Archive for November, 2015
Paperittomien maailmaa
Luin joskus teininä ja sitä ennen paljon dekkareita, mm. kaikki Agatha Christiet ja muita klassikoita. Nykydekkareita olen lukenut vähän, siksi en ehkä osaa täysin suhteuttaa Mari Pyyn Paperitonta genreensä, esim. henkilöiden ohuus ja väritön kirjoitustyyli. Dekkarit toki ovat juonivetoisia, eivät henkilö- tai tyyli.
Novellin aiheena on paperittomien klinikka, jossa useimmat henkilöistä työskentelevät. Eräs klinikan asukkaista löytyy murhattuna klinikalta. Päähenkilö järkyttyy tästä syvästi, mutta useita muita tuntuu kiinnostavan vain klinikan tulevaisuus, se kun on muutenkin vaakalaudalla naapureiden nimbyilyn takia. Samir ei kuitenkaan ole ainoa, joka menettää henkensä tässä pelissä.
Oli sääli, ettei paperittomilla ihmisillä ollut mitään persoonallisuutta. Heidän asemansa oli olla uhreja: heitä tapettiin ja he joutuivat ihmiskaupan uhriksi. Eräs heistä myös katkeroitui. Välillä oli unenomaisia minikohtauksia, jossa heitä etäännytettiin entisestään. Heistä ei kerrottu oikein mitään muuta, ei kotimaita tai mikä heille oli elämässä tärkeää tai mitään.
Eivät hahmot muutenkaan olleet minusta kovin mielenkiintoisia. Lakinainen Jenni nousi yhdeksi päähenkilöistä. Hänessä olennaisinta tuntui olevan se, että hän on lesbo ja että hän oli osallistunut television malliohjelmaan. Näitä nimittäin toisteltiin puutumiseen asti. Lesboutta ei tosin voinut muuten havaita kun ko. sanan jatkuvan toistamisen kautta.
Päähenkilön molemmat vanhemmat oli murhattu tämän ollessa lapsi. Tämä on minusta tosi kliseinen juttu, vielä ottaen huomioon kuinka harvoin Suomessa murhataan ei-perheenjäseniä. No, ehkä dekkarigenressä menee. Menneisyys ei myöskään vaikuttanut niinkään siihen, että hänen olisi pitänyt selvitellä murhaa vaan siihen, että hänen on ollut vaikeaa saada adoptiolasta.
Klinikkaa vastustavat olivat todella kliseisiä maahanmuuttokriittisiä persuja, vaikka parille olikin yritetty luoda tähän sympaattista motiivia. “Keskikaartin” henkilöitä (maahanmuuttosuhtautumisessa), mielipidettään muuttavia tai vain lievästi kriittisiä olisi voinut olla enemmän.
Dialogi oli valjua ja hyvin funktionaalista, ts. ei värikästä, ei subtekstiä, vaan hahmot puhuivat juuri sen mikä oli välttämätöntä juonen kannalta. Usein he selittelivät juonen kannalta oleellisia lakiteknisiä seikkoja, muutkin kuin Jenni. Kaikki tervehdykset ja muut turhat pätkät oli mukana. Reaktiot olivat usein vaisuja, tyyliin “Miten sä nyt sen murhasit, höh.”
Mitään merkittäviä epäuskottavuuksia ei tullut vastaan, paitsi henkirikosten suuri määrä ja henkilöiden kohtalaisen vaisu suhtautuminen siihen. Tämä tietysti mennee genren piikkiin. Kaipa tällaista rikosvyyhtiä tutkisi jo KRP. En myöskään ihan uskonut morfiinipistosten käyttöä joidenkin uhrien tainnuttamiseen (ei tappamiseen). Se ei ole hyvä väline ja olisiko klinikalla ollut edes morfiinia?
