Outojen ihmisten kommuuni

Kuultuani vihdoin Maritta Lintusen Hulluruoholasta, odotin kovasti sen lukemista. Se kuulosti kiehtovalta ja minun tyyliseltäni (ehkä turhankin samanlaiselta Rihmaston kanssa) ja oli saanut paljon kehuja, myös parilta kaveriltani.

Romaaniin oli kuitenkin todella vaikea päästä sisään. Se on kirjoitettu periaatteessa hienosti, Lintunen on myös runoilija ja makustelee usein sanoilla ja kuvauksilla ilman, että teksti on turhan raskasta tai tekotaiteellista. Sillä on kuitenkin etäännyttävä vaikutus ja jotenkin ei muutenkaan iskenyt minuun täysillä.

Koko romaani on etäinen. Päähenkilö Sara Järän (miten kuvaava nimi) kohdalla se on toki tarkoituksellista. Hän on koko elämänsä ollut outolintu ja paennut jotain. Järä päätyy vastoin tahtoaan outoon “erittäin eksentristen ihmisten” yhteisöön Hulluruoholaan, pikkukylään lähelle Venäjän rajaa. Nimensä mukaisesti siellä kasvatetaan myös hulluruohoa, vaikkei se olennaisinta olekaan.

Hulluruohola-kansi

Ei niistä muista hahmoistakaan tuntunut oikein saavan otetta, osittain siksi kun Sarakaan ei saa heihin kontaktia. Itselläni alkoi mennä laajahko hahmokaarti sekaisin, kuten minulle tosin aika helposti käy. Luulen, että useimpiin hahmoihin viittaaminen sukunimillä pahensi tätä.

Kirjassa toistetaan ja alleviivataan paljon samoja asioita, esimerkiksi tunnelma pysyy pitkälti samanlaisena (ei hyvällä tavalla, kyllähän monessa erinomaisessa kirjassa on koko kirjan ajan tietyllä lailla samanlainen tunnelma) ja Saraan kohdistuvia samoja haukkuja (kuten “huora” ja ulkomailla luuhaaminen) toistetaan ja toistetaan. Varsinaiset ulkomaanmuistot jäävät turhan abstrakteiksi ja epäaidoiksi.

Kirjassa on jonkin verran tekstinpätkiä esimerkiksi Saran saamista sähköposteista. Osa teksteistä oli hirveällä ja vaikealukuisella “käsinkirjoitusfontilla”, joka sai minut skippaamaan osan niistä. Muutenkaan en niin hirveästi näistä innostunut, vaikka konsepti itsessään olikin okei.

Pidin kirjassa siitä, miten siinä käsiteltiin psykiatrista sairautta, tai mitä se ylipäänsä tarkoittaa. Hulluruoholan asiakkaat ovat päätyneet paikkaan psykiatrin lähettäminä, mutta nimenomaan siksi, että heidän outoutensa katsotaan olevan enemmän persoonallisuuden piirre ja yhteiskunnan tottumusten kannalta ongelmallista kuin varsinainen sairaus, jota psykiatria osaisi auttaa. (Vrt. Vammaisuuden sosiaalinen malli.)

Kirja voisi ehkä erityisen hyvin sopia Asperger-ihmisille, tai tällainen fiilis minulle tuli.

Kommentoi
Name and Mail are required