Archive for October, 2015

Lähes epätodellista

Kirjamessujen upeista fiiliksistä jo kirjoittelinkin, mutta Suomen reissu oli muutenkin erittäin onnistunut. Pari pientä vastoinkäymistä, harmillista ongelmaa tai missattua mahdollisuutta oli, mutta muuten kaikki sujui todella hyvin, siis sitä tasoa että pari kertaa melkein joutui itseään nipistämään että näinkö tämä tapahtuu ihan oikeasti. Tällaisia juttuja ja syitä ko. reaktioihin on toki vaikea tekstimuodossa välittää, varsinkin kun muutama seikka pitää jättää mainitsematta.

Keskiviikkona otin influenssarokotteen. Tämän pitäisi tietysti olla rutiinijuttu, koska en ole ikinä reagoinut negatiivisesti rokotteisiin (jotkut CFS:ää sairastavathan näin tekevät), mutta siitä seurasikin mukava yllätys: vointini parani huikeasti jo samana iltana ja parantunut olo kesti koko matkan.

Viikoksi sain paremman olon aikoinaan myös sikainfluenssarokotteesta, mutta tavallisesta influenssapiikistä en ole koskaan saanut. Silloin kuntoni oli sen verran parempi, ettei ero ehkä ollut merkittävä. Nyt se oli suorastaan huimaava. Jopa vuosia oikutellut päänahkani rauhoittui täysin (mikä viittaisi kenties siihen, että dopamiinilla olisi jonkinlainen osa reaktiossa). Ajatus juoksi uskomattoman kirkkaasti eikä uupumusta ollut lähes lainkaan.

Jos olisin tiennyt, että tällaista on tiedossa, olisin säästänyt rokotteen vasta NaNoWriMon aikaan. No, olihan ajoitus melkoisen kätevä näinkin. Silloin kun voin fyysisesti hyvin, mielialani on loistava. Tietysti kun on vielä koko ajan mukavaa tekemistä, niin elämähän on suorastaan fantastista.

Keskiviikkona tapasin rakasta ystävääni, joka on hyvin vaikeasti ja etenevästi sairas, mutta minulla ainakin elää nyt toivo paremmasta hänen suhteensa. Illalla oli järjestämäni CFS-tapaaminen, suurin jossa olen tähän mennessä käynyt. Yhteensä kahdeksan mukavaa ihmistä ja paljon mielenkiintoista juteltavaa.

Keskiviikkona meille tuli myös muutamaksi yöksi Ranskassa asuva kaverini, joka tunnetaan myös Tulen tyttärien kirjailija Maria Carolena. Oli hauska tutustua paremmin, olimme tavanneet vain kursorisesti aiemmilla kirjamessuilla, mutta IRCissä olemme jutelleet suht paljon.

Torstain vietin pitkälti pelaten anoppini ja mieheni veljentyttären kanssa itsetekemälläni Dixit-pakalla. Tähän ei tietysti tarvitse superlatiiveja, mutta hauskaa se oli silti. Illalla tapasin pitkästä aikaa iranilaissyntyisen kaverini.

Perjantaina messujen jälkeen lähdin ystäväni kanssa Flamingo-kylpylään Vantaalle. Minut oli nimittäin kutsuttu blogaajien VIP-iltaan, en ole ihan varma miksi, mutta meninpä kun kerran kutsuttiin. Pidän kovasti kylpylöistä, vaikka en juuri saunomaan pystykään. Hauska ilta, joskin harmikseni emme onnistuneet löytämään yhtään flamingoa.

Iltaan kuulunut ryhmähoito höyrysuolasaunassa ja siihen liittynyt tee-se-itse-suolakuorinta kyllä ihan oikeasti toimi yllättävän hyvin: vaikka sen jälkeen lilli kuumissa altaissa vielä pari tuntia enkä rasvannut itseäni, iho oli vielä monta päivää myöhemminkin normaalia kosteampi. (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka ilta olikin sponsoroitu.)