Dekkarissa olennaista toki on, onko sitä jännittävää lukea, miettiikö murhaajaa ja onko loppuratkaisu hyvin pedattu, mutta silti yllätyksellinen. Kyllähän tätä luki kiinnostuneena eteenpäin.
Ratkaisua on vaikea kommentoida spoilaamatta, koska siinä oli joitain epätavallisia piirteitä. Ei se ainakaan ennalta-arvattava ollut, yhtä piirrettä lukuunottamatta. Siitä en ole ihan varma, oliko se tarpeeksi hyvin pedattu, oliko tarpeeksi vihjeitä. Mitään pettymystä se ei kuitenkaan tuottanut.
Kirjan kansi on minusta kyllä aivan harvinaisen epäonnistunut. Meni todella kauan tajuta sen pointti, enkä ole ainoa.
Vittuilun makua
NaNoWriMo valmistui lauantaina. Oli kyllä todellinen tuskien taival. Ensin jäi saamatta ne kaksi kokeellista hoitoa, jotka piti saada ennen NaNoa. Toinen on yhä postin syövereissä (eli varmaan ikuisiksi ajoiksi kadonnut), toista saan joulukuun puolella. Äh. Pari uutta lääkettä sain, ne eivät auttaneet.
Sitten juuri täydellisesti 1.11. sotkin asiat niin, että kilpirauhaslääkkeeni ei imeytynyt, mikä laski verensokeriani entisestään. Osa vaikutuksista kesti pari viikkoa, kuten yleensä tällaisissa tapauksissa, osa jäi ilmeisesti pysyviksi. Ehdin siis huimat puoli vuorokautta nauttia uuden happirikastimeni vaikutuksista ennen kuin järkyttävä hypoglykemia vei toimintakyvyn.
Seuraavana sunnuntaina eli 8. päivä sain vakkarithaipaikassani kasvisruokaa, johon oli ilmeisesti vahingossa laitettu kalakastiketta soijakastikkeen sijaan. En ole histamiinille kovin herkkä, isoille histamiiniannoksille kyllä. Sain pahimman migreenin vuosiin, ja jotenkin sen jälkeen pää on “tuntunut huonolta” melkein joka päivä, viimeksi tänään. Vakkarimömmöni tuohon eli MSM:kään ei enää tunnu täysin auttavan. En tiedä mitä tapahtui.
Jo useita vuosia on mennyt niin, että varaan NaNoa ennen kasapäin hoitoja, mikään niistä ei auta ja heti NaNon jälkeen löydän jostain apua, joka kestää juuri sen kuukauden. Usein vielä NaNoakin ennen sama, viime vuonna oksitosiini ja tänä vuonna se influenssarokote. Jos vain olisin tiennyt, että se on kuin ihmelääke tänä vuonna, olisin ottanut sen myöhemmin!
Otin kyllä toisen influenssarokotteen toissa viikon maanantaina ja ehkä se hivenen auttoikin, koska toissa viikko oli näistä kolmesta vähiten kauhea ja maanantai sen paras päivä. Ei kuitenkaan edes verrattavissa edellisen rokotteen tuomaan buustiin.
Viruksia on saanut taas blokkailla niin usein, että olen mennyt laskuissa sekaisin. Ainakin seitsemän eri virusta NaNon aikana.
Miten se itse romaani? Sehän siinä niin paljon ärsyttääkin, että tarinan (ja etenkin henkilöiden) kanssa meni tosi hyvin, paremmin kuin vuosiin. Ei siitä vaan saa kaikkea irti kun pää on niin tahmainen ja kirjoittaa ihan mitä sattuu. Siksi tässä ei nyt ole oikein mitään oneliner- tai quottikamaakaan blogiin. No, ehkä saatte tämän pätkän, jonka jo NaNo-foorumille postasin, vaikka se ei ole edes valmiimmasta päästä. Pidän vain siitä itse.
