Archive for April, 2016
Kirjoittaja kompastui omaan nokkeluuteensa
Itsensä tunteminen fiksuksi on hieno tunne. Olen tuntenut niin useita kertoja tällä viikolla. Kustannustoimittamisessa on aina kivaa, jos joku ottaa ison ehdotuksen vastaan ja se toimii hyvin, tai jos joku jopa kehuu ehdotusta. (En toki hommaa egon takia tee tai siksi, että haluaisin änkeä omia ideoitani muiden teksteihin, mutta palaute on kiva lisä.)
Muutama päivä sitten tein pitkästä aikaa käännöstarkistusta ja onnistuin bongaamaan virheen, jollaisen melkein jokainen kääntäjä tekisi, eikä juuri kukaan muu olisi sitä tässä vaiheessa huomannut, mutta lääketieteen osaamisellani sen bongasin. Tuli skarppi olo ja ylpeys omasta ammattitaidosta, vaikka tällaisesta ei bonuksia herukaan. (Minusta kyllä voisi.)
No, vähemmän fiksu olo tuli tarkistaessa Adeno-romaaniani ennen sen menoa varsinaiseen oikolukuun. Kässär on tässä vaiheessa käynyt usealla kustannustoimittajalla ja jokaisen käsittelyn jälkeen olen sitä editoinut.
Niin vain sieltä löytyi vielä neljä kamalaa klaffivirhettä. “Tyylikkäin” oli minusta se, kun samassa kappaleessa kuu oli sirppi ja puolikas. Tuollaisia helposti jää tekstiin, jos ne ovat jonkin matkan päässä toisistaan, mutta samassa kappaleessa, muutaman virkkeen välein?
Hyvä että sen bongasin, mutta sitä korjatessa ei tullut erityisen fiksu olo.
Maailman paskin jätkä
Kanadalainen Douglas Coupland on yksi suosikkikirjailijoitani, tai ehkä olisi parempi sanoa, että hän on kirjoittanut useita lempikirjoistani. Hänellä on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia romaaneja: nokkelia ja syvällisiä (pari on molempia). Syvällisistä pidän yleensä paljon enemmän.
Worst. Person. Ever. on puhtaasti nokkela (ja absurdi ja bisarri), mitään syvällistä siinä ei ole. Kirjaa tahdittavat pätkät erilaisista “tietoteksteistä” kuten Wikipediasta, joskin ainakin valtaosa näistä on vähintään osittain fiktiivisiä.
Kirja kertoo brittiläisestä videokuvaaja Raymond Guntista, joka on melkoinen kusipääjuntti. Hän tykkää viinasta, seksistä, huumeista, mitä eksoottisimmilla sanoilla kiroilusta (melkein Kapteeni Haddockin malliin) sekä hyvästä ruoasta ja halveksii syvästi lähes kaikkia ja kaikkea. Varastaminen ei tunnu missään ja tappaminenkin hätätilassa onnistuisi. Ja kirjan ydin ei todellakaan ole, että Raymondista tulisi parempi ihminen.
Raymond päätyy ex-vaimonsa Fionan kautta Kiribatille kuvaamaan trooppista reality-sarjaa, mukanaan avustajaksi värvätty koditon Neal. Sarjan kuvaukset tosin onnistuvat vasta kirjan loppuvaiheilla, koska sitä ennen menoa hidastavat mm. Raymondin pakonomainen tarve joutua vaikeuksiin, usein sairaalaan tai putkaan, monesti kusipäisyytensä seurauksena.
They chanted: “Vakubati, take your dreadful fuckpeople and leave our gracious islands now!”
Tästä johtuen lukija myös symppaa Raymondia ainakin pikkuisen, koska aina kun näyttää siltä että asiat menevät loistavasti, ne päätyvätkin menemään katastrofaalisen huonosti. Ja joskus se ei edes ole Raymondin syy. Ydinsota ehkä ihan vähän on.
Kirja on karikatyyriydessään ja täysin poskettomassa tarinassaan varsin omituinen ja tuo mieleen valkokankaan kakoilukomediat, vaikka kirjaformaatti ja Couplandin älyllinen viileys ja hervoton sanavarasto tekevätkin siitä aavistuksen sivistyneemmän. Siinä on myös jotain jopa montypythonmaisen absurdia.
