Kun elämä päättyy jo ennen kuolemaa
Suomessakin on kauhisteltu Hollannin uutta lakialoitetta, jonka mukaan terve (tai siis ei-tappavasti sairas) vanhus voi saada itsemurha-apua. Tämä on nähty tapana päästä eroon “hyödyttömistä” vanhuksista.
Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Mistä sitten, kertoo hyvin Voltooid leven -sivusto (voltooid on suunnilleen sama sana kuin englannin completed, suomeksi ehkä kokonaan eletty, loppuun viety elämä), jonka tarinat kääntyvät varsin näppärästi Google Translatella. Siellä kertoo tarinansa esimerkiksi Els, jolla on ollut hyvä, mielenkiintoinen elämä. Hänellä on kuusi lasta, 14 lastenlasta ja liuta lemmikkejä. Els haluaa silti kuolla.
Ja Jaavalla syntynyt 92-vuotias Jan, joka pelastettiin keskitysleiriltä nälkäkuoleman partaalla. Hänen äitinsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen, hänellä ei koskaan ollut hyvät välit muuhun perheeseensä, jotka ovat kaikki yhtä lukuunottamatta kuolleet. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole ollut paljoa ystäviä. Hän työskenteli vuosikymmeniä Shellillä, eikä se ollut erityisen kivaa. Matkustamisesta hän sai silti iloa.
Jan ei ole koskaan erityisesti nauttinut elämästä. Hän yritti saada eutanasian jo 30 vuotta sitten. Nyt hän vain istuu ja odottaa. Kuolemaa.
“En ole masentunut. En voi myöskään sanoa kärsiväni. Minulla ei ole kroonisia sairauksia. Minulla ei vain ole mitään, minkä vuoksi elää.”
Hollannissa ei katsota, että tällaisella elämällä olisi itseisarvoa. Jos ihmistä ei nappaa elää, miksi hänen pitäisi? Nämä ihmiset eivät sano, että he kokevat olevansa taakka muille tai hyödyttömiä. Heidän elämänsä on hyödytöntä ja merkityksetöntä heille itselleen.
Harva yhdeksänkymppinen on suhteellisen terve kuten Jan. Moni vanhuksista myös kärsii, Elsilläkin on jatkuvia kipuja. Vanhusten kipuja on usein hankala lääkitä, koska he sietävät lääkkeitä huonosti.
Kannattaa lukea näitä tarinoita, joista ainakin osan on kirjannut suhteellisen tunnettu terveystoimittaja Aliëtte Jonkers. Google Translatenkin läpi niistä välittyy paljon. Siitä millaista on olla vanhus. Millaista on olla hollantilainen. Millaista on kun elämä on takanapäin, mutta kuolema ei vain tule.
Kyse ei ole rahan säästämisestä päästämällä puolustuskyvyttömät vanhukset ajasta ikuisuuteen, kuten on ehdotettu, vaan ihmisoikeuksista. Tässä maassa terveydenhuolto katsoo ihmistä kokonaisvaltaisemmin kuin Suomessa. Elämänlaatu on jo määritelmän mukaan kaikkein tärkeintä ihmisen elämässä.
Kärsimys ei ole vain sitä, että sattuu. Ei vain fyysisiä oireita, eikä vain sellaisia henkisiä tuntemuksia, joille löytyy diagnoosikäsikirjasta numerokoodi. Belgiassa “loppuun eletty elämä” on kelvannut perusterveen kuolinavun syyksi jo pidempään.
Kannattaa muistaa, että maissa ja osavaltioissa joissa eutanasian saa laillisesti, se ei ole mikään automaatti. Se vaatii yleensä monenlaista byrokratiaa. Esimerkiksi Hollannissa pitää keskustella asiasta useiden eri lääkäreiden kanssa eutanasian haluamisen syistä. Se ei toimi niin, että pyydetään lääkäriä vetämästä mummon töpseli seinästä, jotta päästään perintöön käsiksi nopeammin.
Jos eutanasia tai avustettu itsemurha laillistettaisiin byrokratian ihmemaassa Suomessa, luultavasti luvan saamiseen menisi ainakin vuosi. Syöpäpotilaat siis ehtisivät kuolla sairauteensa, jotkut tekisivät itsemurhan omin voimin. Ja sellaiset kuin Jan kuolisivat vanhuuteen odotettuaan riittävän kauan.
