Piinaavan pilkkopimeää

Syntymästään asti sokea Jonna Mononen on kirjoittanut kauhujännärin Hiljaa pimeässä, jossa nimensä mukaisesti ollaan pilkkopimeässä. Kirjailija ei siis tarvitse näköaistia ja sen puutteesta voi oikeastaan olla jopa etua.

Saksalainen museona toimiva tippukiviluola romahtaa kun siellä on sekalainen porukka ihmisiä sisällä. Henkiin jää tusinan verran ihmisiä: toimittaja, lääkäri, syöpäpotilas, riitaisa pariskunta, koulupoika ja muutama muu, sekä yksi kappale opaskoiria. Pelastajat yrittävät kaivaa heitä ulos, mutta tuloksetta.

Tilanne eskaloituu erittäin nopeasti. Hahmot ovat hyvin kärkkäitä ja ovat koko ajan haukkumassa toisiaan lähes Tintin Kapteeni Haddockin malliin. Nyrkit viuhuvat ja välillä hampaita käytetään aseena. Kärpästen herra olisi hyvä vertailukohta, siihen ripaus Kymmentä pientä neekeripoikaa. Herkistelyä on suht vähän, kyllä tämä enemmän actionia on.

Hiljaa pimeässä -kansi

Tippukivet ovat kuin Damokleen miekkoja, jotka aina välillä tippuvat alas ja listivät jonkun, toisinaan äkisti, joskus pitkittyneesti. Onneksi kipulääkkeitä ja muita mömmöjä riittää kätevästi syöpäsairaalla Ursulalla, sen verran paljon luolassa tulee kuhmuja, haavoja, lommoja ja ties mitä. Laastaria ei tosin kellään sattunut mukaan.

Dialogi säkenöi herkullisesti, mutta en ole ihan varma, kuinka monta erillistä hahmoa tekstiin on saatu. Muutamat naiset eroavat toisistaan hieman, mutta miehistä suurin osa tuntuu olevan ärhenteleviä mulkkuja ja he menivät minulla sekaisin. Sukupuoliroolit ovat minusta genrekirjallisuudelle tyypillisesti aika kliseiset.

Vähemmistöteemaa olisin nähnyt mielelläni enemmänkin, kirjan henkilökaarti kun kuitenkin on suurehko ja yleensä tällaisissa on tarkoitus olla mahdollisimman paljon vaihtelua. Kaikki hahmot taisivat olla saksalaisia, paitsi ruotsalainen Gunnar, joka ei oikein pääse mukaan mihinkään, kun ei puhu saksaa eikä englantia. Paitsi syöpäpotilas, pari muutakin sairasta on päätynyt mukaan. Vammaisaspektia saadaan toki myös akuuteista vammoista.

Juoni on varsin jännittävä, vaikka välillä onkin hieman toistoa samankaltaisissa tapahtumissa. Loppua kohti teokseen tulee mukaan enemmän kauhu- ja dekkarivivahteitakin. Kyse ei ole enää vain siitä, että pimeässä näkymättömät möröt pelottavat, vaan siellä taitaa olla ihan oikeitakin mörköjä. Ei välttämättä yliluonnollista, vaan jotain muuta pahaa. Minusta kirja on kuitenkin pääpiirteissään enemmän jännäri kuin kauhua.

Henkilöille on kertynyt myös reippaasti painolastia, joka tulee heidän uniinsa ja välillä niistä puhutaankin pullonpyöritystyyppisissä peleissä. Tässä mentiin minusta jo yli, kun usean menneisyydestä löytyy suunnilleen murhia. Minusta tätä puolta olisi voinut muutenkin jättää vähemmälle. Ja menneisyys voi kyllä piinata ilman, että on aiheuttanut kenenkään kuolemia tai muuta vastaavaa.

Kirjasta tuskin huomaisi, että sen on kirjoittanut näkövammainen, ellei tietäisi. Varmasti tällaisessa sillä on jopa selkeitä etuja, kun hahmottaa paremmin tilaa ja osaa kuvailla pimeässä tapahtuvia asioita. Parissa kohtaa tosin minulle tuli tunne, että nyt kuvailtiin jotain mitä ei kyllä pilkkopimeässä voisi havaita.

Kirjan tutkimustyö vaikutti huolella tehdyltä. Lääketiedeasiaa oli kohtalaisen paljon, välillä jopa aavistuksen infodumppailevasti, mutta niissä oli faktat kohdallaan. Geologista puolta en osaa kommentoida, mutta uskon senkin olevan uskottavaa. Paljon Saksa-aiheista, ammatteihin liittyvää yms detailia toi kirjalle uskottavuutta ja väriä, yksityiskohtia hyödynnettiin lähes kaikessa paljon. Mononen asuu siis itse Saksassa.

Muutamia typoja tuli vastaan, mutta ei pahasti. Kirjasta olisi varmaan saanut vielä paremman kustannustoimittamalla reilummin, mutta mielenkiintoinen lukukokemus se oli näinkin. Kirjoittajan vahvuus on elävässä dialogissa, vielä kun sen saisi personoitua enemmän.

Pyysin kirjasta arvostelukappaleen Nordbooksilta (joka on kustantanut myös oman lastenkirjani).

EDIT: Unohtui mainita, että se kirjassa vähän epäilytti, riittäisikö hahmoilla vielä voimia mesoamiseen ja muuhun. Ruoat loppuivat jo aivan alkuvaiheessa. Lyhytaikaiseen ponnisteluun toki saa voimia adrenaliinilla ja tietysti nälkä tekee hyvin ärtyisäksi, mutta luulisi nälänhädän olevan sekä fyysisesti että henkisesti hyvin passivoivaa.

4 Responses “Piinaavan pilkkopimeää”

  1. SusuPetal says:

    Onnittelut, voitit blogini synttäriarvonnassa! Laitoin sinulle meilin asiasta.

  2. Vappu-Tuuli says:

    Juuri nyt aloittanut tätä muutaman kymmenen sivun verran. Heti alkoi häiritsemään se, miten aggressiivisia kaikki ovat. En tiedä, miten tuollaisessa tilanteessa ensimmäisenä reagoisi, mutta luulisi, että pilkkopimeään luolaan jumittuminen laukaisisi eri persoonissa muitakin tunteita kuin aggressiota.

Kommentoi
Name and Mail are required