Archive for December, 2016

Katastrofi nimeltä 2016

Tämä vuosi oli ennätyksellisen raskas elämässäni, tuntuu että melkein yhtä raskas kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja se on paljon, koska asuin väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa, sairastuin vakavasti vuonna 2000 ja mieheni sairastui psykoosiin vain vuotta myöhemmin. Paras mitä vuodesta voi sanoa on, että onneksi kukaan läheinen ei kuollut. Yksi hyvä nettituttu kyllä, mutta en voi sanoa, että olisimme olleet läheisiä.

Sabotaasin takia sain runsaasti pysyviä elinvaurioita, jotka romahduttivat kuntoni. Tämän takia en ole enimmäkseen pystynyt tekemään mitään, ja viime vuonna aloitettu uintiharrastuskin piti lopettaa.

Sabotaasin aiheuttama gastropareesin paheneminen johti siihen, että laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Pahimmillaan vatsani tuli täyteen kahdesta falafelpyörykästä ilman lisukkeita. Laihtuminen sinänsä on ihan positiivinen juttu, ja ironinenkin, koska olin langanlaiha ennen kuin toisenlaiset elinvauriot lihottivat minua 20 kiloa parissa kuukaudessa, mutta aiheutti myös aliravitsemusta. Suomessa sain yhden ravintotiputuksen, mutta täällä en ole onnistunut saamaan.

Jouduin tapaturmaan/onnettomuuteen ja tuli syöpäepäily, mistä jo kirjoitinkin, kuten useasta muusta syystä jotka tekivät vuodesta kammottavan. Minulle selvisi hirveä asia perheestäni. Vakavasti sairas paras ystäväni sairastui uuteen sairauteen, jota kukaan ei viitsi hoitaa, koska Suomi. Tällä viikolla tapahtui jotain todella pelottavaa, mahdollisesti hengenvaarallista, mistä en viitsi tässä kertoa, mutta se ei ollut kiva lopetus vuodelle.

Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin tai edes vastata kuulumiskyselyihin, kun tuntuu ettei kukaan voi uskoa millaista minun elämäni on, se on aivan liian absurdin katastrofaalista.

Minulta ilmestyi tänä syksynä kolme kirjaa, romaani, toimittamani antologia sekä erityisruokavaliokirja, jonka piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kirjoitin ennätysmäärän novelleja. Joskus teininä saatoin kirjoittaa 10 novellia vuodessa, mutta ne olivat yleensä hyvin lyhyitä, tyypillisesti vain 500 sanaa. Nyt syntyi lähes yhtä monta ihan kunnon pituista. Runoja syntyi reilusti yli sata(!) ja parhaimmisto lähti hiljattain kustantamokierrokselle.

Osallistuin myös ennätyksellisen moneen kirjoituskilpailuun: yhteen romaanilla, yhteen runolla, yhteen näytelmällä, yhteen sikermällä raapaleita ja kolmeen novellilla. Yhdessä sijoituin finalistiksi, yhdessä en sijoittunut mitenkään ja lopuista tulee tulokset vasta ensi vuonna, osassa vasta reilusti keväällä tai jopa vasta kesällä. Usean suhteen olen aika toiveikas ja petyn kyllä, jos mitään sijoituksia ei tule.

Lisäksi leffakäsis lähti kolmatta ja viimeistä kertaa Nichollsiin ja muutamaan muuhun kilpailuun myös, niitä en laske samaan. Nyt on ihan toinen elokuvaprojekti tekeillä, siitä lisää myöhemmin.

Tämän vuoden tavoitteet onnistuivat aika 50-50. Ruokavaliokirja löysi kustantajan. Runoja, novelleja ja lehtijuttuja kertyi ihan kiva määrä. Uutta kolumnistin paikkaa ei löytynyt (aiempikin loppui viiden vuoden jälkeen, sekin oli kolumnistiksi jo pitkä ura). Näytelmille ei löytynyt ohjaajaa. Ensi vuoden tavoitteet ovat seuraavat.

