Ikävöin maahan jota ei ole

Moni varmaan tietää, mitä ovat emotionaaliset triggerit. Niitä voi olla vaikkapa ystävänpäivähypetys tahtomattaan sinkulle tai juuri jätetylle tai lastenvaunujen näkeminen lapsettomuuttaan surevalle. Kun muistoon tai kokemukseen liittyy suuri trauma, kuten vaikkapa raiskauksen uhrilla, voi reaktio olla hyvinkin voimakas: paha paniikkikohtaus tai jopa dissosiaatiota.

Minulla traumaperäinen stressihäiriö on onneksi mennyttä aikaa, vaikka traumojen aiheuttamaa stressiä ja sen aiheuttamia elinvaurioita on sen jälkeen tullut paljon. Mutta kun on menettänyt paljon, lähestulkoon kaiken, lukuisat asiat triggeröivät vähän, pistävät ikävästi rinnassa, muistuttavat asioista joita on ollut tai joita ei ole koskaan ollutkaan.

Viimeksi teki pahaa, kun näki ruokakaupassa ison multasäkin. Kuulostaa typerältä, mutta ne olivat kodin vakiokamaa. Meillä oli parhaimmillaan 75 kasvia. Keväisin istuteltiin siemeniä, otettiin pistokkaita ja vaihdettiin multia. Parin kilon multapussit olivat säälittävän pieniä.

Nykyään kasvit laitetaan jo aluksi isoihin ruukkuihin, mieluiten hankitaan sellaisissa ja siellä ne muhivat lopun elämäänsä. Siemeniä ei todellakaan istuteta. Jos kaktus loikkaa ikkunalta ja sen mullasta osa menee hukkaan, kaavitaan lisämullat toisen kasvin ruukusta.

Ruoka oli minulle rakas asia ja minulla oli kustannussopimus keittokirjaan, joka ehti yli 90-prosenttisesti valmistuakin. Kirjan piti ilmestyä jo monta vuotta sitten. Suomessa järjestin illalliskutsuja, en kovin monelle ihmiselle kerralla, mutta ruokalajeja oli monia. Häihini tein itse ruoat mummin mustikkapiirakoita lukuunottamatta.

Kirjahyllyssä on yhä kymmeniä keittokirjoja, joista muutamasta en ole tehnyt ainuttakaan reseptiä, kun hankin ne liian myöhään. Nykyään ostan niitä – voi kauheaa – valmiiksi pilkottuja vihanneksia, että jaksan edes jotain vääntää. Ruokablogien lukemisesta tulee vain paha mieli. Ja pääsiäiskoristeet keväisin kaupassa – nekin muistuttavat ikävästi kirjan kuvaussessioista, kun stailasimme cashewpashaa.

Matkat on tietysti yksi juttu, joka saa monenkin ihmisen olon kaihertamaan. En todellakaan ole ainoa, jolla ei ole juuri rahaa matkustaa tai terveys ei sitä mahdollista. Nekin jotka voivat matkustaa haikailevat sitä usein silloin kun ovat reissussa. Vain kerran vuodessa Aasiaan, nyyh. Olenhan minä toki moneen verrattuna onnekas, kun voin Hollannin sisällä matkustaa ja Suomessakin käyn, en sitä kiellä.

Hollantilaiset kaverini ovat kaikki käyneet useita kertoja Kanadassa, Yhdysvalloissa ja useimmat Australiassakin, yksi ex-kaveri teki maailmanympärimatkankin. Suomalainen kaverini ehdotti, että ihan hyvin voisin matkustaa Thaimaahan, vaikka en siedä kuumaa. Päivät makailee hotellissa ja vasta illalla menee biitsille. Kätevää.

Työelämä, samoin kuin opiskelu, on jotain mitä en ole koskaan päässyt maistamaan. Tuskin olisin mennyt muutenkaan yliopistoon, ja saattaisin terveenäkin olla freelancer, mutta en saanut valita. Monet työelämän koukerot ovat minulle niin eksoottisia, että nekin houkuttelevat. Ja muistuttavat siitä, kuinka ulkopuolinen olen niistäkin asioista.

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut työkavereita, lähimmäksi päästiin 1-2 kertaa toisensa tavanneiden freetoimittajien IRC-kanavalla, joka hajosi joskus 2006. En käy lounaalla, en lähde työpäivän päätteeksi yhdelle.