Lauantaina meillä oli hauska IRC-miitti, jossa pelattiin sielläkin Dixitiä. Varjokirjamessujen jälkeen kävin isäni, tämän naisystävän, siskoni ja tämän poikaystävän kanssa syömässä erinomaisia vegetapaksia Kombossa “kotikadullani” Kulmavuorenkadulla.

Illalla menin vielä Osuuskumman kirjanjulkkareihin, joissa juhlittiin Anni Nupposen tuoretta steampunkromaania Kauheat lapset ja Anne Leinosen Tuonelaan sijoittuvaa Vaskinaista. Siellä tapasinkin uusiakin tyyppejä, erityinen maininta mukavalle Taru Kumara-Moisiolle, jonka kanssa jaamme kaksikin kustantajaa ja olemme työstäneet yhteistä projektiakin (ei siis yhteiskirjoittamista vaan muuta).

Sunnuntaina lähdin suoraan messuilta Tampereelle lääkäriin, jossa menikin sitten koko loppuilta ja jäin vielä yöksi. 12 tuntia lisähapen hengittelyä vaikutti kyllä hyvin positiivisesti, vaikka tarkkoja hyötyjä olikin vaikea arvioida mm. influenssarokotteen takia. Aiemmin olen vain paljon lyhemmin päässyt kokeilemaan lisähappea. Laitoin happirikastimen tilaukseen. :-P

Tampereella ehdin vielä turisteilla vanhan kaverini kanssa, kävimme muutamassa ruokaliikkeessä, kiipesimme Mordoriin eli 25-kerroksiseen Torni-hotelliin ihmettelemään maisemia ja söimme herkullista vegeintialaista Gopalissa. (Intialainen ruoka on erikoisalaani, joten olen tarkka sen suhteen.) Riemukseni Tornissa oli parhaillaan Suomen lammasyhdistyksen kokous, joten kävin jättämässä oven taakse Sisimmäisen mainoskortteja. :-D

Paluumatkalla poikkesin vielä Hämeenlinnassa, jossa ahdoin itseni täyteen ruokaa mummini luona ja tapasin toisen lahjakkaan kirjailijakaverin, jonka kanssa en myöskään ollut aiemmin ehtinyt kunnolla jutella.

(Edellinen postaus ja suurin osa tästä on kirjoitettu happilaitteen yhä puhkuessa, joten jokainen voi päätellä että vaikuttaako se tekstin sisältöön tai laatuun.)

Messumeininkejä

Helsingin Kirjamessut sujuivat osaltani erittäin hyvin. Viralliset esiintymiseni messuilla olivat tosi aikaisin, 10:15 perjantaina ja klo 11 sunnuntaina. Hermoilin, että tulisiko paikalle ketään. Molemmat olivat päähallin sijaan auditorioissa, jonne ei ainakaan vahingossa pääse eksymään.

Sateenkaaripaneeli

Yleisön vähäistä määrää ei kuitenkaan tarvinnut pelätä. Molempien paneelien kuuntelijamäärä oli ainakin viidenkymmenen kieppeillä! Ylitti siis kaikki odotukseni. Tosi mahtavaa kun oli odottanut pahimmillaan yksinumeroista lukemaan.

Torstain paneelin aiheena olivat sateenkaarihahmot ja minä vedin paneelin. Muina osallistujina olivat Tulen tyttäriä -romaanin kirjoittanut Maria Carole sekä Salla Simukka, jota tuskin tarvinnee esitellä. Ihmepojan kirjoittanut ohjaaja Elias Koskimies joutui harmillisesti perumaan tulonsa sairastumisen vuoksi.

Sallasta tosin voisi sen verran sanoa, että hän on erittäin hyvä – joskus myös paha – suustaan. Hieman siinä siis jäi Sallan varjoon. Sallalta tuli sellaisia pointteja, joissa oli itsellenikin ajattelemisen aihetta ja uusia näkökulmia. Olisimme helposti voineet jatkaa aiheesta vielä pitkään.

