Paperittomien maailmaa
Luin joskus teininä ja sitä ennen paljon dekkareita, mm. kaikki Agatha Christiet ja muita klassikoita. Nykydekkareita olen lukenut vähän, siksi en ehkä osaa täysin suhteuttaa Mari Pyyn Paperitonta genreensä, esim. henkilöiden ohuus ja väritön kirjoitustyyli. Dekkarit toki ovat juonivetoisia, eivät henkilö- tai tyyli.
Novellin aiheena on paperittomien klinikka, jossa useimmat henkilöistä työskentelevät. Eräs klinikan asukkaista löytyy murhattuna klinikalta. Päähenkilö järkyttyy tästä syvästi, mutta useita muita tuntuu kiinnostavan vain klinikan tulevaisuus, se kun on muutenkin vaakalaudalla naapureiden nimbyilyn takia. Samir ei kuitenkaan ole ainoa, joka menettää henkensä tässä pelissä.
Oli sääli, ettei paperittomilla ihmisillä ollut mitään persoonallisuutta. Heidän asemansa oli olla uhreja: heitä tapettiin ja he joutuivat ihmiskaupan uhriksi. Eräs heistä myös katkeroitui. Välillä oli unenomaisia minikohtauksia, jossa heitä etäännytettiin entisestään. Heistä ei kerrottu oikein mitään muuta, ei kotimaita tai mikä heille oli elämässä tärkeää tai mitään.
Eivät hahmot muutenkaan olleet minusta kovin mielenkiintoisia. Lakinainen Jenni nousi yhdeksi päähenkilöistä. Hänessä olennaisinta tuntui olevan se, että hän on lesbo ja että hän oli osallistunut television malliohjelmaan. Näitä nimittäin toisteltiin puutumiseen asti. Lesboutta ei tosin voinut muuten havaita kun ko. sanan jatkuvan toistamisen kautta.
Päähenkilön molemmat vanhemmat oli murhattu tämän ollessa lapsi. Tämä on minusta tosi kliseinen juttu, vielä ottaen huomioon kuinka harvoin Suomessa murhataan ei-perheenjäseniä. No, ehkä dekkarigenressä menee. Menneisyys ei myöskään vaikuttanut niinkään siihen, että hänen olisi pitänyt selvitellä murhaa vaan siihen, että hänen on ollut vaikeaa saada adoptiolasta.
Klinikkaa vastustavat olivat todella kliseisiä maahanmuuttokriittisiä persuja, vaikka parille olikin yritetty luoda tähän sympaattista motiivia. “Keskikaartin” henkilöitä (maahanmuuttosuhtautumisessa), mielipidettään muuttavia tai vain lievästi kriittisiä olisi voinut olla enemmän.
Dialogi oli valjua ja hyvin funktionaalista, ts. ei värikästä, ei subtekstiä, vaan hahmot puhuivat juuri sen mikä oli välttämätöntä juonen kannalta. Usein he selittelivät juonen kannalta oleellisia lakiteknisiä seikkoja, muutkin kuin Jenni. Kaikki tervehdykset ja muut turhat pätkät oli mukana. Reaktiot olivat usein vaisuja, tyyliin “Miten sä nyt sen murhasit, höh.”
Mitään merkittäviä epäuskottavuuksia ei tullut vastaan, paitsi henkirikosten suuri määrä ja henkilöiden kohtalaisen vaisu suhtautuminen siihen. Tämä tietysti mennee genren piikkiin. Kaipa tällaista rikosvyyhtiä tutkisi jo KRP. En myöskään ihan uskonut morfiinipistosten käyttöä joidenkin uhrien tainnuttamiseen (ei tappamiseen). Se ei ole hyvä väline ja olisiko klinikalla ollut edes morfiinia?
Dekkarissa olennaista toki on, onko sitä jännittävää lukea, miettiikö murhaajaa ja onko loppuratkaisu hyvin pedattu, mutta silti yllätyksellinen. Kyllähän tätä luki kiinnostuneena eteenpäin.
Ratkaisua on vaikea kommentoida spoilaamatta, koska siinä oli joitain epätavallisia piirteitä. Ei se ainakaan ennalta-arvattava ollut, yhtä piirrettä lukuunottamatta. Siitä en ole ihan varma, oliko se tarpeeksi hyvin pedattu, oliko tarpeeksi vihjeitä. Mitään pettymystä se ei kuitenkaan tuottanut.
Kirjan kansi on minusta kyllä aivan harvinaisen epäonnistunut. Meni todella kauan tajuta sen pointti, enkä ole ainoa.