Konferenssin kuraattori sitten vinkkasi “tiskin alta”, että jos Livia vaihtaisi sanan “hallusinogeeni” sanaan “enteogeeni”, niin esitelmä “saattaisi mennä läpi”. Tämän muutoksen jälkeen Livia löysikin itsensä Nagoyan tärkeimmän konferenssikeskuksen toiseksi isoimmasta salista luennoimassa etnomykologiaa japaniksi simultaanitulkattuna värikkäässä paisleykuvioisessa jakkupuvussa, joka miesvoittoisen yleisön ilmeistä päätellen oli ihan liian räväkkä, tai sitten he eivät vain tajunneet hänen esitelmästään hölkäsen pöläystä.
Selkeämpinä hetkinä olen oppinut ja oivaltanut monia hienoja juttuja. Jännää on se, miten tiibetinbuddhalaisuus kytkeytyy romaanini toiseen tarinaan – ja olen havainnut, että se liittyy myös useisiin muihin juttuihin romaanissa.
Fragmentaarinen rakenne on minusta toiminut hyvin, se on vain NaNon kannalta aika rankka, kun päivässä joutuu kirjoittamaan kohtauksen toisensa jälkeen. Olen kirjoittanut tätä hyvin palapelimäisesti, yleensä kirjoitan ihan samassa järjestyksessä kuin kohtausten on tarkoitus olla.
Ihan niin vähällä taustatyöllä en tule pärjäämään kuin etukäteen arvelin. Luettuna on nyt kaksi kirjaa ja puolivälissä kaksi, mutta jos nyt pari lisäkirjaa enää tarvittaisiin. Yksi lähdekirja löytyi omasta hyllystä – olin saanut sen vuosia sitten ystävältä, mutta en ollut koskaan lukenut. Toisesta lähdekirjasta löysin hämmennyksekseni lainauksen omilta nettisivuiltani.
Nyt pitää sitten editoida tämä raakile kokoon, edellinen romaani kustannustoimittajan kommenttien perusteella, tietokirja, näytelmä, antologia, novelli sekä kirjoittaa neljä novellia ja kolme kaksi artikkelia. :-P
Olen jo saanut aika paljon aikaan, kaksi uutta novelliakin jo aloitin, koska NaNon jälkeen minulla on ollut nyt kaksi hyvää päivää, mitä ei tapahdu ikinä. NaNossa 0 ja heti seuraavat kaksi päivää hyviä. Siinä on vittuilun makua, toisestakin syystä.
Tänään tulee täyteen neljä vuotta siitä, kun aivolisäkkeeni ja sitä myöten elämäni tuhoutui sabotaasin seurauksena. Tämän piti olla se vuosi, kun saisin kirjoittaa NaNoa luovuuden, mielikuvituksen, tarinan, hahmojen ja fiiliksen ehdoilla, en virusten, hormonien, verensokerin, autonomisen hermoston ja muiden puisevien asioiden. Ehkä vielä joskus.
Rocknomicon on täällä
Osuuskumman rock-aiheinen antologia Rocknomicon on nyt vihdoin ilmestynyt. Kokoelman aloittaa minun sukupuolen moninaisuutta käsittelevä novellini Perjantai-illan huumaa, joka on siis eräänlainen prequel Sisimmäiselle. Hieman jouduin aika-avaruutta venyttämään ja Sisimmäinenhän ei ole spefiä, mutta tämä on. Mitäs pienistä.
Olen lukenut myös osan muista mukana olevista teksteistä. Messissä ovat osuuskummajaisten lisäksi myös J. Pekka Mäkelä, jonka spefiromaaneissa musiikki näyttelee yleensä ainakin jonkinlaista roolia, sekä Noitalinna huraa!:n laulaja-sanoittaja Sari Peltoniemi, joka spefipiireissä tunnetaan myös proosastaan. Peltoniemi kirjoittaakin todella hyvin. Mukana on myös mm. useita maailmanloppua käsitteleviä novelleja.