Naispuolisten sivuhenkilöiden kaarti käy niin valtavaksi, että minulla ainakin meni sekaisin kuka on esimerkiksi Tabs, Peggy (joka oudosti unohtuu kesken kirjan), Elspeth tai LACEY. Okei, LACEYä ei unohda, koska hänen nimensä kirjoitetaan aina lihavoidulla versaalilla, eikä se todellakaan ole siksi että hän olisi Se Oikea, päinvastoin).
Naiset voisi jakaa sen mukaan, keitä Raymond haluaa nussia ja ketkä haluavat nussia Raymondia, yleensä kaksi eri kategoriaa. Seksimagneetiksi osoittautunut Neal tosin tuppaa viemään Raymondin naiset aina siinä määrin, että “sairastuu” liiasta panemisesta.
Neal was crestfallen. “I may be snackered on Ecstasy, Ray, but no way in a million years could you make me eat what’s inside any of these tins. Christ only knows what’s in them.”
Drywall
Melamine
Hitchhikers
Nurses
Diseased sheep lungs
Crisps
Cat food too scary for cats
Jellied donkey piss
Yoga mats
Vinyl pool toys
Venereal ovaries
Braided gerbil urethras
Shredded car parts
Dolphins
Neon tetras
Tetra Pak boxes
Broken dreams
Kittens with mittens
Mutton leavings
Silicon chips
Pregnant fetal pigs
Unsold Shrek DVDs
That bucket of blood from Carrie
Angioplasty scrapings
Wank tissues
Biopsy leftovers
Sentient colon polyps
Tästä kaikesta huolimatta kirja on ihan hauska, kunnes toiseksi viimeinen kohtaus melkeinpä pilasi minulta koko kirjan. Tämä ei ole aivan tavatonta Couplandilla. Sanon vain, että kyseessä oli todella mauton juonenkäänne, jollaisia olen täällä blogissakin haukkunut, joka esitettiin vielä erityisen epäonnistuneella tavalla.
Vaaleanpunainen runo
Vanhojen runojeni White haiku ja Yellow haiku jäljillä vaaleanpunainen melkein-tanka.
Kreikkalainen jumala
muutti flamingon puuksi.
Se karistaa sulkansa,
loppukesästä munii
piirakantäytteen.
Yksi sana vastaa tuhatta sanaa
Suomalaisista puhutaan vähäpuheisina ihmisinä. Näin pääpiirteissään onkin, itse en tosin ole. Olen puhelias suomeksi ja englanniksi aivan yhtä puhelias. Pitkä ruotsini on niin ruostunutta, että osaan ehkä juuri sanoa, että “du har en jättebra spårvagn”.
Hollantia ymmärrän luettuna mainiosti ja puhuttunakin yleensä hyvin, ellei puhuja mumise. Sanavarastoni on hyvä. Kovin monimutkaisia lauseita ei vain tule puhuttua, kun käyttää kieltä lähinnä kaupoilla ja muussa yksinkertaisessa asioinnissa. Usein on vaikea tietää, mitä oikein kannattaisi sanoa tai ei osaa reagoida tarpeeksi nopeasti yllättävään tilanteeseen.
Yllättävän pitkälle pääsee yksisanaisillakin kommenteilla, joilla myös yleensä välttää leimautumasta ulkomaalaiseksi (mikä esimerkiksi Amsterdamin keskustan lähistöllä tarkoittaa turistioletusta ja muutenkin vaikuttaa kohteluun paljon). Hollannin kieli on usein hieman kohteliaampaa kuin tuppisuinen suomi, mutta ei kuitenkaan samalla lailla kuin pleaseihin hukkuva brittienglanti.
Vasta ulkomailla tajuaa, miten paljon erilaisia asioita yksi sana voi ilmaista erilaisilla äänensävyillä, painotuksilla, kasvonilmeillä ja naurahduksilla, vaikkapa “ja” ja “nee”, kyllä ja ei, jotka ääntyvät tismalleen samoin kuin ruotsissa. Esimerkiksi “nee” voi painottaa kuten suomen “eeeei”, jolloin se tarkoittaa “ei voi olla, ei todellakaan ole, et voi olla tosissasi”.