Kun luen hyvän, syvällisen lehtijutun vaikkapa Imagesta, Suomen Kuvalehdestä tai Kuukausiliitteestä, arvostan lukuelämystä ja sen taakse kätkeytyvää toimittajantyötä. Ja koen huutavaa vääryyden tunnetta siitä, että tämäkään juttu ei ole minun kirjoittamani.

On minulta julkaistu pari juttua sekä Imagessa että SK:ssa, yksi kohtuullisen puhuttukin, mutta kukaan ei tunne minua toimittajana, koska kirjoitan niin vähän. Vaikka olen tehnyt toimittajan töitä 16 vuotta ja mielessäni näen itseni tutkivana toimittajana, joka kirjoittaa juttuja yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista ja ihmiset twiittaavat niitä tyyliin “Taas Maija Haavistolta tärkeä artikkeli”.

Niin ei tietenkään tule tapahtumaan. Jos olisin paremmassa kunnossa, se olisi täysin mahdollista, onhan minulta tosiaan julkaistu juttuja useassa Suomen suosituimmista aikakauslehdistä.

Monet ulkonäköönkin liittyvät asiat muistuttavat menneestä ja olemattomasta. Tuskin olen maailman ainoa entinen laiheliini, joka ikävöi entistä kroppaansa. Minähän lihoin 20 kiloa parissa kuukaudessa ja mielessäni olen edelleen hoikka. Minulla ei ole ollut koskaan paksuja hiuksia, mutta menetettyään 2/3 hiuksista sairauden takia ei tarvitse katsoa Pantene-mainosta kadehtiakseen, melkein kenen tahansa bussissa edessä istuvan tukka riittää.

Minun kropalleni saa sentään vielä kauniita vaatteita. Sääli, ettei hienommille vaatteille tule koskaan käyttöä. Minulla oli jo mekko ja kengät varattuina ystäviksi kuvittelemieni ihmisten kesähäihin. Sitten paljastui, että he ovat läpimätiä ihmisperseitä, joita ei kiinnosta mikään muu kuin huumeet ja bilettäminen. Että ehkä tälläydyn sitten kotona, katselen itseäni kokovartalopeilistä jota en tosin omista.

Ihmissuhdejutut toki ottavat eniten lujille. Minulla ei koskaan ollut läheistä suhdetta äitiin, joten kuunnellessa muiden ihmisten kokemuksia äideistä tuntuu surulliselta miettiä, että olisi voinut olla. Ei tämän äidin, mutta jonkun toisen äidin kanssa.

Minulla ei koskaan ole ollut ihmistä, jonka olisin kokenut todella arvostavan itseäni. Ihmisenä, ei vain kävelevänä tietosanakirjana tai muuna hyödykkeenä. Tai yksi ihminen on, ja hän on käytännössä kuolemansairas.

Sekin on yksi ystävyys, joka voisi olla jotain ihan muuta. Hän on paras ystäväni, ainoa johon luotan. En ole koskaan käynyt hänen kanssaan elokuvissa, emme ole joranneet yhdessä Bon Jovin konsertissa, tanssineet klubeilla, emme ole istuneet kahvilassa leivoksilla tai matkustaneet viikonlopuksi kaupunkilomalle. Kaikki asioita, joita tekisimme yhdessä jos voisimme ja olen aina halunnut tehdä ystävättären kanssa.

Sen sijaan en ole koskaan edes halannut ystävääni. Aikoinaan olisin varmaan voinut, nyt sekään ei ole mahdollista. Hän ei ole koskaan käynyt luonani edes Suomessa. Hän ei päässyt häihini, vaikka asui silloin samassa kaupungissa.

Kaikkein eniten triggeröi se, kun elokuvissa, kirjoissa tai tosielämässä vaikeasti sairaat ihmiset saavat koko ystäväkööriltä tukea. Koululuokka ajaa päänsä kaljuiksi tai aikuisten kaveriporukka järjestää tapahtuman syöpäsairaan ystävänsä tueksi.

Aiemmin yritin selittää nämä kaikki fiktiivisiksi, mutta kai niitä on oikeasti olemassa. Ja useamman kerran on tullut itku miettiessä sitä, että joillain tosiaan on tällaisia. Tuossa lähijärven rannallakin jyskyteltiin erään loppuvaiheen syöpäsairaan viimeistä toivetta, omaa festivaalia. En ole hänelle kateellinen – tietenkään – tai katkera, eihän se minulta ole pois. Mutta monet asiat vihlaisevat. Ja vihlaisuja tulee paljon, monta kertaa päivässä.