Huomenna vietetään kirjan julkkareita Turussa Whisky Barissa klo 16 alkaen. Tällä kertaa minä en valitettavasti ole mukana, mutta siellä on mm. Juha Jyrkäs soittamassa heviä sähkökantelella.
Rocknomicon on myös loistava joululahjaidea kaikille rockin ja raskaamman musiikin ystäville!
Pako kosmisesta vankilasta
En lue kovaa scifiä käytännössä lainkaan. Hannu Rajaniemen Quantum Thiefin päädyin lukemaan annettuani sen miehelleni synttärilahjaksi vuosi sitten. Kirja ei varmaan sen suurempia esittelyitä kaipaa.
Quantum Thief on hyvin merkillinen romaani. Alussa on vaikea hahmottaa siinä juonta, mutta juoni kyllä löytyy, siinä on vain hankala pysyä kärryillä superedistyneen teknologian, loputtoman terminologian ja muiden kommervenkkien takia. Kirja muistuttaa tavallaan enemmän fantasiaa kuin scifiä siinä, että melkein mitä tahansa voi tapahtua, kuin kyse olisi magiasta. Kuolleistakin voi herätä ja aikaa väännellä miten lystää.
Kvanttivaras toi minulle mieleen Maxine Hong Kingstonin 1960-luvulla kirjoittaman Tripmaster Monkey -romaanin, jonka verbaali-ilottelussa myös samaan tapaan aluksi tuntui siltä, ettei mitään juonta ole. Sen löytämisen jälkeenkin lukija pidettiin lujilla. Ja aika-avaruuskin heitti häränpyllyä molemmissa. Hahmoihin on vaikea kiintyä kovin syvällisesti, kun kaikki energia menee siihen, että tajuaa tapahtumat ja maistelee jännittäviä lauseita. Tripmasterissa ei tosin ole dekkarielementtejä.
Eräs hämmentävä seikka ovat suomalaiset nimet: englanninkielisestä kirjasta löytyy mm. Mieli, Perhonen ja Hiljainen koto. Ranskankielisiä nimiäkin riittää, kuten päähenkilö, mestarivaras Jean de Flambeur, ja japaniksi ainakin Heian-kyō eli Kioton vanha nimi.
Pidin erityisesti lopusta, olikohan se nyt kolmanneksi viimeinen loppu. Kirjan konseptiin tietysti sopii, että loppuja voi olla monta. Itse näin lopun yhdessä kohtauksessa ihan selvästi viittauksia johonkin venäläiseen klassikkoon, en vain tiedä mihin. Kertokaa jos keksitte.
Seuraavaksi sitten pitää lukea tämän jatko-osat, jotka mieheni jo osti hyllyyn, sen verran omaperäistä ja kiehtovaa tykitystä tämä kuitenkin on.
Suosittelen muuten Rajaniemeltä myös pähkäpsykedeelistä Euroviisu-aiheista(!) scifiproosarunoa, joka löytyy Usva-lehdestä.
Lonkeroista rimpuilua
NaNoWriMoa on nyt takana kymmenen päivää. Helppoa ei ole ollut, vaikka ensimmäinen päivä sujuikin kohtuullisen hyvin. Terveyden suhteen on kaikki mahdollinen mennyt pieleen, niin kokeellisten hoitojen saaminen (yksi on peräti yhä kateissa) kuin muukin. Aikataulussa on pysytty, mutta hyvin, hyvin vaikeasti, vaikeammin kuin millään aiemmista seitsemästä kerrasta.
Sinänsä sääli, koska itse tarinan kanssa menee paremmin kuin vuosiin. Tai siis molempien tarinoiden kanssa. Aluksi romaanin arkisempi B-tarina tuntui läheisemmältä, sijoittuuhan se nykyaikaan, mutta tulevaisuuteen sijoittuvan A-tarinan alun perin etäiseen päähenkilöön olen päässyt ehkä vielä enemmän iholle. Tämä on henkilövetoista kamaa, ehdottomasti. Toivottavasti ei liikaa.
