään hän jätti videon sekä kokonaisen päiväkirjan täynnä vihjeitä.
Vuonna 2044 munaa on etsitty jo vuosia ja etsintään perehtyneet egg hunterit eli gunterit (suomeksi ilmeisesti munastajat) opettelevat kaiken vanhoista videopeleistä ja 1980-luvun popkulttuurista. Niissä nimittäin piilee ratkaisun avain ja niinpä tosi-gunterin on osattava pelata kaikkia retropelejä, kaikkien kulttileffojen repliikit ulkoa ja tietää kaikki mahdolliset triviat pelien bugeista ja lisäosista bändien yksityiskohtaiseen historiaan.
Ready Player One onkin siis melkoista giikkiyden intertekstuaalista ilotulitusta. Siinä esiintyy jokseenkin kaikki nörtti-ilmiöt ja monia, jotka eivät suoranaisesti liity nörttiyteen. Lukuisten tietokone- ja arcadepelien lisäksi kirjassa mainitaan esimerkiksi flippereitä, phreaking, hikikomorit, D&D, Star Wars, Blade Runner, Monty Python, Linnunradan käsikirja, Wil Wheaton, Bill Hicks, Bon Jovi, Pat Benatar, Rocky Horror Picture Show ja monia eri animeja.
Nethackista en yllätyksekseni löytänyt mainintoja ainakaan suoraan, mutta muutamia siinäkin esiintyviä asioita mainitaan. Demoscenestä tai vastaavista ei tainnut olla mitään (paitsi purkit?).
Kirjan päähenkilö Wade Watts on köyhä, koulukiusattu ja inhottavien sukulaisten luona asuva poika, joka on tietenkin loputtoman fiksu ja kekseliäs, vaikka tosielämässä kukaan ei sitä arvostakaan. Hän on huippuhyvä useimmissa peleissä ja osaa hakkeroida melkein mitä tahansa. Stereotyyppinen underdog: maailma potkii päähän, mutta älyllään ja MacGyver-taidoillaan hän nousee silti menestykseen. (Tietysti välillä hän on tosi tyhmä ja naiivi.) Luonnollisesti hän on myös aina hyvin reilu.
Lisäksi Wadella käy, jopa genrekirjan päähenkilöksi, uskomattoman hyvä tuuri. Hän tekee epätoivoisia ratkaisuja ja hänelle on monta kertaa käymässä lähes väistämättömästi huonosti, mutta hän selviytyy lähes yliluonnollisella tuurilla. Tämä oli yksi esimerkki leffamaisuudesta ja meni kyllä ylitse. Toisaalta useita kertoja Wade tekee jotain, missä olettaa, että nyt seuraa vastoinkäymisiä, mutta ei seuraakaan. Käviköhän hänellä koskaan huono tuuri, paitsi vanhempiensa suhteen?
En nyt muista sitä termiä tai ilmausta mitä on käytetty siitä, että juoni ei tunnu soljuvan “orgaanisesti” vaan kaikki tapahtuu juuri niin, kuten kirjailija on parhaaksi nähnyt, tässä tapauksessa huolella laskelmoinut.
Kirjassa oli muutakin epäuskottavaa. Halliwayn pääsiäismunaa etsitään monien eri puzzlejen avustuksella, joista useimmat ovat muutaman rivin arvoituksellisia riimirunoja. Ensimmäinen arvoitus on varsin helppo, mutta silti gunterit – mukaan lukien useita klaaneja sekä dystopiascifille tyypillinen epäinhimillinen pahisfirma, jolla on lähes loputtomasti resursseja – pohtivat sitä vuosia, kunnes Wade yhtenä päivänä saa ahaaelämyksen, minusta epäuskottavan tuntuisesti, lähes samanaikaisesti kuin hänen suuresti ihailemansa tyyppi.
En pysty uskomaan, että tämän arvoituksen selvittämiseen olisi mennyt vuosia, kun kuitenkin vaikeampia arvoituksia kirjassa ratkotaan minuuteissa, tunneissa tai parissa päivässä. Muitakin esimerkkejä olisi, mutta ne spoilaavat liikaa.
Voi tietysti ajatella, että kirja on niin intertekstuaalinen, että kaikki ylivedetty tai muuten omituinen juonessa on parodiaa jostakin, mutta se on minusta vähän hassu selitys.
Joka tapauksessa Ready Player One on kiehtovaa, ahmittavan jännittävää luettavaa. Sellaista, jota alkaa helposti skipata silmillään eteenpäin – ei siksi että se olisi tylsää, vaan koska ei millään malttaisi odottaa, että mitä tapahtuu, vaikka kirjan varsinainen loppu onkin selvä. Se ei voisi loppua muuten.
Sinänsä simulaatioon sijoittuva kirja on mielenkiintoinen konsepti. Se pujahtaa johonkin scifin ja fantasian väliin: fantasiassa voi tapahtua mitä vain koska taikuus, scifissä voi tapahtua mitä vain koska tiede. OASISissa on molemmat. On teleportteja, lentäviä autoja (jotka voi loitsulla kutistaa taskuun meneviksi), mecharobotteja ja +5 Vorpal Bladeja.