Joka tapauksessa paneeli meni erittäin hyvin, vaikka puolen tunnin sijaan olisimme voineetkin höpöttää aiheesta tunninkin. Maria on kaverini ja Sallankin tapasin Turussa, joten keskustelun tunnelma oli mukavan leppoisa.
Turun messuilla olin jo todennut, että esiintymisjännitykseni on mystisesti kadonnut kokonaan. Eipä se näyttänyt merkkejä itsestään, vaikka yleisöä oli enemmän ja olin tällä kertaa vetäjänä.

Niin ja yleisön kysyessä sateenkaarihahmosuosikkejani unohdin tietenkin mainita Johanna Viitasen erinomaisen Hiekkaan kadonneet jäljet ja sen jöröttävän miesparin Sepon ja Rhysin. Höh. Näin hienolle mutta tuntemattomalle romaanille olisi suonut pikkuhetken lisää julkisuudessa.

Varjokirjamessuilla

Lauantaina esiinnyin Varjokirjamessuilla Rauhanasemalla Maria Carolen haastattelemana, aiheena lähinnä Sisimmäisen eläinteemat. Tämäkin esiintymisareena on kahden vuoden takaa tuttu, mutta silloin ajankohta oli huonoin mahdollinen ja yleisön määrä olematon. Nyt kuuntelijoita oli parikymmentä, eipä ko. tilaan juuri enempää mahtuisikaan.

Sunnuntain paneelissa olivat kanssani keskustelemassa Anja Snellman ja Myllylahden dekkaristi Mari Pyy. Paneelia veti, oikein taitavasti, Kirjasfäärin blogaaja ja toimittajaopiskelija Taika Dahlbom. Tuntuihan se hienolta istua Anjan kaltaisen konkarin vieressä, hänen esikoisromaaninsahan on hieman vanhempi kuin itse olen. Luin tänä syksynä ensimmäistä kertaa hänen kirjojaan ja tykästyin hänen kirjoitustyyliinsä.

Paneelin aiheena olivat vähemmistöhahmot, eli hieman samantapainen aihe. Tuli sielläkin toki HLBT-hahmot mainittua useaan otteeseen, vaikka enemmän käsittelimme vammaisia ja maahanmuuttajia. Myös esimerkiksi lihavat, uskonnolliset vähemmistöt, vanhukset ja harvemmin mainitut ammatit/yhteiskuntaluokat toimivat esimerkkeinä vähemmistöistä.

Tämäkin sujui oikein hyvin. Hyvä että Taika oli tällä kertaa vetämässä, koska yöuneni olivat jääneet lyhyiksi ja siten vetäminen olisi ehkä ollut hieman haastavaa. Tunnelma keskustelussa ei ollut yhtä kaverillisen rento, mutta toisaalta lisäsärmää toi kenties se, että meillä oli paljon enemmän näkemyseroja kuin sateenkaaripaneelissa, jossa kaikki olivat pitkälti samaa mieltä kaikesta.

Molempien paneeleiden jälkeen minua tuli ventovieras juttelemaan aiheesta ja kiittelemään osuudestani. Kuinka hienolta se tuntui! Ja paneelit varmasti auttoivat, paitsi tuomaan uudenlaisia näkökulmia niin yleisölle kuin itse keskustelijoillekin, myös tuomaan kirjani ainakin jonkun tietoisuuteen.

Sunnuntaina puhuimme myös Mixu Laurosen kanssa raapaleista ja luimme omia raapaleitamme Osuuskumman ständillä. Näissä ei tietysti kovin kummoinen yleisö koskaan ole.

Kirjamessujen muuhun antiin en tutustunut kovin paljoa, koska en oikein pysty keskittymään muiden esityksiin tapahtumissa, joissa minulla on omiakin. Lisäksi ostin heti ensimmäisistä tutkimistani kojuista perjantaina niin monta kirjaa (yhdeksän), että en kehdannut ostaa yhtään enempää ja siten myyntipöytien kiertely jäi vähiin. Omien kirjojeni mainoskortteja piti tietysti jaella.