Uran kannalta ensi vuonna on tärkeä vuosi, koska Worldcon järjestetään Helsingissä, ja sitä varten tapahtuu kaikenlaista, josta lisää myöhemmin. Ensi vuoden tavoitteet:

– menestystä useammassa lukuisista kirjoituskilpailuista joihin osallistuin
– runokirjalle kustantaja
– Lankamaailma valmiiksi ja sille kustantaja
– projekti X etenemään halutulla tavalla
– muistelmat valmiiksi tai ainakin pitkälle
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja valmiiksi
– Erveyskeskukselle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– uusi kolumnistin paikka

Mitä hyvää tänä vuonna tapahtui paitsi kirjoittamisessa onnistumista? Sain pari uutta kaveria(!) (NaNoWriMosta tietenkin, missä muualla tutustuisin ihmisiin), ja parin kaverin kanssa aloimme olla uudelleen tekemisissä pitkän tauon jälkeen. Rakastuin (uudelleen) komediaan, joka on pitänyt minua hengissä, ja löysin podcastit – sen jälkeen, kun olin melkein saanut valmiiksi käsikirjoituksen, jossa kuunnellaan podcasteja, ja ajattelin, että ne eivät ole minun juttuni. Siinä se aika lailla oli.

Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit ovat poikkeuksellisesti kaikki nuortenkirjoja. Aiemminhan en juuri edes lukenut niitä, mutta nyt oman nuortenromaanin kirjoittamisen takia olen lukenut monia. Toisaalta kaksi kirjoista on tuttujeni kirjoittamia, ja olisin varmaan lukenut ne joka tapauksessa.

Parhaat vuonna 2016 lukemani romaanit

Padma Venkatraman: A Time To Dance (arvostelu tulossa)

Corinne Duyvis: On the Edge of Gone

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Parhaat vuonna 2016 lukemani tietokirjat

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Maura O’Halloran: Pure Heart, Enlightened Mind (arvostelu tulossa)

Greg Proops: The Smartest Book in the World (arvostelu tulossa)

Traumaattinen leffakokemus

I, Daniel Blake on elokuva, josta tiesin välittömästi siitä kuultuani, kauan ennen Kultaista palmua, että minun on nähtävä se. En kuitenkaan jostain syystä tajunnut, miten voimakkaasti se vaikuttaisi minuun.

Daniel Blake on Newcastlessa asuva puuseppä ja jokapaikanhöylä, jonka vaimo on kuollut. Sydänkohtauksen jälkeen lääkärit kieltävät häntä palaamasta töihin. Sairauspäivärahaa ei kuitenkaan tipu, sillä Briteissä eläkehakemukset käsittelee ASOS, yritys jonka lääketieteellisesti kouluttamattomat työntekijät arvioivat työkykyä puhtaasti tiukan asteikon perusteella, joka soveltuu huonosti esimerkiksi mielenterveys- tai sydänongelmien aiheuttaman haitan arviointiin.

I, Daniel Blake

Seuraavaksi Daniel yrittää saada työttömyyspäivärahaa, mutta sekin kaatuu byrokratiahelvettiin ja hänen olemattomiin IT-taitoihinsa. Töitä pitäisi etsiä täysipäiväisesti ja kyetä todistamaan se, vaikka ei edes ole työkykyinen. Eräs virkailija on sympaattinen, mutta ei voi auttaa.

Daniel ystävystyy sinkkuäiti Katien ja tämän lasten kanssa. Katie on ollut pitkään asunnottomana ja joutunut muuttamaan ystäviensä ja perheensä luota Lontoosta Newcastleen saadakseen asunnon. Hänellekään ei heru tukia, koska hän myöhästyi tukihaastattelusta eksyttyään. Daniel auttaa Katien perhettä kaikin tavoin, mutta molemmat vajoavat köyhyyteen, jossa ruokana on spagettia leivän päällä, jos sitäkään, eikä lämmitykseen todellakaan ole varaa.

Suurimman osan elokuvasta teki mieli vain itkeä hysteerisesti. Elokuva toi elävästi pintaan Suomessa kokemani ihmisoikeusrikokset ja niiden aiheuttamat traumat, joista luulin jo päässeeni yli. Lisäksi se muistutti karmivalla tavalla Brittien tilanteesta, johon olen perehtynyt paljon, kirjoittanut pari artikkeliakin, ja joka oikeasti on sellainen kuin leffassa. Vammaistuet voidaan evätä keneltä tahansa (toki Suomessakin) ja hyvin monet päätyvät epätoivoisiin tilanteisiin ja epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kolmas elokuvassa itkettänyt asia olivat ne hyvät ihmiset, joita elokuvassa oli monta. Hyperempaattisena ihmisenä liikutun siitäkin, että muut ovat empaattisia.

