Kiroilu on saatanasta

Viime aikoina somessa on puhuttanut kiroilu. Toisten mielestä on hyväksyttävää käskeä keskustelukumppania syömään paskaa, jos tämän jutuissa ei ole mitään tolkkua eikä tämä kuuntele, toisten mielestä ei.

Lapsuudenkodissani rumat sanat oli tiukasti kielletty. Meillä ei sanottu paska tai perse. Jopa pieru oli kielletty sana, sen sijaan sanottiin paukku. Persis, eräs polttopalloa muistuttava keinupallopeli, kulki jollain sievemmällä nimellä, en muista enää millä. Kusiaiset olivat keltiäisiä.

Nyt aikuisena kiroilen kuin merirosvo (myös siskoni taitaa tämän), joten kovin pitkäikäistä iloa näistä säännöistä ei ollut. Minua usein nolottaa se taajuus, jolla ärräpäitä pääsee suustani. Ei vain tukalissa tilanteissa, vaan korostussanoina. Käytän myös banaaleja ilmauksia, kuten vittusaatana ja shittipaska, joiden banaalius viehättää minua. “Vittu mitä paskaa” eli lyhennettynä VMP on eräs suosikki-ilmauksistani, samoin “nyt vittu oikeesti”.

Olen miettinyt, onko kiroilun häpeämisessä samaa kuin oman kehonsa häpeämisessä, jonka kulttuuri meille opettaa. Tai siinä, että tytöt saavat näkyä mutta ei kuulua. Kiroilua ei ole perinteisesti pidetty naisellisena. Käytännössä kaikki naispuoliset tuttuni kuitenkin kiroilevat.

Ja miksi ei saisi? Toki on eri asia huutaa “voi saatanan saatana” kuin käskeä toista ihmistä syömään paskaa.

Kiroilu tuo kieleen lisää rekisterejä ja kirosanat voivat olla lähestulkoon taidetta. Kaikki tuntenevat Tintistä Kapteeni Haddockin, joka käyttää termejä kuten analfabeetti ja bassibasuukki. Itse viehätyin aikoinaan tuttuni käyttämästä eksklamaatiosta “jeesus fuck!” Ihmisperse on ihan helvetin hieno sana.

Kotimaassani Hollannissa makaaberien sanojen käyttö korostukseen on suorastaan taitolaji, kuten olen blogissani kirjoittanut. Ulkona voi olla vittusää ja jokin asia voi olla pilkkukuumekaunis.

Joidenkin mielestä romaaneissa ei kuulu kiroilla, he lopettavat kirjan kesken jos siinä kiroillaan. Ymmärrän toki, että holtittomasti sadattelua joka repliikissä sisältävä kaunokirjallisuus ei ole kaikkien juttu, mutta en ihantajua, miten muutamat ärräpäät pilaavat romaanin.

Nuortenkirjakäsikirjoituksessani on tällä hetkellä viisi kertaa sana vittu (ja kerran sana vittuilu, sekä muutama helvetti, jokunen paska ja yksi “voi perse”). Näistä kolme liittyy siihen, kun eräs henkilö puhuu lapsuudessaan kokemasta massiivisesta traumasta. Olen aika varma siitä, että lukija on kuullut ko. sanan aika monta kertaa eläissään ennen minun kirjaani tarttumista.

Eräs kaunokirjoittamista aloitteleva Twitter-tuttuni valitteli, että hän haluaisi laittaa hahmonsa kiroilemaan (koska se sopisi heille), mutta se tuntuu “väärältä”. Huomautin hänelle, että kirjailija joutuu kirjoittamaan hahmoilleen asioita, joita ei itse tee. En esimerkiksi käytä alkoholia tai tupakoi, mutta jos kukaan hahmoistani ei tekisi näitä, se tuntuisi epäuskottavalta.

Jos käskee jotakuta syömään paskaa, on varmaan jonkun mielestä juntti ja huonotapainen. Entä sitten? Moinen tuskin loukkaa ketään, toisin kuin vaikkapa nykyään yleinen “ruma läski huora” -kielenkäyttö, joka on ihan eri juttu. “Syö paskaa” on ehkä brutaalia, mutta harmiton kehotus.

Harmitonta kuin muukin kiroilu, jonka tarkoituksena ei ole loukata kenenkään persoonaa, sanoi isomummon käytöksen kultainen kirja sitten mitä tahansa.

Itse olen ainakin viime aikoina vapautunut kiroilemaan somessa enemmän. Koska joihinkin asioihin ei yksinkertaisesti voi sanoa muuta kuin että “vittu mitä paskaa.”

Kommentoi
Name and Mail are required