Tuttuihin toki törmäsin, tällä kertaa enemmän vanhoihin kuin uusiin, sen verran monen olen jo aiemmin tavannut. Tulipahan parille kirjailijalle otettua promokuviakin, mm. Messukeskuksen takapihan kivilouhoksella…

Ostoksien joukossa oli eniten kahden euron pöytien kirjoja, mm. kaksi vegaanikeittokirjaa, käsikirjoittamisopas ja Anne Leinosen romaani Ilottomien ihmisten kylä. Muita romaaneja en ostanutkaan itselleni. Tuliaisiksi ja joulu/syntymäpäivälahjoiksi ostin yhteensä neljä kirjaa, joita nyt en tässä tietysti listaa. Mielestäni kirjamessujen aikaan lentoyhtiöiden pitäisi joustaa matkalaukkujen painokiintiöstä!

Tyttö kuin lintu

Pari vuotta sitten luin Kristiina Vuoren Näkijän tyttären, jonka sain kirjailijalta itseltään. Vaikka epäilin keskiaikaviihteen olevan itseeni vetoava genre, pidin kirjasta. Niinpä ostin myös Vuoren Siipirikon, kun törmäsin siihen Akateemisen alessa vain euron hintaan.

Siipirikko-kansi

Valitettavasti en pitänyt Siipirikosta yhtään niin paljon. Se tuntuu keskittyvän seksiin, kuolemaan ja tappamiseen vielä enemmän kuin Näkijän tytär, eivätkä kuolemat pääasiassa johdu sodista, kuten siinä. Melkeinpä Game of Thrones tuli mieleen jatkuvasta verilöylystä, vaikka en ole sitä edes katsonut/lukenut. Joo, keskiaika jne.

Kirjan teemana on salaisuuksien pitäminen. Selja on kaapattu orjaksi Karjalaan nuorena tyttönä ja hoitaa siellä metsästyshaukkoja ja -kotkia. Nyt hänet halutaan naittaa inhottavalle ja ylimieliselle Pessille, eikä Selja pidä ajatuksesta lainkaan, niin hienoa kuin orjalle teoriassa olisikin päästä vapaan miehen kanssa naimisiin.

Sitten Seljalle aukeaa mahdollisuus, kun hän tapaa ritari Aijon, joka tunnistaa Seljalla olevan kotkasormuksen. Sääli, että sormus ei ole Seljan vaan kirjan ensimmäisellä sivulla kuolleen Cecilian, mutta Selja päättää ottaa Cecilian roolin. Se ei ole ainoa asia, jonka hän joutuu salaamaan tai josta joutuu valehtelemaan. Valheet kertyvät ja Selja tietää, että jossain vaiheessa ne vielä paljastuvat.

Selja ei ole minusta kovin miellyttävä hahmo ja kirjan laajassa hahmogalleriassa on hyvin vähän “hyviksiä”, vaikka pari aluksi pahikselta vaikuttanutta hahmoa paljastuukin lopulta suhteellisen hyviksiksi. Harva hahmo oli edes kiinnostava tai kiehtovalla tavalla ristiriitainen, he tuntuivat suhteellisen yhdentekeviltä. Toisaalta vaikka hahmoja onkin tosi paljon, ne eivät onneksi menneet lainkaan sekaisin, vaikka minulla helposti näin käy.

Seljan tekemien kammottavien tekojen määrä vaikutti turhan runsaalta ja silti hän oli omituisen naiivi. Naiivit hahmot tuntuvat yleensä ärsyttäviltä. Seljaan yhdistyi minusta myös liian monta eri miestä.

Linnut jäivät minusta turhan taustalle ja loppupuolella unohtuivat. Niiden tarkoitus tuntui enemmänkin olla metaforana, jota varmuuden vuoksi alleviivattiin, ettei lukijalta vain menisi ohitse haavoittuneen Primus-kotkan ja Seljan välinen yhteys siipirikkoina.