Kaikkein hyytävin kohtaus oli, kun Katie pääsee tuntien jonottamisen jälkeen ruokapankkiin. Hän avaa salaa hyllyjen välissä papupurkin, josta alkaa kauhoa papuja käsin suuhunsa, koska on niin heikkona nälästä. Hän kokee syvää häpeää jäädessään kiinni, mutta työntekijät hokevat, että ei se mitään kultapieni, ei se mitään. He ovat nähneet tämän jo monta kertaa. Vieläkin itkettää pelkästään ajatella kohtausta.

Elokuvana I, Daniel Blake on hieno, ei ihan millä tahansa voiteta Cannesissa Kultaisia palmuja. Hieman liikaakin oli tosin pingotettu itkettävää tunnelatausta ja pari kohtausta tuntui hieman epäuskottavilta. Myös nimikohtaus jäi hieman irralliseksi.

Miksi vihaan ihmiskuntaa

Tämä vuosi alkoi, hyvin kirjaimellisesti 1.1.2016 ensimmäisen tunnin aikana sillä, että sain sairauskohtauksen. Ihmiset joita olin pitänyt kavereinani kieltäytyivät auttamasta, koska heillä oli tärkeä kamanveto kesken, ja suhtautuivat minuun kuin kiukuttelevaan uhmaikäiseen. Tietysti mieheni myös, mutta hänen mulkkuuteensa ja täydelliseen empatiakyvyttömyyteensä olin 16 vuoden aikana jo tottunut, nämä ihmiset kuvittelin empaattisiksi. (Sen siitä saa kun luottaa ihmisiin, jotka diilasivat kamaa omissa häissäänkin, siinä mielessä toki täysin oma moka.)

Diilereidensä riittävän manipuloinnin seurauksena mieheni vaihtoi minut elämänsä ykkösprioriteettiin, kaman rouskutteluun. Muita ihmisiä tämä ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Hänen perheensä leikkii että mitään ongelmaa ei ole (samoin kuten hänen isänsä kanssa, jolla on skitsofrenia kuten miehelläni, mutta leikisti ei ole). Hänen kavereidensa mielestä holtiton narkkaaminen on ihan normaalia, ja minun suomalaisista kavereistani iso osa yrittää keskittyä puhumaan säästä tai leikkimään, että miestäni ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Nice. Perus-suomihygge.

Kesällä jouduin tajunnanmenetysken seurauksena onnettomuuteen, tai ehkä tapaturma olisi suomeksi parempi ilmaus. Mitään ei murtunut, mutta jalkani turposivat mustiksi palloiksi viikkokausiksi, ja kenties aliravitsemuksen takia (laihduin samoihin aikoihin kuusi kiloa) päähaavalla meni neljä kuukautta parantua. Jaloissani näkyy edelleen kahta erilaista hyperpigmentaatiota ja hypertrikoosia ja kuoppa. Suomalaisten kavereideni reaktio oli enimmäkseen “aha” tai “…” ja mieheni reaktio oli vain “mitä sinä teit?” Koska tajunnanmenetyksen aiheuttama tapaturma on luonnollisestikin oma vika. Kuten kaikki.

Jonkin aikaa näytti siltä, että saattaisin mieheni huume- ja mielenterveysongelmien takia joutua pysyvästi asunnottomaksi. Isäni lupasi auttaa. Viime hetkellä hän perui tarjouksen. Lopulta ainoa, joka minua olisi oikeasti auttanut oli kaverini kaveri, jota en koskaan ole tavannut. Oma isäni ei. Tässä vaiheessa tuli mietittyä, että miksi vitussa luotin kehenkään, vaikka olen päättänyt, että en luota kehenkään muuhun ihmiseen kuin parhaaseen ystävääni. Jälleen oma moka. Tai sitten ei.

Muutama viikko takaperin kävin tutkimuksissa syövän varalta löydettyäni epäilyttävän patin. En ollut kauhusta kankeana, koska tiesin, että luultavasti kyseessä ei ole syöpä tai muukaan sairaus, mutta olihan se ahdistava tilanne. Suurin osa kavereistani reagoi lähinnä että “aha” tai paremminkin “…”. Mieheni vittuili äärimmäisen julmasti. Koska mikäs sen hauskempaa kuin syöpäepäily. LOL. (Paitsi tietysti, jos olisi ollut syöpä, silloin hän vasta olisi ollut onnensa kukkuloilla.)

Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi vihaan ihmiskuntaa. Hmm. En kyllä osaa vastata.

P.S. Selvyyden vuoksi: tietenkään en vihaa kaikkia ihmisiä. Esim. hollantilaisten ystävieni ansiosta minulla oli ihana jouluaatonaatto, mikä on harvinaista, koska mieheni psykoosi räjähtää käsiin aina lomilla ja on pilannut useimmat joulut (ja syntymäpäivät, vaikkei se loma olekaan) viimeisen 17 vuoden aikana. Vain noin 95 % ihmisistä on vitun perseestä.

Aikuistenkin rakastama nuortenlehti

Jos olet Twitterissä ja seuraat englanninkielisiä käyttäjiä, olet tuskin voinut välttyä Teen Voguen hehkutukselta viime aikoina. Pintaliitoon keskittyvältä muotilehdeltä kuulostava julkaisu on uuden päätoimittajansa Elaine Welterothin myötä muuttunut ihan muuksi. Vaate-, julkkis- ja meikkihehkutusten seassa on tykkiä poliittista kommentaaria liittyen mm. Donald Trumpiin.

Monen mielestä Teen Voguen poliittinen journalismi on parempaa kuin ns. valtamedian Jenkeissä, Newsweek, Time, New York Times, Washington Post jne. Moni on pettynyt näiden lehtien nössöyteen politiikan mätäpaiseista puhuttaessa. Trumpia hyssytellään ja kansanmurhaa hehkuttavista natseista tehdään kivoja söpöjä perhejuttuja.

Faktoihin keskittyvä Trump-tylytys ei ole ainoa syy, miksi monet aikuisetkin ovat päättäneet tilata Teen Voguen. Lehdessä on ollut tiukkaa asiaa mm. parisuhdeväkivallasta, seksirikoksista, viharikoksista ja HLBTIQ-asioista. Jopa Fidel Castron kuolemasta(!) oli juttu.

Teen Vogue on kunnostautunut erityisesti Pohjois-Dakotan alkuperäisasukkaiden NoDAPL-protestin uutisoinnissa ja kommentoinnissa. Lukekaa vaikkapa tämä Keah Brownin juttu, joka ei ole ainoa ei-valkoisen kirjoittama teksti aiheesta Teen Voguessa.

Hiljattain Teen Vogue ilmoitti hakevansa uusia avustajia. Toki innostuin, mutta en ole onnistunut keksimään yhtään juttuideaa, joka sopisi lehteen ja jonka olisin sopiva ihminen kirjoittamaan. Vammaisasiat toki sopisivat lehteen (ja ovat siinä aliedustettuina), mutta mitä kirjoittaisin niistä?

Enpä koskaan ajatellut, että haaveilisin olevani tarpeeksi cool kirjoittamaan Teen Vogueen.

Valheilla statusta

Katariina Romppaisen nuortenkirja Sori vaan, se on totuus kertoo Senjasta, joka alkaa valehdella elämästään kuultuaan, että uudet luokkakaverit halveksivat hänen asuinaluettaan Kotilaaksoa (aka Koilaaksoa) köyhien pummien paikkana. Isän puuttuminenkin nolottaa. Senjaa risoo muutenkin äidin köyhyys. Edes hyviä eineksiä ei voi ostaa, pitää tyytyä maksalaatikkoon.

Takakansi keskittyy valehteluun, mutta oikeasti kirjassa ehkä vielä isommaksi jutuksi nousevat perhesuhteet, kuten Senjan elämästä puuttuvan isän etsiminen – vaikka valehtelu kytkeytyy niihinkin. Kirja on hyvin sukukeskeinen, Senjan kaverit ja ihastukset ovat pienemmässä roolissa.

Sori vaan, se on totuus -kansi

Romaani vaikutti aluksi tylsältä, mutta pian imeydyin siihen mukaan. Kirjassa parasta oli elävä dialogi (myös murteita) ja muunlainen aitous, jota luotiin mm. runsailla herkullisilla yksityiskohdilla. Näiden ansiosta hahmot ja heidän elämänsä piirtyivät mieleen aitoina, myös sivuhenkilöt joilla ei muuten ollut niin isoa roolia.

