Kateellisten saavuttamaton vamma
Tänään piti blogata ihan muusta vammaisuuteen liittyvästä aiheesta, mutta Hesarin juttu Outi Leinosesta – tai oikeammin sen kommenttiosasto – suututti niin, että on pakko kirjoittaa tästä.
Juttu on mielenkiintoinen ja hauskakin. Outi Leinonen sai vakavan aivovamman kolarissa 18-vuotiaana. Sen seurauksena hän sai työkyvyttömyyseläkkeen, jossa arvioitiin hänen tulonmenetystään vanhempien ja sisarusten koulutuksen perusteella. Leinosesta olisi voinut tulla diplomi-insinööri, joten hänen eläkkeensä laskettiin sen mukaan.
Tämä on toki mielenkiintoinen “algoritmi”, jonka oikeudenmukaisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta monelta kommentoijalta tuntuu menneen jutussa ohitse kaikki muu. Kommenteissa ollaan nimittäin aivan jäätävän kateellisia tästä toimeentulosta ja useampi postaaja “suunnittelee” itse ajavansa kolarin, kun kerran raha juoksee.
“Järkyttävintä tekstissä oli, kuinka vammautunut voi valita itselleen ammattin ja oletetun tulotason eläkeikään saakka. Muu kansa raataa selkä vääränä maksaakseen elämisensä epävarmassa taloudellisessa tilanteessa.”
Leinonen on monella tapaa menestynyt elämässään ja kätevä käsistään. Hänellä on myös hyvä bisnestaju ja hän perusti vahingossa menestyvän potkupyöräfirman, josta joutui luopumaan vammansa takia. Vamman aiheuttama impulssikontrollin puute lienee edesauttanut uusien juttujen kokeilua, mutta Leinonen on selvästi ollut kekseliäs, oma-aloitteinen ja ahkera jo lapsena.
Ihmiset ovat siis kateellisia siitä, että Leinosella on normaali, mukavaan palkka-ansioon vertautuva toimeentulo, vaikka hänellä olisi ollut ilman vammaa rahkeita paljon enempäänkin.
Unohtuuko heiltä tosiaan, että Leinonen on vammainen, vaikeavammainen? Eikä hän ole maailman ainoa menestyvä vaikeavammainen ihminen. Minullakin on Hollannissa kaveri, jolla on kustannussopimus ison jenkkikustantamon kanssa, vaikka on sairaseläkkeellä. Hänen rajoitteensa eivät näy päälle päin, mutta ei se tarkoita, ettei niitä ole.
Minäkin taidan nykyään olla vaikeavammainen ja silti monen mielestä olen menestynyt elämässä, koska minulta on julkaistu kymmenen kirjaa. Ihmiset ihmettelevät, miten se on mahdollista. Sanon, että voin epäonnistua kirjoittamisessa 23 tuntia päivässä ja silti saada kirjoja valmiiksi. Jos minulla olisi eläke, kuten varmaan pitäisi olla että jollain eläisikin, kaipa joku minullekin olisi kateellinen.
Jatkuva uupumus on todella suuri rasite. Oman elämäni se on pilannut, huolimatta kaikista niistä jutuista, joita olen saanut aikaan. Kateellisiahan ei varmaan yhtään itseään haittaisi olla niin uupunut, että pitää miettiä sellaista ruokaa, jota voisi syödä kun ei jaksa pureskella. Sitähän voi vaikka lähteä taksilla Mäkkäriin ostamaan pirtelön, kun rahaa on kuin roskaa. Ei kun miten se meni?
Kuinka moni todella haluaisi olla tilanteessa, jossa pystyisi tekemään haluamiaan asioita vaikkapa tunnin päivässä, joskus ei sitäkään? Työpäivä lohkaisee elämästä tyypillisesti kahdeksan tuntia päivässä (joillain toki enemmän), lomat ja viikonloput saa pitää itselleen. Vammasta ei saa lomaa, vaikka se välillä pitääkin kynsissään vähemmän tiukasti.
Eikä uupumus ole aivovamman saaneella ainoa rajoite.
Vammaisiin kohdistuvaan kateellisuuteen törmää jatkuvasti. Tuntuu, että vammaisuuteen suuntautuu hyvinkin ääripään asenteita Suomessa: joko vamma on hirveä tragedia joka tuhoaa elämän tai sitten se on kätevä menolippu helppoon elämään ja muiden kustannuksella lekotteluun. Vaikka se harvemmin on kumpaakaan. Uupumus kyllä helposti pilaa elämän, toisin kuin vaikkapa pyörätuolin käyttö. Yleinen mielipide tuntuu kummasti olevan päinvastainen.