Tarina oli minusta poukkoileva ja pari kohtaa tuntui liian epäuskottavilta. Kirja olisi voinut olla paremmin kustannustoimitettukin. Tosin ainakin yksi ihminen kommentoi Goodreadsissa, että hänestä Siipirikko on Vuoren paras kirja, joten ehkä näkemykseni rajoittuu minuun.

Mistä pidin tässä Näkijän tytärtä enemmän oli ajankuva. Siinä oli minusta tavoitettu itseäni enemmän kiinnostavia asioita, ei ehkä tuo lintumetsästys, mutta esimerkiksi tuo orjuus ja muuten yhteiskuntaluokkien ja naisen aseman runsaampi kuvaus. Myös esimerkiksi kuukautisista puhuttiin moneen otteeseen, mikä epätavallisuudessaan on minusta positiivinen asia. NT:n loppukin ärsytti enemmän kuin Siipirikon.

Kirjamessupläjäys

Minulla on tällä kertaa useita esiintymisiä Helsingin kirjamessuilla viikon päästä ja yksi myös Varjokirjamessuilla. Maria Carole teki minulle tällaisen komean flaijerin, kiitos!

flyer_maija

Jos kuva ei näy tai et voi katsoa kuvia, tässä tiedot myös tekstinä (tylsä ratkaisu, mutta esteettömyys jne):

PE 23.10.

10:15–11 Kullervo-lava: Sateenkaaren kirjo
Sateenkaarikansaa ei ole valettu yhdestä muotista, mutta kirjallisuus pyrkii usein esittämään HLBTQ-hahmot ongelmalähtöisesti.
Maija Haavisto, Maria Carole, Salla Simukka, Elias Koskimies

SU 25.10.

11–12 Aino-lava
Vähemmistöt suomalaisessa kirjallisuudessa
Vammaiset, sukupuolivähemmistöjen sekä etnisten vähemmistöjen edustajat eivät juuri näy kirjallisuudessa. Miksi? Voiko enemmistöön kuuluva kirjoittaa vähemmistöstä?
Maija Haavisto, Anja Snellman, Mari Pyy

13–13:15 Osuuskumman osasto 6e138 (melkein Wine Corneria vastapäätä)
Raapaleita, sadan sanan tarinoita
Mixu Lauronen, Maija Haavisto

Esiinnyn myös Varjokirjamessuilla Rauhanasemalla (Veturitori 3, Pasilan aseman vieressä, ilmainen)

LA 24.10.

17:30-18:00
Aiheena ihmisyys, eläimyys, lampaus ja eläinten sielunelämä, haastattelijana kirjailija Maria Carole

Kirjojani myynnissä Helsingin kirjamessuilla

Finn Lectura (tietokirjat) 6h99
Myllylahti (Sisimmäinen) (Kirjakahvilaa vastapäätä)
Osuuskumma (Kristallimeri- ja Kummalinnun munia -antologiat) 6e138 (melkein Wine Corneria vastapäätä)

Järki, toivo ja epätoivo

Neljä vuotta sitten syksyllä olin hyvin toiveikas. Olin ollut jo monta vuotta varsin hyvässä kunnossa pieniannoksisen naltreksonin ansiosta ja kesällä 2011 saamani viruslääke toimi hyvin. Elättelin toiveita jopa paranemisesta – CFS/ME:stä harvoin paranee, mutta mahdotonta se ei ole, ja viruslääkkeet ovat tehokkaimpien hoitojen joukossa. Ehkä pääsisin pian jo kuntosalillekin.

Sitten 23.11.2011 järkyttävä todellisuus iski päälle aivolisäkkeen vajaatoiminnan pahenemisen muodossa. Menin nukkumaan hyvävointisena, heräsin kuin elävä kuollut. Olen onnistunut helpottamaan vointia tilapäisesti sen jälkeen monilla eri lääkkeillä ja hoidoilla, mutta yleensä hoidot lakkaavat minulla aina toimimasta, mitä kukaan ei ole onnistunut selittämään.. Aivolisäkkeen vajaatoiminta on pahentunut vielä monta kertaa lisää sen jälkeen.