Aina kun tällainen paha olo iskee kun jostain tulee triggeri, yritän miettiä, että onneksi minulla on vielä elämässä _____. Mutta en osaa täyttää viivalle mitään. Lukija täydentää, että tietysti kirjoittaminen, mutta en tiedä, pystynkö enää kirjoittamaan yhtään romaania. Edes sitä ei siis välttämättä ole jäljellä.

Ei ole vain yhtä elämää, joka on jäänyt elämättä, vaan lukemattoman monta.

5 Responses “Ikävöin maahan jota ei ole”

  1. Minua on siunattu melkoisen mukavalla kroonisella migreenillä ja vaikka olen onnistunut opiskelemaan ja käymään töissä niin migreeni on siitä kettumainen, että se voi invalidisoida välillä lähes täysin, ja vaikka Kela, työkkäri, ym. olisivat sitä mieltä, että ihminen on työkykyinen jos hän on sitä kolme viikkoa neljästä, ei yksikään työnantaja tietenkään ole. Olen siis opiskeluaikanakin keikkunut siinä pelossa, että säilyykö työkykyni (neljä viikkoa neljästä) sellaisena, että pystyn työpaikkoja saamaan ja säilyttämään.

    Välillä migreeniin löytyy oikeinkin toimivia hoitoja, ja olen nyt ollut kahdeksan kuukautta yhdeksän kuukauden mittaisessa lääketutkimuksessa, joka alkoi juuri ulkomaille muuttoni yhteydessä ja jonka voisin sanoa antaneen elämäni takaisin. En ole ollut kivuton tai oireeton mutta niin huikean hyvässä kunnossa entiseen verrattuna että tunnen itseni käytännössä täysin terveeksi. Noh, lääkettä en sitten tämän tutkimuksen jälkeen enää saa, eli nyt jännitetään mitä tapahtuu kun se poistuu elimistöstä…

    Mietin ennen tutkimusta haluanko, että lääke auttaa hyvin, koska tiesin että se ilo otetaan minulta sitten pois (vaikka lääkeyhtiöllä olisi valta toimia toisinkin). Mietin, onko katkerampaa olla jumittuneena heikkoon terveydentilaansa ja tulla toimeen niillä resursseilla mitä on, vai saada maistaa omaa todellista potentiaaliaan, joka sitten taas riistetään. No, tässä odottelen sitä riistoa, tapahtuuko vaiko ei…

    Näissä tilanteissa ei todella haluaisi kuulla yhden yhtään auringonlaskukuvalla silattua mietelausetta siitä, miten elämä on juuri niin mahtavaa kuin mitä siite itse tekee.

    • Tuo on tuttu tilanne, jossa olen valitettavasti ollut monituiset kerrat. Minulla hoidot lakkaavat toimimasta, aikoinaan saatoi toimia viisikin vuotta, nykyään yleensä vain kuukauden. Aikoinaan kieltäydyin immunoglobuliinihoidosta, joka olisi voinut auttaa tosi paljon, mutta se olisi lopetettu kolmen kuukauden päästä. Ajattelin, etten kestä tuollaista psykologisesti. Ja sen jälkeen olen joutunut monta, monta kertaa kestämään, olisin nyt voinut sitä IVIG:täkin ottaa, jos vielä vain saisi.

      Voisitko mitenkään kertoa mistä lääkkeestä on kyse, vaikka sähköpostilla?

  2. Tottakai voin kertoa kaiken mitä migreenihoidon uusista tuulista tiedän, en onnistunut jotenkin löytämään sähköpostiosoitettasi täältä blogista, en tiedä onko se jossain näkyvillä… mutta minulle voi kirjoittaa, ja blogista voi lukea aiheesta tunnisteella “biologinen lääke” :)

  3. SusuPetal says:

    Surullinen kirjoitus. Eniten minuun sattui tuo “Minulla ei koskaan ole ollut ihmistä, jonka olisin kokenut todella arvostavan itseäni. Ihmisenä, ei vain kävelevänä tietosanakirjana tai muuna hyödykkeenä.”

    Se kertoo pettymyksestä ihmisiin, tunnistan siinä myös itseäni, ehkä se sitten kolahti. Tuntee kelpaavansa vain jos on hyödyksi. Ei uskalla eikä halua enää luottaa keneenkään.

    Tiedän kuitenkin järjellä, että niin ei ole. Ei sinunkaan kohdallasi.

Click here to cancel reply.

Kommentoi
Name and Mail are required