Tykkäsin esim. Senjan ufokiinnostuksesta, joka on nuortenkirjassa epätavallista, ja voin oman nuoruuteni kautta siihen samaistua. Tätä hauskaa piirrettä olisi voinut hyödyntää ehkä enemmänkin. Samoin kaveri Iinan toistuva höpinä “rintsikoista” (rintamamiestaloista) ja mansardikatoista hauskuutti. Myös matkailuosuudesta pidin. Romppainen on itse Lapista ja sen huomaa.

Henkilöt ovat muutenkin varsin moniulotteisesti kuvattuja, vaikka alussa Senjan totaalinen ymmärtämättömyys perheen köyhyydestä tuntui turhan naiivilta. Lähes kaikki henkilöt mokailevat ja tekevät jotain inhottavaa, mutta inhuuksille löytyy selityksiä ja toisaalta kivoillakin teoilla voi joskus olla vähemmän jalo motiivi.

Oli kirjassa kyllä kliseitä ja stereotyyppejäkin käytetty, mutta ei häiritsevästi. Välillä mentiin ehkä vähän turhan Salkkarit-henkiseksi draamaksi. Yhden ison käänteen arvasi etukäteen, mutta ehkä se oli tarkoituskin? Monia pienempiä käänteitä onneksi ei.

Lukisin Romppaiselta ehdottomasti lisääkin, mitä harvoin sanon nuortenkirjojen jälkeen. Olisi mielenkiintoista lukea häneltä aikuistenkirjojakin, koska niissä minua häiritsevät piirteet varmaankin minimoituisivat, mutta sellaisia hän ei ole kirjoittanut.

Adenon alku luettavissa

Adeno-romaanini ensimmäinen kohtaus on nyt luettavissa tässä blogissa. Samalta sivulta löytyy näytteet useimmista muistakin romaaneistani. Täytyy tosin sanoa, että Adeno ei ole yhtä trillerimäinen romaani kuin sen aivan alusta voisi kuvitella.

Adeno sai myös oikein imartelevan lehtiarvostelun Tähtivaeltajassa, joka on Helsingin science fiction -seuran lehti. Kerrontatapaani kutsutaan “tyylikkään vähäeleiseksi” ja romaania verrataan Leena Krohniin ja Maarit Verroseen(!). “Adeno onkin hieno lisäys suomalaisen, kirjallisesti korkeatasoisen scifin tarjontaan“, päättää Sarianna Silvonen arvostelunsa.

Vau! Tämä kyllä inspiroi kirjoittamaan enemmän scifiä realismin sijaan. :-> Nythän minulla on työn alla runomuotoinen scifiromaani, joka pyrkii nimenomaan kirjalliseen korkeatasoisuuteen.

(Arvostelu paljastaa kirjasta varsin paljon, en siis tarkoita varsinaisia spoilereita, mutta jos mieluummin luet Adenon tietämättä kovin paljoa sisällöstä, kannaattaa ehkä välttää ko. arvostelun lukemista.)

Nuortenromaani paketissa

Ensimmäinen nuortenkirjakäsikirjoitukseni valmistui eilen. Koko juttuhan sai alkunsa siitä, että noin vuosi sitten luin tunnettua suomalaista nuortenkirjaa, enkä pitänyt siitä, minusta se ei ollut kovin hyvin kirjoitettu. Ajattelin, että pystyn kirjoittamaan paremman. Toukokuussa sitten ryhdyin hommaan.

Tämä oli jotenkin mukava ja mukavan helppo kirja kirjoittaa. En siis todellakaan sano, että nuortenkirjoja on yleisesti ottaen helpompi kirjoittaa kuin aikuisten kirjoja, tämä nimenomainen vain sattui olemaan vaivattomampi kuin edelliset kässärini.

Sisimmäinen, Adeno ja Rihmasto vaativat itkua ja hammastenkiristystä, runsaasti poistettuja ja uudelleenkirjoitettuja kohtauksia, kohtauksien järjestelyä kuin palapeliä ja olin monta kertaa jo luovuttaa. Mitään tällaista ei nyt ollut. Suurimmat haasteet tulivat, yllätys yllätys, terveydentilastani.

Kirjoitinko mielestäni paremman kirjan kuin se tunnettu kirjailija? En tiedä, mutta ei se minusta ainakaan huonompi ole. Koelukijoiden palaute oli hämmentävän hyvää, he eivät löytäneet kässäristä kuin erittäin pieniä ongelmia. (Ei toki tarkoita, etteikö kustannustoimittaja voisi löytää paljon enemmänkin, mutta perusta tuntuisi olevan kunnossa.) Toinen heistä oli vieläpä nuori, joka koki kirjan autenttisemmaksi kuin useimmat nuortenkirjat.