Viime vuoden alussa minulla oli taas toivoa. Melkein kahden vuoden jahkailun jälkeen menin Brysseliin hormoneihin erikoistuneelle klinikalle. He vahvistivat epäilykseni siitä, että minulla oli aivolisäkkeen vajaatoimintaan kuuluva kasvuhormonin puutos ja sain siihen hoitoa. Myös useita muita hormonipuutoksia hoidettiin tai olemassaolevia hoitoja muutettiin.

Valitettavasti useimpien hoitojen teho toimintakykyyn on lakannut kokonaan ja kasvuhormoninkin teho ajan myötä heikentynyt, vaikka sillä vaikutusta yhä onkin.

Ongelma noissa toimintansa lopettavissa hoidoissa on ollut se, että ne eivät koskaan ala toimia uudestaan, eivät edes vuosien tauon jälkeen. Tilanne vaikutti siis lähes toivottomalta. Maailmassa on kuitenkin vain hyvin rajallinen määrä hoitoja ja ahkerien kokeiluideni ansiosta ne uhkasivat loppua. Ja jos kymmenet hoidot olivat jo lopettaneet toimimasta, miksi jokin muu ei lakkaisi?

No, nyt minulla on tiedossa kaksi lupaavaa kokeellista hoitoa aivan lähiaikoina. Plus kanadalainen CFS/ME-huippuasiantuntija antoi mielipiteensä siitä, miksi en saa verensokeriani pysymään ylhäällä. Eli jotain kokeiltavaa siis vielä on jäljellä.

On toki mahdollista, että näidenkään teho, jos sitä on, ei kestä kauaa, mutta varsinkin yhden niistä kohdalla uskallan edes toivoa, että se helpottaisi tilannettani ja voisin taas elää. Toivo auttaa pysymään järjissään.

On vaikea olla miettimättä, mitä kaikkea haluan tehdä jos jokin hoito tosiaan auttaa. Tekemisestä ei todellakaan ole pulaa, oli kyse kirjoittamisesta, leipomisesta tai kaappien siivoamisesta.

Jos kaikki nämä hoidot epäonnistuvat pidemmän päälle, niin sitten on kyllä toivo ja järki ja kaikki hyvin vähissä.

P.S. Tämä blogi täytti eilen viisi vuotta! En ehtinyt silloin postata, kun olin Brysselissä ja mm. pommiuhka junassani viivytti kotiinpääsyä. Blogissa on jo lähemmäs 600 postausta.

Erityisen herkkää autismin kirjoa

Anja Snellmanin Antautuminen on virallisesti romaani erityisherkkyydestä eli HSP:stä. Minusta se on kuitenkin selvästi muistelma Aspergerista (ja siihen liittyvästä kollageenipoikkeavuudesta). Kirja muistuttaa erittäin paljon Markus Kajon kirjoittamaa suosittua blogipostausta Aspergerista. (Saatan kirjoittaa toiseen blogiini HSP:stä ja Aspergerista jossain vaiheessa.)

Snellman koki lapsena olevansa kaiken aikaa huono, outo ja vääränlainen. Hän ei osaa toimia ihmisten kanssa. Kuvaavaa on tilanne, jossa ensimmäisenä koulupäivänä häneltä kysytään nimeä ja hän vastaa “en tiedä”. Voitte arvata luokkatovereiden reaktion. Hän saa lohtua mielikuvituksestaan, aistihavainnoista ja oikeanlaisista numerosarjoista.

Antautuminen-kansi

Tunne ei kuitenkaan ole varsinaisesti mennyt ohi aikuisenakaan. Kaiken menestyksenkin jälkeen Snellman tuntee usein olevansa epäkelpo. Häntä ei saa puristettua vaimon, äidin tai julkkiskirjailijan muottiin. Perheen perustaminen ei ole vienyt runsasta tarvetta omaan tilaan. Kun perhe hajoaakin uuden rakkauden myötä, seuraa valtava morkkis, kuten toki useimmille seuraisi.