Yllättäen eräs kiinnostavimmista, hauskimmista ja syvällisimmistä kohtauksista, ja toistaiseksi pisin, on syntynyt puhkitylsällä speksillä “Sampo löytää ufoilmankostuttimen”.
Silloin harvoin kun hypoglykemian niljaiset lonkerot vapauttavat lyijynraskaasta otteestaan, tekstiä syntyy niin että sormet vain tanssivat näppiksellä. Pakkokin on, kun nämä hetket ovat niin ohikiitävän lyhyitä.
Rihmastossa on joitain juttuja, etenkin sen fantastisen A-tarinan tiedeosuuksissa, joista en ole varma, iskevätkö ne muihin kuin minuun itseeni. Mutta ainakin kirjoitan juuri sellaista romaania, jonka haluaisin itse lukea.
Arkipäivän ableismia
Moni ei ihan oikeasti käsitä, millaista on joutua ableismin (tai rasismin, misogynian, transfobian jne) kohteeksi jatkuvasti. Minun elämässäni ableismi on pervasiivinen, jokapäiväinen ilmiö, joka myrkyttää arkea ja aiheuttaa jatkuvaa stressiä (=pysyviä elinvaurioita).
Tässä muutamia todellisia esimerkkejä siitä, millaisia tulkintoja olen saanut siitä, mitä tarkoittaa kun en pysty tekemään jotain. Eli siis yhden tyyppistä ablesplainingia. Saatan tehdä tälle jatkoa muun tyyppisillä ableististen lauseiden kokoelmilla.
Valitettavasti monet näistä kommenteista olen kuullut monta kertaa.
“Sä et suostu tekemään X.”
“Sä olet jo luovuttanut.”
“Taas mä joudun tekemään X.”
“Sä olet niin hyvä siinä, että et tee sitä ikinä.”
“Ei se vaadi mitään voimia.”
“Sä et edes yritä.”
“Tekisit jotain loppuun asti.”
“Sua ei edes kiinnosta.”
“Maija ei ole tehnyt täällä vielä mitään.”
“Väsymys helpottaa kun peset vessan.”
EDIT: Hassu sattuma, pari tuntia tämän postauksen lähettämisen jälkeen olin lukemassa melko tunnettua kirjaa nimeltä How to Be Sick. Siinä oli lainauksia ableistisista kommenteista, joita eri ihmiset ovat saaneet pitkäaikaissairautensa suhteen. Mietin, että pari kommenttia on kyllä ihan varmasti omia kokemuksiani englanninkieliseltä CFS-sivultani, johon niitä aikanaan listasin. Sitten huomasin, että kirjassa olikin mainittu Suomi yhtenä lähdemaana.
Kokemukseni ableismista (muut kuin nämä tässä mainitut) ovat siis suorastaan maailmankuuluja.
Piinaavan pilkkopimeää
Syntymästään asti sokea Jonna Mononen on kirjoittanut kauhujännärin Hiljaa pimeässä, jossa nimensä mukaisesti ollaan pilkkopimeässä. Kirjailija ei siis tarvitse näköaistia ja sen puutteesta voi oikeastaan olla jopa etua.
Saksalainen museona toimiva tippukiviluola romahtaa kun siellä on sekalainen porukka ihmisiä sisällä. Henkiin jää tusinan verran ihmisiä: toimittaja, lääkäri, syöpäpotilas, riitaisa pariskunta, koulupoika ja muutama muu, sekä yksi kappale opaskoiria. Pelastajat yrittävät kaivaa heitä ulos, mutta tuloksetta.