Kun ventovieras tulee juttelemaan esimerkiksi edessäsi olevien vadelmien herkullisuudesta eikä itse keksi mitä vastata heille, “ja” tai pari muuta sanaa hieman naurahtava hymyn kanssa toimii yllättävän usein. Ihmisten kasvoista näkee kyllä, oletko heidän mielestään leppoisa ja mukava vai tympeä.
Ja pelkkä hymy, naurahdus tai silmänliikekin toimii usein hyvänä kommenttina tilanteissa, joissa suomeksi sanoisi ehkä jonkin täytesanan tai vain ilmaisisi, että on tilanteessa mukana.
Kun asiakaspalvelijalla kestää hidastelevan laitteen tai vastaavan syyn takia ja tämä pahoittelee, suomeksi saattaisi ehkä yltyä sanomaan, että “ei se mitään, ei mulla oo kiire”. Hollanniksi saattaa sanoa “is goed” – tai sitten vain hymyilee sympaattisesti ja leppoisasti, nyökyttelee että niinhän ne masiinat aina.
Toki pari kertaa on käynyt niin, että olen jonkun mielestä reagoinut liian vähän ja tämä on alkanut suoltaa englantia, olettaen että en ymmärrä. Mutta yleensä tämä toimii ihan hyvin.
Silloin tosin en keksinyt yhtään mitään sanaa tai reaktiota, kun mies esitteli minulle kassajonossa ihosyöpäänsä varoittavana esimerkkinä (koska minulla oli toppi päällä).
Laukkaa runoratsu reima
Olen kirjoittanut runoja viisivuotiaasta, mutta enimmäkseen hyvin sporadisesti. Joskus yhden vuodessa, toisinaan kolme viikossa.
Olen todella kauan haaveillut runokokoelman julkaisemisesta, mutta vähäinen tahti on tullut tielle. Vaikka kaikki kirjoittamani runot olisivatkin julkaisukelpoisia, mikä ei taatusti pidä paikkansa, ei niitä silti riittäisi kokoelmaksi asti.
Ja tietysti kokoelmassa runojen pitäisi olla ainakin jossain määrin samantyylisiä ja samasta aihepiiristä. Samalla kielellä tietysti – olen kirjoittanut varmaan puolet englanniksi, eivätkä läheskään kaikki kääntyisi järkevästi suomeksi.
Runoistani varmaan puolet käsittelee sairastamista ja kolmannes luontoa, usein haikuja. Ne eivät oikein sovi samojen kansien väliin. Toisaalta jotkut runot voivat olla ehkä liiankin samanlaisia.
Viime aikoina on ollut varsin tuotteliasta, vaikka kunto onkin ollut tosi huono. Runot syntyvät joskus nopeastikin ja tietynlainen väsymys voi jopa tehostaa prosessia. Inspiraatiota pulppuaa vaikka mistä.
Olenkin nyt ottanut tavoitteeksi, että jospa tahti jatkuisi ja saisin tänä vuonna valmiiksi kokoelmallisen runoja. Alustava työnimikin on valmiina, vaikka se voi toki muuttua.
Tiedostan toki, että runokokoelmien myynti on surkean pientä, vaikka sellaisen saisikin julkaistua – mikä tietysti heikon myynnin takia on hankalaa. Silti tämä olisi minulle tärkeä projekti. Ja uskon, että koska kirjoitan paljon sairaudestani ja sairauksista yleensä, runoni voisivat ehkä kiinnostaa erityisesti niitä, jotka lukevat muita sairausaiheisia teoksiani. Toki terveitä myös.
Kun runojen määrä alkaa lähestyä tarvittavaa, voisin hyötyä kovasti koelukijasta, mielellään runokokoelman jo julkaisseesta. Ovatko runoni ylipäänsä riittävän hyviä, ja ovatko jotkut huonompia tai tyyliltään liian erilaisia.
Varmaan jokunen tässä blogissa jo julkaistu runo voi päätyä kokoelmaan asti, siksi ei hirveästi ilkeä sopivia kandidaatteja postailla. Kokoelmaan ei taatusti sopivia runoja julkaisen varmaan täällä ja satunnaisesti myös Twitterissä, kuten viime viikolla. Olen harkinnut myös joitain hieman laadukkaampia tapauksia lähettää kirjallisuuslehtiin – yksi runo minulla onkin jo hyväksyttynä julkaisuun, ensimmäinen scifirunoni(!).
