Autistin maailmanloppu Amsterdamissa
Luin ja arvioin kaverini/tuttuni Corinne Duyvisin esikoisromaanin Otherbound pian sen ilmestymisen jälkeen pari vuotta sitten. Kirjoitin hänestä jutunkin Tukilinjaan. Cory tunnetaan erityisesti vammaisten ja muiden vähemmistöhahmojen puolestapuhujana.
Otherbound oli fantasiaa, Coryn toinen romaani On the Edge of Gone on apokalyptistä YA-scifiä. Cory joskus sanoi, että kun kirjoittaa scifiä Amsterdamista, on lähes itsestäänselvää mitä kaupungille käy – jää veden alle. No, tässä ei rymistellä sileäksi vain Amsterdamia, vaan koko planeetta. Siihen nimittäin törmää komeetta.
Kun tuleva komeettatörmäys puoli vuotta aiemmin kävi ilmi, rakennettiin paljon väestönsuojia. Osa ihmisistä pääsi turvaan sukupolvialuksiin. Se onkin oikeastaan ainoa toivo pidemmän tähtäimen selviytymisestä, koska törmäys ei ole pelkästään yksi iso tärsky, vaan se sotkee koko pallon säät ja muut.
Sivunmennen sanottuna oli hauska lukea Amsterdam-aiheista romaania, jossa mainittiin niin paljon tuttuja paikkoja. Ei keskustaa, kuten yleensä, vaan ihan tässä hollilla olevia paikkoja kuten Nieuw-West (laajempi alue), Sloterplas-järvi, Osdorp (naapurikaupunginosani, jossa Corykin asuu) jne. Hollanti on kirjassa vahvasti läsnä, mutta tuskin kenenkään makuun liikaa tai ärsyttävillä tavoilla. (Kirja ei kuitenkaan minusta ole erityisen hollantilainen.)
Sukupolvialuksille pääsevät toki ennen kaikkea rikkaat ja kyvykkäät. Eivät sellaiset kuin päähenkilö Denise, autistinen kuusitoistavuotias, jonka elämän keskipiste on löytökissakoti. Denisen äiti on huumeidenkäyttäjä ja sisko Iris transsukupuolinen. Heidän isänsä oli surinamilainen, joten Denise ja Iris ovat siis tummaihoisia. Iris tosin on kateissa, eikä Denise huolehdi edes maailmanlopusta yhtä paljon kuin siskostaan.
Kirjassa parasta on päähenkilö. En ihan oikeasti pysty kuvittelemaan, että kukaan neurotyypillinen olisi pystynyt kirjoittamaan tällaista hahmoa. Fiktiossa löytyy toki Asperger-päähenkilöitä ja selvemmin autistisia lapsia, joilla ei ole mitään todellista roolia, mutta ei sellaista kuin Denise.
Denise on todellinen syväluotaus autistin maailmaan, yhden sellaisen, koska autistit ovat hyvin erilaisia. Hän on kiinni rutiineissaan ja maailma romahtaa jos ne muuttuvat. Silloin hän usein alkaa stimmata. Sosiaaliset tilanteet Denise hoitaa “skripteillä” eli suunnittelee etukäteen. Hän ei kestä yllättävää kosketusta, ei sitä jos joku penkoo hänen tavaroitaan, ja hänen ruokatapansa ovat hyvin erikoiset. Silti hänellä on myös vahvuuksia ja monta ystävää.
Kaikesta huolimatta Denise ei ole friikki eikä opetusmateriaali, vaan tunteva, uskottava, inhimillinen ihminen (hänessä on paljon Coryä itseään, siksi hän lienee niin aito). Lukija oppii ymmärtämään myös käytöksen syitä. Loppua kohden autismin vaikutukset “eskaloituvat” massiivisessa kriisissä tavalla, joka on todella hienosti kuvattu.