Luin hiljattain Vauva-foorumin(?) pitkää ketjua henkilökohtaisista avustajista. Toistuva mielipide oli, että vammaisilla on niin helppoa. Hehän saavat ilmaisen kodinhoitajan ja aina avustajalle ei edes riitä tekemistä. Rivien välistä puskenut kateuden ja katkeruuden määrä oli jotain ällistyttävää.
Sen ymmärrän, jos joku vammainen on kateellinen Outi Leinoselle. Hänellä on jotain, mitä useimmilla vammaisilla ei ole: riittävä toimeentulo. Kommenteissa tunnutaan kuvittelevan, että kolarissa saatu aivovamma on jokin automaatti, josta kuuluu vain pling ja se alkaa suoltaa rahaa.
Todellisuudessa se on kaikkea muuta. Aivovammat alkavat usein oireilla pahasti vasta vuosia onnettomuuden jälkeen. Vakuutusyhtiöt väittävät kivenkovaan, että oireet johtuvat jostain muusta, eivät kolarista tai muusta tapaturmasta. Tällaisia tapauksia on uutisissa jatkuvasti ja niitä voi lukea vaikkapa Älä sairastu vakavasti! -blogista.
Onhan se sinänsä ymmärrettävää, ettei mikään firma halua maksaa miljoonia, jos on mahdollista olla maksamatta. Ihmisen itsensä kannalta se ei ole ymmärrettävää: hänelle se on katastrofi.
Voisi sanoa, että Leinosella on siis “käynyt tuuri”, kun on onnistunut saamaan itselleen kunnollisen toimeentulon. Mutta ei, hyvästä tuurista ei voi puhua siinä vaiheessa, kun on saanut pysyvän aivovamman.
Minulla on tuttavapiirissä paljon vammaisia. Suurin osa taistelee siitä, että saisi edes minimitoimeentulon, monet eivät saa mitään tukia, kuten itselläni on ollut tilanne (minulle myönnettiin kuntoutustuki = sairaseläke 2006, penniäkään en siitä koskaan nähnyt). En minä silti ole Leinoselle kateellinen, paitsi ehkä kädentaidoista, vaan vammattomille, niille joilla on esimerkiksi toimiva aivolisäke. Miten kateellinen olenkaan moisesta pähkinänkokoisesta pikku elimestä.
Taksimatkoja, avustajatunteja jne ei keskivertovammainen saa tarpeeksi ja vaikka saisi, avustajaa on hankala löytää. Jopa Helsingin keskustan lähellä asuvalla ystävälläni on tässä suuria hankaluuksia, saati sitten pienemmillä paikkakunnilla tai kauempana keskustasta. Eikä se niin herkkua ole, kun tuntematon ihminen penkoo jääkaappiasi, viikkaa alusvaatteesi ja saattaapa pyyhkiä alapääsikin. Siihen tottuu, mutta ei se siitä hauskaa tee.
Kun miettii, että saisipa ilmaisen siivoojan yhteiskunnan piikkiin, niin ajatteleeko samalla, että kätevää kun se siivooja voi myös samalla syöttää minut, jos en itse pysty syömään? Sehän on suorastaan win-win-situation. Ei tarvitse edes itse lappaa ruokaa suuhun, sehän on melkein kuin makaisi palmusaarella ja joku leyhyttelisi viuhkaa vieressä.
Tosin vain melkein.
11 Responses “Kateellisten saavuttamaton vamma”
Ymmärsin tuosta jutusta vieläpä niin, ettei enää makseta eläkettä todennäköisen ammatin mukaan, mutta siitä huolimatta jotkut suunnittelivat itsensä vammauttamista iltapuhteikseen!
Kiinnitin kyllä huomiota toimittajan sanavalintaan “tehdä rahaa”. Se kuulostaa helpolta tienestilltä esim. ilmaukseen “tehdä menestyvää liiketoimintaa” verrattuna.
Se ilmaus kyllä minullakin tökkäsi, siinä oli jotain niin provosoivaa. Olisin itse kiinnittänyt huomion enemmänkin siihen, miten monitaitoinen haastateltava on ja miten se menee osittain hukkaan, kun hänellä voisi olla kymmenen eri ammattia, mutta yksikin on liikaa.