Vapaaehtoisesti vankilaan
Margaret Atwoodin uusin romaani The Heart Goes Last ei ole yleisesti ottaen ollut ihmisten suosikki, moni on pettynyt siihen. Mm. romaanin seksikeskeisyydestä on valitettu.
Minun oli jostain syystä vaikeaa päästä romaanissa alkuun, puhun nyt ihan ensimmäisistä sivuista enkä monelle romaanille tyypillisestä 50 ensimmäisen sivun junnauksesta. Mutta sitten luinkin melkein koko kirjassa yhdessä päivässä.
Tulevaisuuden maailma on varsin ikävä paikka, rikollisuutta riittää, työpaikkoja ei ole. Stan ja Charmaine ovat aviopari, joka asuu autossaan. Koko ajan saa olla valppaana, ettei joku tule ja ryöstömurhaa. Toivo paremmasta tuntuu epärealistiselta.
Mutta sitten Charmaine näkee TV-mainoksen paikasta nimeltä Positron. Siellä kaikilla on töitä ja hyvät oltavat. He hakevat mukaan ja pääsevätkin. Kyseessä on täysin suljettu yhteisö, josta ei ole yhteyksiä ulkomaailmaan, eikä sinne mentyään pääse enää koskaan pois.
Positronin juju on, että joka toinen kuukausi eletään normaalisti miellyttävällä elintasolla, joka toinen kuukausi istutaan vankilassa. Tämä voi kuulostaa epäuskottavalta, mutta on suhteellisen hyvin perusteltu kirjassa. Vankila ei ole mikään erityisen julma paikka, sielläkin tehdään töitä ja harrastetaan. Charmainelle tosin osuu kohdalle aika kuumottava työpaikka, mutta siihen hän heittäytyy antaumuksella.
Kun positronlaiset viettävät vankilakuukauttaan, heidän talossaan asuu muita ihmisiä. Näitä altereita ei ole lupa tavata, ettei tule riitaa kodin tavaroista ja siisteydestä. Mutta Charmaine tapaa vahingossa alterpariskunnan Maxin ja kaikki suistuu raiteiltaan.
Pidin siitä, että kyseessä oli tällainen “arkinen” dystopia, itse maailman suhteen siis. Maailman tilannetta kirjassa ei juuri käsitellä, mutta “totalitarismi” on keskittynyt Positroniin. Eikä sekään ole sinänsä kulttimainen paikka, vaan enemmänkin muistuttaa suuryritystä, jos ei lasketa katoilevia ihmisiä. Ja Positroniinhan periaatteessa mennään vapaaehtoisesti, mitä nyt pois ei pääse.
Yksi syy kirjan heikkoon suosioon lienevät päähenkilöt. Stan ja Charmaine eivät ole kovin hyviä tyyppejä, mutta eivät myöskään antisankarimaisen sympaattisia. Stan on juntihtava perusäijä, Charmaine vaikuttaa hömelöltä blondilta, jolla on typeriä ja toisaalta lähes psykopaattimaisia piirteitä. Toisaalta Atwood on niin taitava hahmonluoja, että jossain vaiheessa heitäkin alkaa sympata, tosin aika myöhään. Useimmat kirjan henkilöistä ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä.
Atwood on myös yksinkertaisesti niin hyvä kirjoittamaan ja kuljettamaan tarinaa, että kirja on hahmoista riippumatta oikein hyvä (ja toki mielenkiintoisen maailman takia). Epätavallisia tapahtumia ja yllättäviä käänteitä riittää ja lukijaa hämätään jatkuvasti. Henkilökaarti on varsin laaja, mutta en mennyt kertaakaan henkilöistä sekaisin, mitä minulle helposti käy. Kirjan alkuosissa mainitut henkilöt tulivat kiehtovilla tavoilla mukaan myöhemmin.
Kyllähän romaanissa sitä seksiä on. Se ei ole päälleympättyä, koska ilman sitä mitään tarinaa ei olisi. Eikä se ole mitään rakastelua, vaan eläimellistä himoa tai pelkkä vallan väline. Atwood satirisoi Hollywoodin ajatusta siitä, että kun “kemiat kohtaavat”, vaatteet sinkoilevat pois lähes välittömästi ja ihminen on täysin halujensa vietävänä (tätä ei tosin edes yritetä kutsua rakkaudeksi). Toisena ääripäänä frigidiyttä edustaa avioliitto.
