Miksi vihaan ihmiskuntaa

Tämä vuosi alkoi, hyvin kirjaimellisesti 1.1.2016 ensimmäisen tunnin aikana sillä, että sain sairauskohtauksen. Ihmiset joita olin pitänyt kavereinani kieltäytyivät auttamasta, koska heillä oli tärkeä kamanveto kesken, ja suhtautuivat minuun kuin kiukuttelevaan uhmaikäiseen. [redacted] (Sen siitä saa kun luottaa ihmisiin, jotka diilasivat kamaa omissa häissäänkin, siinä mielessä toki täysin oma moka.)

[redacted] Muita ihmisiä tämä ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Hänen perheensä leikkii että mitään ongelmaa ei ole (samoin kuten hänen isänsä kanssa, jolla on myös skitsofrenia, mutta leikisti ei ole). Hänen kavereidensa mielestä holtiton narkkaaminen on ihan normaalia, ja minun suomalaisista kavereistani iso osa yrittää keskittyä puhumaan säästä tai leikkimään, että [redacted] ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Nice. Perus-suomihygge.

Kesällä jouduin tajunnanmenetysken seurauksena onnettomuuteen, tai ehkä tapaturma olisi suomeksi parempi ilmaus. Mitään ei murtunut, mutta jalkani turposivat mustiksi palloiksi viikkokausiksi, ja kenties aliravitsemuksen takia (laihduin samoihin aikoihin kuusi kiloa) päähaavalla meni neljä kuukautta parantua. Jaloissani näkyy edelleen kahta erilaista hyperpigmentaatiota ja hypertrikoosia ja kuoppa. Suomalaisten kavereideni reaktio oli enimmäkseen “aha” tai “…” ja mieheni reaktio oli vain “mitä sinä teit?” Koska tajunnanmenetyksen aiheuttama tapaturma on luonnollisestikin oma vika. Kuten kaikki.

Jonkin aikaa näytti siltä, että saattaisin [redacted] takia joutua pysyvästi asunnottomaksi. Isäni lupasi auttaa. Viime hetkellä hän perui tarjouksen. Lopulta ainoa, joka minua olisi oikeasti auttanut oli kaverini kaveri, jota en koskaan ole tavannut. Oma isäni ei. Tässä vaiheessa tuli mietittyä, että miksi vitussa luotin kehenkään, vaikka olen päättänyt, että en luota kehenkään muuhun ihmiseen kuin parhaaseen ystävääni. Jälleen oma moka. Tai sitten ei.

Muutama viikko takaperin kävin tutkimuksissa syövän varalta löydettyäni epäilyttävän patin. En ollut kauhusta kankeana, koska tiesin, että luultavasti kyseessä ei ole syöpä tai muukaan sairaus, mutta olihan se ahdistava tilanne. Suurin osa kavereistani reagoi lähinnä että “aha” tai paremminkin “…”. Mieheni vittuili äärimmäisen julmasti. Koska mikäs sen hauskempaa kuin syöpäepäily. LOL. (Paitsi tietysti, jos olisi ollut syöpä, silloin hän vasta olisi ollut onnensa kukkuloilla.)

Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi vihaan ihmiskuntaa. Hmm. En kyllä osaa vastata.

P.S. Selvyyden vuoksi: tietenkään en vihaa kaikkia ihmisiä. Esim. hollantilaisten ystävieni ansiosta minulla oli ihana jouluaatonaatto, mikä on harvinaista, koska mieheni psykoosi räjähtää käsiin aina lomilla ja on pilannut useimmat joulut (ja syntymäpäivät, vaikkei se loma olekaan) viimeisen 17 vuoden aikana. Vain noin 95 % ihmisistä on vitun perseestä.

Monday, December 26th, 2016, by Maija Haavisto and is filed under "Pään sisältä, ei näin, empatia, huumeet, julmuus, luottamus, muiden auttaminen, psykopaatit, sairaudet, suomi, syöpä, välinpitämättömyys". You can leave a response here. Pinging is currently not allowed.