Kirja avaa hyvin autismin kirjoon kuuluvan maailmaa, vaikka kaikkien AS-ihmisten kokemukset eivät olekaan läheskään samanlaisia kuin Snellmanin. Outouden ja kuulumattomuuden tunne on kuitenkin tyypillistä. Koskettavinta kirjassa oli minusta se, miten lapsena äiti piti Snellmania kummajaisena. Nyt aikuisena hänen omat lapsensa pitävät häntä outona. (Hyvin useinhan ihmiset saavat autistisempia lapsia kuin ovat itse, tässä sukupolvessa ilmeisesti ei.)

Antautuminen kuvaa mainiosti myös monien autistien rikasta sisäistä maailmaa. Monilla autisteilla on hurjan hyvä mielikuvitus, joka sopii erinomaisesti vaikka kirjailijan työhön – usein autistit tosin tuntuvat suuntautuvan enemmän spekulatiiviseen fiktioon. Monet ovat myös muuten kielellisesti lahjakkaita, autistit eivät ole vain kooderinörttejä ja matemaatikoita.

Hassun henkilökohtaisen lisämausteen kirjaan toi se, että Snellman on käynyt Aleksis Kiven koulua Helsingin Kalliossa kuten minäkin, toki parikymmentä vuotta aikaisemmin. Kallio on tietysti suhteellisen helppo paikka olla erilainen verrattuna pikkukylään.

Sen verran kiinnostava kirja, että ahmin sen hurjan nopeasti, koko 300 sivua tunnissa. On siinä toki hieman tavallista enemmän tyhjiä sivuja ja puolityhjiä sivuja.

Olen aiemmin lukenut Paula Tillin muistelman Toisin: Minun Asperger-elämäni, jonka arvostelin tännekin. Minusta tämä oli kuitenkin parempi kirja: Tillin kirjassa on enemmän tietoa, Snellmanin kirja on selvästi paremmin kirjoitettu eikä monien AS-ihmisten tavoin pyöri tylsemmissä yksityiskohdissa tai jää junnaamaan.

Tämä maailma on kuitenkin niin täynnä erilaisia autismin kirjon ihmisiä, että kannattaa lukea vaikka molemmat.

P.S. Blogissa saattaa olla pientä katkoa tai toimimattomuutta lähipäivinä.

Tapahtumasumaa

Olen osallistunut Hollannissa monenlaisiin tapahtumiin. Paljon mielenkiintoista menee kuitenkin ohitse, koska useimmista tapahtumista kuulee puskaradion kautta ja verkostot ovat kuitenkin vielä pienet verrattuna Suomeen, jossa on satoja tuttuja ja tuhansia Twitter-tuttuja.

Viime aikoina on ollut melkoinen tapahtumien suma. Ainahan kaikki jutut tuppaavat tulemaan peräkkäin.

Lauantaina 26.9. osallistuin CFS/ME-konferenssiin Amsterdamissa. Tämä oli erittäin mielenkiintoinen tapahtuma maailmanluokan asiantuntijoineen. Kirjoitin aiheesta enemmän toiseen blogiini. Varmasti myös erinomaista harjoitusta kielitaidon kannalta, koska puolet esitelmistä oli hollanniksi. Hyvin ymmärsin ja opin monia uusia sanoja.

29.9. teimme mieheni kanssa pikavisiitin videopelinäyttelyyn Utrechtiin. Se oli elokuvafestivaalin yhteydessä ja ainoa syymme vierailuun oli, että hyvät ystävämme esittelivät siellä peliään, joka saavuttikin suuren suosion.

Sitten olikin aika siirtyä Suomeen, jossa odottivat Turun kirjamessut. Turussa osallistuin myös kaksiin kirjanjulkkareihin, taisivat olla ensimmäiset ei-omat julkkarini, joten siinäkin suhteessa mielenkiintoista.