Se minua hämäsi, että kirjan “tulevaisuus” oli yksittäisiä huippuedistyneitä keksintöjä lukuunottamatta käytännössä täysin nykymaailman kaltainen. Siellä oli puhelimet, webbisivut ja sähköposti, syöpähoidoista lähti edelleen tukka ja kasvojen siirtoa oli vasta alettu kokeilla. Mutta tämä oli niin silmiinpistävää, että oletettavasti se oli täysin tahallista, kenties tarkoituksena nimenomaan sijoittaa tämä nykymaailmaan, koska vuotta tai mitään aikaa paikantavia tekijöitä ei mainittu.
Eräs suosikkiasioitani kirjassa oli – erinomaisen nimen lisäksi – se, miten “luksus” vetosi alussa Charmaineen. Kun asuu autossa, jo ajatus kylvystä ja paksusta pehmeästä pyyhkeestä on kuin eroottinen fantasia, tämä puoli oli tosi hyvin kuvailtu.
Paratiisi, jossa on invavessa
Hollannin televisio näytti hiljattain upean dokumentin nimeltä Paradijs Glaswater taiteilija Marianne Schipaanboordista. 50-vuotias Marianne on kuuro ja CP-vammainen. Hänen outsider-taiteeksi kuvattuja piirroksiaan on esitelty useassa eri maassa.
Monella ihmisellähän CP-vamma ei merkittävästi vaikeuta elämää. Mariannella on kuitenkin jatkuvasti kramppimaisia lihasnykäyksiä* lähes joka paikassa. Hänestä on vaikea saada passikuvaakaan, kun pää liikkuu ja kasvojen ilme muuttuu jatkuvasti. Moni varmasti ajattelee ulkomuodon ja puhumattomuuden perusteella, että Mariannella on kehitysvamma, mutta hän on normaaliälyinen, kuten useimmat CP-vammaiset.
Lihasnykäyksistä huolimatta Marianne pystyy piirtämään taidokkaasti. Tai kuten eräs taidelehti asian ilmaisi: joko hän pystyy piirtämään siitä huolimatta, tai hänen viivankäyttönsä itse asiassa syntyy niiden ansiosta.
Marianne on syvästi uskovainen ja hänen suosikkiteemojaan ovat uskonnolliset aiheet, etenkin Aatami ja Eeva, mutta myös arkipäivän tapahtumat, erilaiset esineet ja vammaisuus. Suihkut, rannat, kylpeminen ja uiminen näkyvät myös hänen kuvissaan (“lasivesi” on ilmeisesti Mariannen termi suihkusta tulevalle vedelle). Yhdessä hauskassa kuvassa Aatami ja Eeva istuvat uima-altaassa ja takana on invavessa.
Dokumentissa seurataan Mariannen arkielämän ja luomisprosessin lisäksi hänen näyttelyitään ja hän lentää aina New Yorkiin asti esittelemään taidettaan.
Dokumentissa hienointa on sen visuaalinen ilme. Koska Marianne on kuuro ja kommunikoi lähinnä piirroksillaan, jonkin verran viittomakielellä, kirjoittamalla ja kirjaintaululla, puhetta on selvästi tavallista vähemmän. Dokumentin voisikin minusta katsoa kieltä osaamatonkin ilman tekstejä.
Se ei ole vain visuaalisesti narratiivinen vaan myös hyvin kaunis ja taidokkaasti tehty. Lähes jokainen ruutu on kuin taidekuva ja Mariannen piirroksia käytetään paljon, jonkin verran myös animoituina.
Pysähdyttävintä oli miettiä, että historiassa vain hieman taaksepäin Marianne olisi luultavasti tapettu vammansa takia (jos olisi keskosena alunperinkään selviytynyt) tai ainakin hänet olisi säilötty laitokseen “vähämielisenä”, vailla minkäänlaista ihmisarvoa tai tulevaisuutta.
Mariannen piirroksia on webissä vähän. Niitä näkee parhaiten dokumentin trailerista.
(* En ole varma, mikä on oikea termi, dokumentti käyttää Mariannesta sanaa “spastisch”, mutta käsittääkseni tämä on Hollannissa yleinen termi CP-vammalle yleisesti. Mariannen voimakkaat liikkeet olisivat kai ennemmin dyskinesiaa.)