Iris jäi suurimmaksi osaksi kirjaa etäiseksi, mutta lopulta häneenkin saatiin puhallettua elämää. Vähemmistöaspektit toimivat enimmäkseen hyvin, Cory on taustatyönsä tehnyt. Surinamilaisuudessa tuli tosin “terminologiainfodumppaus”-fiilistä.
Transsukupuolisuus oli hieman pintapuolisesti ja ehkä hieman kliseisestikin kuvattua (koska se oli kirjassa niin pienessä roolissa), mutta ei siinä mitään vikaa tai epäuskottavaa sinänsä ollut. Toisaalta toi se ehkä oman vinkkelinsä sisarussuhteen kuvaukseen, vaikka ei sinänsä sitä juuri muuttanutkaan.
Jokin huumeidenkäyttäjä-äidin kuvauksessa häiritsi. Hän jäi pahviseksi, vaikka sinänsä olikin moniulotteinen hahmo eikä vain narkkari = pahis. Jo käytettyjen huumeiden valikoima (kokaiini, ketamiini, ekstaasi) tuntui minusta epäuskottavalta. Mutta en tiedä, ehkä tällaisia tyyppejä on olemassa. “Tummaihoinen isä hylkää perheensä” on ongelmallinen stereotyyppi.
Hahmoja on runsaasti, mutta en mennyt kertaakaan sekaisin, vaikka helposti menen. Muitakin vähemmistöjä kirjassa riittää: juutalaisia, muslimeja, Down-lapsia, lesboja, genderqueereja, polyja jne. Päähenkilön semi-ihastus on tukeva mies, joka taitaa hänkin olla Asperger, vaikka sitä ei erikseen sanota.
Amsterdamissa tällainen vähemmistöjen määrä on uskottavaa. Vähemmistöaspektit toki väistämättä näissäkin jäävät aika pinnalliseksi, kun useimmilla on niin pieni rooli, mutta onhan se kivaa että vaikkapa polyja on mukana, vaikka heidät mainittaisiin vain kahdessa virkkeessä.
Jotkut asiat kirjassa tuntuivat epäuskottavilta. Koska en juuri lue kovaa scifiä, koko maailmanloppuaspekti luonnonmullistuksineen tuntui jo vähän liian hurjalta, mutta makukysymys se on. Samoin jotkut juonenkäänteet ja pari “oivallusta” olivat minusta epäuskottavia. Ja loppu, mutta siihen on ainakin osasyynä YA-genre.
Minusta kirjassa oli myös monelle tieteisromaanille tyypillistä “on hienoa teknologiaa, projektioita ja muuta, liha on vaihdettu soijaan (miksi soijaan?) mutta maailma on enimmäkseen sama” -ongelma. Toki vuosi on vasta 2034, eli ei kovin kaukana, mutta kyllä maailmassa siinäkin ajassa ehtii muuttua moni asia.
Denisen hahmon lisäksi kirjassa on kuitenkin parasta Coryn pettämätön draaman kaaren, ajoitusten yms taju – jotkut ovat pitäneet kirjaa hidastempoisena tai jopa olleet sitä mieltä, että “siinä ei tapahdu mitään”. No, ei se ehkä kaikkein vauhdikkain trilleri ole (eikä ole tarkoituskaan), mutta tarina on rakennettu ja rytmitetty taidokkaasti.
Joku arvostelija kehui sitä, miten hahmot joutuvat tekemään paljon päätöksiä, jotka voivat tuntua huonoilta ja se tekee heistä niin inhimillisiä. Kirjan maailma on siitä ovela, että niin monissa tilanteissa kaikki valinnat tuntuvat huonoilta. Tai sama päätös voi vaikuttaa päinvastaisilla tavoilla itseen, muuhun omaan perheeseen ja muuhun maailmaan.
Nuortenkirjaksi On the Edge of Gone on syvällistä, kompleksia ja rankkaakin kamaa, vaikka se rankkuus onkin psykologista, eikä esim. seksiä, väkivaltaa tai kiroilua.