Osuuskumman merirosvoantologian julkkareissa oli paljon väkeä ja railakas, suorastaan riehakas tunnelma. Monet olivat pukeutuneet toinen toistaan hienompiin merirosvotamineisiin. Tapasin monta tuttua ensimmäistä kertaa. Erittäin kovatasoisen kiroilukilpailun Salla Simukka. Toiset julkkarit olivat Helena Wariksen ja Janne Nykäsen Entropia-romaanin. Sieltä löytyi lisää nettituttuja ensimmäistä kertaa livenä.

Turun kirjamessut olivat Helsinkiin verrattuna varsin pienet, vaikka se ei estänytkään messujen väenpaljousahdistusta syntymästä. Rajallinen ständien määrä kuitenkin johti siihen, että iso osa kävijöistä tutkiskeli läpi kaikki ständit. Osuuskummakin keräsi siis paljon kiinnostusta. Tapasin ensimmäistä kertaa myös Nordbooksin Matti Ylipiessan, joka on kustantanut lastenkirjani. Muilla kustantajillani ei ollut messuilla edustusta.

Oma esiintymiseni sujui tosi hyvin. Yleisöä olisi voinut olla enemmänkin, mutta niinhän se on aina kaikkein tunnetuimpia kirjailijoita ja ajankohtaisimpia aiheita lukuunottamatta. Minua jopa pyydettiin yleisöstä toiseen tapahtumaan puhumaan eläinten älystä, mutta valitettavasti en pääse.

Esiintymisjännitys oli, jännä kyllä, ensimmäistä kertaa lähestulkoon nollassa. Kaipa takana on kertynyt kokemus messu- ja kirjastoesiintymisistä, radio- ja TV-haastatteluista, koulutuksista ja konferenssi- ja seminaaripuheista. Tosin voi olla, että olisi kuitenkin jännittänyt, jos yleisöä olisi ollut sata jossain päälavalla. Ja haastateltavana on aina helpompaa kuin vain puhua täysin yksin.

Turun keskustassa on muuten aivan järjetön määrä irtokarkkikauppoja, yhdessäkin paikassa kolme vierekkäin, joista kaksi mainostaa olevansa Suomen suurimpia.

Eilen olin Terveystoimittajien tutustumiskierroksella Biomedicumiin eli Helsingin lääkikseen. Mielenkiintoinen ilta, jossa tutustuttiin ensin simulaatiopotilaaseen ja muihin uusimpia teknologioita hyödyntäviin opetusmenetelmiin (kuten CT-kuvista luotuihin 3D-malleihin) ja sitten oli useita tutkijoita puhumassa mm. kivun kroonistumisesta, sydämensiirroista, suolistobakteereista (Akkermansiakin mainittu), geenien muokkauksesta ja neurokirurgiasta.

Mielenkiintoista tavaraa enimmäkseen. Itse ilahduin eniten dosentti Leila XXX:n lämpimästä persoonallisuudesta ja siitä miten hän opettaa opiskelijoita, mm. käänteisellä opetuksella. Minulla on ollut erittäin negatiivinen kuva lääkiksen opiskelusta, mutta ilmeisesti joku sielläkin panostaa a) hyvään pedagogiikkaan b) siihen että lääkärin työ on asiakaspalvelutyötä, jonka keskiössä on potilas, ei numerot tai latinankieliset termit.

Miinukset kaksista eri Comic Sans -dioista (!!!) sekä buffetista jossa ei ollut minulle _mitään_ syötävää – minä kun typerästi oletin että salaattibuffet plus ei pyyntöä ilmoittaa erityisruokavalioista tarkoittaisi, että muutkin kuin raadonsyöjät on huomioitu. Mutta näemmä raadot ovat hyvin olennaisia lääkiksessä…

Turku-muistutus

Tänään minut löytää siis Proffan kellarista Turusta alkaen klo 19, jossa järjestetään Hurjat merirosvobileet. Saatan ehkä osallistua iltamien kiroilukilpailuun. Pukukilpailussa tosin taitaa olla paremmat palkinnot.

Huomenna esiinnyn Turun kirjamessuilla kello 13. Minut voi bongata myös Osuuskumman osastolta, jonka koordinaatit on helppo muistaa: A10!