Jälleen paljastellaan
Ja taas yksi kansipaljastus, tällä kertaa ensimmäisen toimittamani antologian. Sen kanssatoimittajana häärii parhaiten sähkökanteleen soittajana ja kalevalamitan runoilijana tunnettu Juha Jyrkäs. Hän on tosin toimittanut novelliantologioita ennenkin.
Valitsemani teeman hengessä kaikki novellit käsittelevät jollain tapaa ihoa. Lokakuussa ilmestyvässä antologiassa on mukana scifiä, fantasiaa, monenlaista kummaa menoa ja ripaus kauhuakin. Kannen on tehnyt J.S. Meresmaa, joka on myös mukana novellilla, kuten myös esimerkiksi Anni Nupponen ja Anu Holopainen.
Aiemmin mainittu viime kuussa ilmestynyt steampunk-antologia Silintereitä ja siipirattaita on saanut jo useamman arvostelun ja ilahdutti, että omaa novelliani on kehuttu niissä.
Eniten minua kiinnostaa tie -kirjablogi listasi minut yhdeksi teoksen suosikkinovelleistaan. Mustien kansien metsä puolestaan kirjoittaa: “Maija Haaviston Josefiinan ihmeellinen vaunu on jälleen yksi esimerkki erinomaisesti kirjoitetusta kertomuksesta.“
Uudenlainen aluevaltaus
Minulla on ollut menossa yksi aika mielenkiintoinen projekti, josta en ole voinut hiiskuakaan, mutta se on vihdoin näkemässä päivänvalon. Hollannin televisio etsi kolmea vammaista kokeelliseen dokumenttisarjaan ja minut valittiin mukaan yhdeksi näistä.
Hollannin televisiohan on kunnostautunut nimenomaan tosi-TV-sarjoissa. Täällä on kehitetty Big Brother ja monta muuta formaattia, mutta täällä on tehty myös ansiokkaita vammaisrealityjä, joista yhdestä olen blogannutkin. Nyt RTL halusi kuitenkin tuottaa taiteellisemman ja naturalistisemman realityn.
Heikolla kielitaidollakaan ei ollut väliä, sillä tässä vain seurattiin vammaisten ihmisten arkea kolmen tunnin ajan yhtenä satunnaisena päivänä. Minun kohdallani sattui aika huono päivä ja vain makasin sängyssä sen kolme tuntia, kerran kävin vessassa välillä (mihin kamera ei onneksi sentään seurannut).
Joku voisi miettiä, että eikö tämä ole vähän tylsää TV:tä. No ei! Tämä minun kolmituntiseni nimittäin näytetään TV:ssä pikakelattuna nelinkertaisella nopeudella, joten ohjelman kesto on vain melko standardi 45 minuuttia. (Lisäksi välissä tulee pari mainoskatkoa.) Ja sitä paitsi tämä on taidetta. Taide ei saa olla liian valmiiksi pureskeltua, vaikka pikakelaaminen sallitaankin.
Minusta tämä on hieno metafora: vaikka elämä olisi pysähdyksissä, sekin voi pysähtyä eri nopeuksille.
Ohjelma näytetään TV:stä siis tänään ja sen myötä kuvaajat tulevat kotiini uudestaan ja tuovat samalla popcornia (pyysin ilman voiaromia). Jos katsojaluvut ovat riittävät, ja ohjaaja Jan-Klaas Naaktgeboren uskoo niiden olevan, dokumentin jatko-osassa näytetään, kuinka katson dokumenttia. Tämäkin luultavasti pikakelataan, mutta ei ole ilmeisesti vielä päätetty, millä nopeudella.
On mahdollista, että sama tehdään vielä toisenkin kerran. Mieletöntä olla mukana tällaisessa kokeellisessa performanssissa, ja vielä kansallisessa TV:ssä. Ja vieläpä Jan-Klaas Naaktgeborenin dokumentissa. Naaktgeboren tunnetaan parhaiten dokumentistaan De Muggenzifter (Missä rairuoho kasvaa), jossa hän hyödynsi ensimmäisen kerran pikakelausta. 72 tuntia rairuohon kasvua kelattiin ainoastaan 12 tunnin pituiseksi.