Tilanne eskaloituu erittäin nopeasti. Hahmot ovat hyvin kärkkäitä ja ovat koko ajan haukkumassa toisiaan lähes Tintin Kapteeni Haddockin malliin. Nyrkit viuhuvat ja välillä hampaita käytetään aseena. Kärpästen herra olisi hyvä vertailukohta, siihen ripaus Kymmentä pientä neekeripoikaa. Herkistelyä on suht vähän, kyllä tämä enemmän actionia on.
Tippukivet ovat kuin Damokleen miekkoja, jotka aina välillä tippuvat alas ja listivät jonkun, toisinaan äkisti, joskus pitkittyneesti. Onneksi kipulääkkeitä ja muita mömmöjä riittää kätevästi syöpäsairaalla Ursulalla, sen verran paljon luolassa tulee kuhmuja, haavoja, lommoja ja ties mitä. Laastaria ei tosin kellään sattunut mukaan.
Dialogi säkenöi herkullisesti, mutta en ole ihan varma, kuinka monta erillistä hahmoa tekstiin on saatu. Muutamat naiset eroavat toisistaan hieman, mutta miehistä suurin osa tuntuu olevan ärhenteleviä mulkkuja ja he menivät minulla sekaisin. Sukupuoliroolit ovat minusta genrekirjallisuudelle tyypillisesti aika kliseiset.
Vähemmistöteemaa olisin nähnyt mielelläni enemmänkin, kirjan henkilökaarti kun kuitenkin on suurehko ja yleensä tällaisissa on tarkoitus olla mahdollisimman paljon vaihtelua. Kaikki hahmot taisivat olla saksalaisia, paitsi ruotsalainen Gunnar, joka ei oikein pääse mukaan mihinkään, kun ei puhu saksaa eikä englantia. Paitsi syöpäpotilas, pari muutakin sairasta on päätynyt mukaan. Vammaisaspektia saadaan toki myös akuuteista vammoista.
Juoni on varsin jännittävä, vaikka välillä onkin hieman toistoa samankaltaisissa tapahtumissa. Loppua kohti teokseen tulee mukaan enemmän kauhu- ja dekkarivivahteitakin. Kyse ei ole enää vain siitä, että pimeässä näkymättömät möröt pelottavat, vaan siellä taitaa olla ihan oikeitakin mörköjä. Ei välttämättä yliluonnollista, vaan jotain muuta pahaa. Minusta kirja on kuitenkin pääpiirteissään enemmän jännäri kuin kauhua.
Henkilöille on kertynyt myös reippaasti painolastia, joka tulee heidän uniinsa ja välillä niistä puhutaankin pullonpyöritystyyppisissä peleissä. Tässä mentiin minusta jo yli, kun usean menneisyydestä löytyy suunnilleen murhia. Minusta tätä puolta olisi voinut muutenkin jättää vähemmälle. Ja menneisyys voi kyllä piinata ilman, että on aiheuttanut kenenkään kuolemia tai muuta vastaavaa.
Kirjasta tuskin huomaisi, että sen on kirjoittanut näkövammainen, ellei tietäisi. Varmasti tällaisessa sillä on jopa selkeitä etuja, kun hahmottaa paremmin tilaa ja osaa kuvailla pimeässä tapahtuvia asioita. Parissa kohtaa tosin minulle tuli tunne, että nyt kuvailtiin jotain mitä ei kyllä pilkkopimeässä voisi havaita.
Kirjan tutkimustyö vaikutti huolella tehdyltä. Lääketiedeasiaa oli kohtalaisen paljon, välillä jopa aavistuksen infodumppailevasti, mutta niissä oli faktat kohdallaan. Geologista puolta en osaa kommentoida, mutta uskon senkin olevan uskottavaa. Paljon Saksa-aiheista, ammatteihin liittyvää yms detailia toi kirjalle uskottavuutta ja väriä, yksityiskohtia hyödynnettiin lähes kaikessa paljon. Mononen asuu siis itse Saksassa.
