Vammaisuus surettaa vammattomia
Niklas Thesslundin Image-lehdessä julkaistu juttu Down-lapsen saamisesta on ollut kovasti kehuttu. Minuun se ei vedonnut, ehkä siksi että minulla ei ole lapsia. Tosin minun on ihan erityisen vaikea samaistua siihen, miten kamalaa ihmisten mielestä on saada vammainen lapsi.
Minun korvaani särähti, että Niklas vertaa tytärtään “terveisiin lapsiin”. Eikö hänen lapsensa ole terve, vaikka onkin vammainen? Vammaton ja terve ovat eri asioita.
Myös tämä tekstikappale jäi mietityttämään hieman eri syystä.
“Kaakelilattialla kahden altaan välissä istui tyttö pyörätuolissa. Näin tytön vain lyhyesti, katsoin häneen sen hetken, kun kuljin hänen ohitseen, ja sillä hetkellä pojanilooni kaatui surua. Tyttö oli nuori, ehkä ikäiseni tai vähän vanhempi, mutta ei hänkään missään nimessä yli kymmentä vuotta. En ollut nähnyt pyörätuoleissa aiemmin kuin vanhoja ihmisiä, ja kaikki lapset, jotka tiesin, juoksivat leikeissään ja ajoivat pyörillään niin kuin minäkin. Ymmärsin, että tytön elämä oli kokonaan toisenlaista ja surin hänen kohtaloaan vielä illalla nukkumaan käydessä. Mietin, oliko hän päässyt lainkaan altaaseen ja kuinka se on ehkä onnistunut, miten hän on voinut kylpylään tulla, millaisella autolla ja ennen kaikkea, voisiko hän joskus oppia kävelemään. Muistan yhä, miten kovasti sitä toivoin.”
Tämä tapaus sattui kirjoittajan mukaan noin 80-luvun puolivälissä, 30 vuotta sitten. Ehkä silloin ihmisillä oli vielä erilaiset asenteet vammaisuudesta kuin nykyään, varmaan olikin. Varmasti pyörätuolilla liikkuminen oli paljon hankalampaa kuin nykyään, koska esteettömyyteen ei kiinnitetty yhtä paljoa huomiota, niin käytännön kuin ajatustenkaan (mitä vammaiset voivat tehdä) tasolla.
Hyvin samankaltaisen ajatuksen muotoili tunnettu lääkäri Ilkka Vartiovaara vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Delfiinin laulu, mistä blogasin viisi vuotta sitten. Nyt ollaan siis enää 20 vuoden takana.
Surullista kyllä, moni ajattelee yhä näin. Moni tiedostava vanhempi kyllä selittää lapsilleen, että jotkut ihmiset ovat eri värisiä kuin toiset, toiset tykkäävät tytöistä ja toiset pojista, ei saa kiusata jos joku toinen lapsi änkyttää, käyttää pyörätuolia tai kyynärsauvoja.
Mutta kuinka moni kertoo, että se vammaisuus ei ole välttämättä ihan noin kauheaa? Kuinka moni tietää? Jos edes Lääkärilehden päätoimittaja lähes viisikymppisenä ei tiennyt.
Jos sinulla on lapsia, kerro sinä heille. Että sokean, kuuron, Downin syndrooman kanssa syntyneen tai pyörätuolia käyttävän lapsen tai aikuisen elämä ei yleensä ole mitenkään kauheaa. Että pyörätuoli ei ole kauhea juttu vaan hyvä juttu, koska se mahdollistaa liikkumisen ja normaalin elämän. Vammaisten takia ei tarvitse surra tai menettää yöuniaan.
Ja vammainenkin lapsi voi olla terve.
2 Responses “Vammaisuus surettaa vammattomia”
Tuosta palasi mieleeni repliikki, jonka kuulin aikoja sitten erään ystäväni suusta. Olin alkanut juuri seurustella pyörätuolissa olevan miehen kanssa, ja koska kaupunki jossa tuolloin asuin oli pieni, ystävä oli utelias tietämään kuka tämä mies on, ajatuksena jospa hän olisi vaikka nähnyt tai tulisi näkemään ko.miehen jossain. Tuohon uteliaisuuteen tuskin pyörätuoli vaikutti, aivan samoin hän olisi kysellyt muistakin miehistä, ja itsekin olisin tehnyt samoin, koska meillä oli tapana jutella ainakin jotain toistemme miesjutuista :) Todennäköisesti kuvailin miehen ulkonäköä ystävälleni. Eräänä päivänä puhelimessa ystäväni ilmoitti nähneensä marketissa pyörätuolissa istuvan miehen ja sanoi: “Se näytti niin surulliselta”. En ole sanavalmis ja olen hidas reagoimaan ihmisten sanomisiin, joten en vastannut mitään, vaikka muistan hänen sanoneen tuon lauseen useammin kuin kerran puhelun aikana ja kenties myöhemminkin, ainakin se jäi ikävästi soimaan päässäni niin että vieläkin joskus (kuten nyt) palaa mieleeni. Ystäväni oli siis näkevinään että mies näytti surulliselta ja oli selvää, että syy siihen oli se, että hän ressukka joutui olemaan pyörätuolissa. Minusta tuntui, että ystäväni jolla muutenkin oli tapana joskus dramatisoida asioita,näki jotain mielestään säälittävää ja siksi mieskään ei voinut olla hänen silmissään muuta kuin surullinen. Jälkeen päin harmitti kun en sanonut, että jos mies näytti oikeasti harmistuneelta, niin onhan häntä voinut vaikka *tuttaa jonkin asia *lvetisti. Mutta eihän vammaisilla ole tällaisia alhaisia tunteita, eihän? Olen myös miettinyt, miten paljon vammaiset törmäävät tällaisiin asenteisiin tyyliin “voivoi, säälittää kun sulla on niin kurjaa, näytätkin niin surulliselta (eli olet totinen)”.Entäpä jos ko. henkilö olisi hymyillyt tai nauranut? Tulkitaanko iloisuus urheaksi “kaikesta huolimatta” elämänasenteeksi, vaikka ihminen olisi perusluonteeltaan iloinen? Tuo marketissa tavattu mies ei muuten ollut sama jonka kanssa seurustelin. Ja hän näytti välillä vähemmän iloiselta ihan samoista syistä kuin kuka tahansa muukin.
Ihmisillä on kyllä uskomaton kyky tulkita muita ihmisiä omien ennakkoluulojensa läpi, johtuivat ne sitten kohteen kuulumisesta vähemmistöön, muuhun ihmisryhmään (ammatti tms) tai muista syistä (esim. muilta ihmisiltä kuullut asiat). Kaikki mitä tämä toinen tekee vain vahvistaa käsityksiä.
Sinänsä vähän huvittavaa, jos jonkun ihmisen pyörätuolin käyttö tekee jonkun toisen paljon surullisemmaksi kuin sen käyttäjän itsensä. :-P