Eli kiva kun joskus joku sujuu näin hyvin. Toivottavasti myös kustantajien kanssa.

Mistä romaani sitten kertoo?

Pitkäaikaissairauksista ja vammaisuudesta (kuka on yllättynyt). Valehtelusta (ei sekään ehkä kovin yllättävää, kun myös Adeno ja Rihmasto käsittelevät tätä teemaa). Haavoittuvuudesta ja eskapismista.

Runo tontuista

Tänään vietetään Hollannissa Pakjesavondia eli paketti-iltaa, kun Sinterklaas tuo lahjat. Tässä aiheeseen liittyvä runoni, johon löytyy taustaa viisi vuotta vanhasta blogitekstistä. Jonkin verran on sen jälkeen muuttunut, mutta ei läheskään tarpeeksi.

Wie zoet is krijgt lekkers

tappouhkaukset maistuvat
halvalta marsipaanilta
joulutontut itkevät piparikyyneliä
nielevät kenkälankkihitusia
kasvoiltaan

ennen pogromia, kun
ikkunat ovat vielä ehjät
käkkärätukkainen pikkutonttu
maalaa seinään oraakkelin
YOU’RE RACISIT

hakaristitkin näyttävät
oikeastaan vähän luumutortuilta

Runotytön rujot vuodet

Terhi Rannelan Läpi yön on päiväkirjamuotoinen nuortenromaani 15-vuotiaasta Mariasta, joka yrittää lääkkeillä itsemurhaa. Pikkukaupunkielämä turhauttaa, isän kanssa menee huonosti, ja urheilijapoikaystävä Maston kanssa on sukset ristissä jatkuvasti. Maria päättää kuntoutua kirjoittamalla, vaikka loputtomat hylkykirjeet turhauttavat.

Läpi yön -kansi

Kirja on hyvin kirjoitettu ja päiväkirjan kirjoitustyyli autenttinen. Ehkä liiankin autenttinen: juoni uhkaa hukkua turhanpäiväisten biletysten, koulukuulumisten sun muiden sekaan. Monia lankoja ei koskaan päätellä. Useimmista nuortenromaaneista poiketen kirja jatkuu varsin pitkälle, aina Marian yliopisto-opintoihin saakka.

Itse nuorena vanhempien ongelmista kärsineenä, masentuneena, 14-vuotiaana ensimmäisen romaanikäsikirjoituksen kirjoittaneena ja kirjoittamista selviytymiskeinona käyttäneenä kirjassa oli periaatteessa paljon samaistuttavaa minulle. Jotenkin oli kuitenkin vaikea päästä samalle aaltopituudelle. Marian jatkuva ryyppääminenkin alkoi ärsyttää.

Kirjassa oli myös useita hyvin epäuskottavan tuntuisia yksityiskohtia. Esimerkiksi se kun Maria lähetti esikoisromaaninsa kustantamoon – toki moni lähettää vain yhdelle ensin kun ei paremmasta tiedä, mutta kirjasta tuli kuva kuin Maria ei olisi tiennytkään muita kustantajia tms.

Merkintöjen seassa namedropataan paljon 90-luvulla suosittua musiikkia, kirjoja ja elokuvia. Nämä on koottu vielä kirjan loppuun listoiksi. Sinänsä hassua, että kirjoissa oli paljon itselleni tuttuja ja rakkaita, myös aika obskuureja nimiä, mutta Marian musiikkimaku olikin sitten jo ihan eri planeetalta, vaikka jotakuinkin kaikki biisit muistankin hyvin nuoruudestani – lähinnä ärsyttävinä radiohitteinä.

Kirja herättää kysymyksen, miten paljon siinä on jotain omaelämäkerrallista. Niin toki usein käy kun kirjailija kirjoittaa kirjan kirjoittamisesta, mutta erityisen hämmentävänä koin kirjan taakse painetun rykelmän kirjan kirjoittajan, Terhi Rannelan nuoruuskuvia. Ne tuntuvat vihjaavan, että kirja pohjautuisi Rannelan omaan nuoruuteen, vaikka sanallisesti tähän ei viitata.