Muutamia typoja tuli vastaan, mutta ei pahasti. Kirjasta olisi varmaan saanut vielä paremman kustannustoimittamalla reilummin, mutta mielenkiintoinen lukukokemus se oli näinkin. Kirjoittajan vahvuus on elävässä dialogissa, vielä kun sen saisi personoitua enemmän.
Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Nordbooksilta (joka on kustantanut myös oman lastenkirjani).
EDIT: Unohtui mainita, että se kirjassa vähän epäilytti, riittäisikö hahmoilla vielä voimia mesoamiseen ja muuhun. Ruoat loppuivat jo aivan alkuvaiheessa. Lyhytaikaiseen ponnisteluun toki saa voimia adrenaliinilla ja tietysti nälkä tekee hyvin ärtyisäksi, mutta luulisi nälänhädän olevan sekä fyysisesti että henkisesti hyvin passivoivaa.
Aivojen taistelutanner
Tänään alkoi NaNoWriMo. Sitä olen ehtinyt kirota useaan kertaan, niin etu- kuin jälkikäteenkin. Erittäin onnistuneen viikon jälkeen oli selvää, ettei tällainen voi jatkua. Jo senkin takia, että influenssarokotteen buusti kesti vain viikon, kuten ennalta osasin aavistaa.
NaNon suhteen hieman tuntui siltä kuin universumi yrittäisi minua estää osallistumasta moiseen projektiin. Minunhan piti saada yhtä hyvin lupaavaa hoitoa, mutta se peruuntui/siirtyi. Sain kaksi muuta lääkettä, mutta ne eivät näytä juuri toimivan ainakaan ilman lisähoitoja. Kolmatta lääkettä olen odotellut postissa nyt yli kaksi viikkoa, en tiedä onko se tullin ihmeteltävänä vai mitä sille tapahtui.
Näytti siltä, ettei happirikastinkaan ehdi ajoissa DHL:n mokattua, mutta ehti kuitenkin. Siitä on apua, mutta ei se siihen tietysti auta, kun verensokerit tanssivat limboa.
Jotenkin yliluonnollisesti tässä pitäisi kuitenkin väsätä homeaiheinen romaani, jossa kietoutuu toisiinsa spefitarina ja vähän tai ei lainkaan spekulatiivinen tarina. Olen tosi innoissani ideasta ja henkilöistä ja onhan tämä jotain vähän uudenlaista muutamallakin tapaa, vähän pitää aina haastaa itseään, vaikka tämä suht cripficiä onkin. Uskonto ja henkisyys taitaa muodostua jossain määrin teemaksi.
Romaanin inspiroi alun perin Hesarin jutussa ollut kommentti(!). Muina inspiraation lähteinä ovat toimineet mm. eräs suomalainen homepotilas, Lars von Trierin loistava Riget-sarja ja Terence McKenna.
Joo, alun perin minun piti kirjoittaa jotain aivan muuta, parikin vuotta mielessä pyörinyt idea. Sitten totesin, että se olisi varmaan jollekulle muulle hyvä idea, mutta ei minulle. Ja se olisi vaatinut aivan järjettömästi taustatyötä, tämän kanssa olen pärjännyt yllättävän vaatimattomalla määrällä, vähiten sitten Häpeämättömän.
Aloitin eilen, eli tänään, jo tasan kello 00:00, mitä en ole koskaan aiemmin tainnut tehdä. Olin Halloween-bileissä Trippi Pitkätossuna (katso kuvat!) – olin unohtanut dragteeman, mutta hyvin tuokin sateenkaaritossu sinne sopi – ja sitten kotiin koneen ääreen. Tosin sain vain 400 sanaa kasaan ennen kuin aivot alkoivat sammua. Nyt on pari tonnia kasassa. Yleensä olen pyrkinyt ensimmäisenä päivänä kolmeen neljään tonniin.
Tämä onkin jo kahdestoista romaanikäsikirjoitukseni.