Näissä kannattaa tosin aina muistaa, että juttujen otsikot eivät ole juuri koskaan jutun kirjoittajien itsensä kirjoittamia, vaan toimituksen käsialaa. Sama pätee yleensä myös ingresseihin eli niihin lihavoituihin alkuteksteihin. Toki toimitukset voivat myös editoida itse jutun sisältöä, mutta yllättävän usein asiallisessa jutussa on tökerö tai provosoiva otsikko. Olenpahan löytänyt itsenikin joskus sellaisesta.
Taas hyvä kirjoitus, Maija ! Itse pystyn töissä olemaan joka toinen viikko, ja teen vain 6 tuntista työpäivää. Mutta töihin kuljen vammaispalvelutoimiston myöntämällä taksikortilla, joka on juuri työmatkoihin tarkoitettu, muutan en töihin pystyisi kulkemaan. Olen töissä isossa sairaalassa, joten aina joku näkee kulkemiseni. Ja monesti myös huomautetaan, että jopa on sihteeriköllä varaa, kun taksilla kulkee. Ja niin, sairaus ei näy päällepäin.
Sitä luulisi, että sairaalassa asia ymmärrettäisiin paremmin. Vaikka olen kyllä usein huomannut sen, että yllättävän usein ei.
Hillitön juttu! Voi olla, että muuallakin juttu herättäisi samanlaisia kommentteja, mutta tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkaan ei… voi Suomi ja suomalaisten kansallishyveet.
Ainakin Briteissä voisi hyvinkin herättää, koska siellä on yleinen ajatusmalli (hallituksen propagandan tarkoituksella herättämä), että vammaiset ovat yhteiskunnan rahoilla eläviä pummeja. http://www.ilmestykset.net/tag/brittien-vammaisasiat/
Hollannissa mielestäni kateus tai vammaisten pummeiksi haukkuminen eivät kumpikaan ole yleisiä ilmiöitä.
Ei hitto mikä kollaasi tuon yhden sun linkin takana. Vammaisten syyllistäminen, onpa hieno ilmiö!
Surullista! Todella surullista että on ihmisiä jotka ajattelevat noin törkeästi vammaisista.
Sanopa muuta. Ja niitä ihmisiä ei myöskään ole aivan vähän.
P.S. Kiva kun pitkästä aikaa kommentoit. :->
Oman kokemukseni perusteella voisin sanoa että jos täytyy kadehtia vammaisen henkilökohtaista avustajaa tai turvapaikanhakijan ilmaista majoitusta liikuntahallissa sadan tuntemattoman kanssa tai työttömän työttömyystukea ja näihin kaikkiin liittyvää järjetöntä turhautumista ja paperisotaa niin omassa elämässä on varmaan aika suuria tyytymättömyyden aiheita.
Tiedän, koska minulla oli. Silloin kun itse sinnittelin nollasopimuksien, kroonisen migreenin ja sen takia irtisanomisten, mielenterveysongelmien, terapia- ja vammaistukihakemusten kanssa, olin todella kateellinen työttömille. Ajattelin että minä tässä raadan perse ruvella, käyn sairaanakin töissä työpaikkakiusattavana ja tappelen milloin mitäkin tuulimyllyä vastaan ja joku saa vain olla kotona ja levätä ja tuet juoksevat.
Tämä ajatusmalli kertoi huikeasti enemmän omista ongelmistani kuin siitä, kuinka muka-mukavaa työttömillä on. Ehkä ihmiset eivät myökään halua myöntää, että kenelle vain voi käydä huonosti, koska se on pelottava ajatus. On paljon kivempi ajatella että työtön on työtön vain omaa surkeuttaan ja turvapaikanhakija vain ahne persläpi joka kruisaili kumipaatilla älypuhelin taskussa kilauttaakseen taskuunsa yhdeksänkymppiä veronmaksajien rahoja kuussa. On paljon mukavampaa ajatella, ettei itselle tai läheisille voi koskaan käydä huonosti, jos vain yrittää tarpeeksi.
Minä olin kai loppujen lopuksi vihainen siitä, että vaikka kuinka yritin ja olin ahkera ja seurasin yrittäjävanhempieni neuvoja, löysin vain pääni sonnasta kerta toisensa jälkeen. Sitä halusi uskoa, että vielä jos vähän ja tarpeeksi yrittää niin sitä pääsee kiinni elämään eikä jää roikkumaan nollatunti-, tukiais-, ja byrokratialimboon.
Erittäin hyvin sanottu!
Tuo ajatushan tunnetaan ihan virallisella nimellä “oikeudenmukainen maailma” ja olen sitä blogissa paljon kritisoinut.