Archive for January, 2017

Kiellettyä tyttörakkautta

Iranilaisamerikkalaisen Sara Farizanin If You Could Be Mine on nuortenkirja hyvin kiinnostavasta aiheesta. Teinityttö Sahar huolehtii isästään, joka on elänyt kuin usvassa siitä lähtien, kun hänen vaimonsa useita vuosia sitten kuoli äkisti. Perhetuttu, hemmoteltu ja muotitietoinen rikkaan perheen tytär Nasrin on Saharin paras ystävä, vaikka onnistuu koko ajan ärsyttämään tätä milloin milläkin.

Salaa Nasrin ja Sahar ovat kuitenkin myös rakastavaiset, mikä Iranissa ei käy päinsä. Homoseksuaalisuus on rikos ja syntiä. Nasrinin perhe päättää naittaa tämän hyvään perheeseen, kuten tapana on. Nasrinista he voisivat tapailla yhä salaa, mutta Sahar pelkää kiinnijäämistä – ja haluaisi Nasrinin itselleen kokonaan.

If You Could Be Mine -kansi

Sahar viettää aikaa Ali-serkkunsa kanssa, joka on homo, bootleg-kauppias ja puuhailee muutenkin ties mitä laitonta, länsimaisten musiikkikanavien katsomisesta viinanjuontiin. Poliiseja kun voi ostaa rahalla. Alin kautta Sahar tutustuu mukavaan transnaiseen ja saa kuulla, että vaikka homous ja lesbous on laitonta, transsukupuolisuus on Iranissa hyväksyttyä, kunhan menee korjausleikkaukseen, jota valtio tukee rahallisesti.

Sahar päättää, että jos hän leikkauttaa itsensä mieheksi, hän voi peruuttaa Nasrinin häät ja mennä itse naimisiin tämän kanssa. Kaikki yrittävät tolkuttaa hänelle, miten huono idea se on, mutta teinitytön päättäväisyydellä hän haluaa leikkaukseen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu ja se tuntuu etenkin alkuun tosi lastenkirjamaiselta, mikä tietysti riitelee raskaan aiheen kanssa. Tuskin kirjoittaja olisi saanutkaan tekstiään julki yhtä “räväkkää” aihetta.

“Palikka” on paras sana kuvaamaan sitä, ei subtekstiä tai mitään, vaan kaikki on kirjoitettu ensi sivuilta asti auki jopa nuortenkirjaksi hyvin simppelillä tyylillä. Henkilöiden mustavalkoiset “nollasta sataan” -reaktiot korostivat sitä, mutta tässä voi tietysti olla kyse myös kulttuurieroista temperamentissa jne. Toisaalta runsaat tunnekuohut – teinitytöt eivät ole kirjassa ainoita, jotka ovat melodramaattisia ja itkevät paljon – tuntuivat tässä kulttuurikontekstissa kiehtovilta ja varsin uskottavilta.

En tiedä oliko se jännittävä juoni vai kiinnostava aihe, johon eksoottinen ympäristö toi lisää tenhoa, mutta kirjaa oli silti pakko lukea. Tarina ei ollut taidokas, mutta se oli vetävä. Kirjan kuluessa asioihin ja melko kliseisiin hahmoihin saatiin myös enemmän nyansseja. Romaani kertoo enemmän ystävyydestä ja kamppailusta eri asioiden välillä kuin transsukupuolisuudesta, transjuttujen takia kirjaa ei kannata lukea, ellei aihe muuten kiinnosta.

Mies saa itkeä, nainen ei

Otsikko voi tuntua kummalliselta. Toisin päinhän sen pitäisi mennä. Hollantilaislehti Paroolissa oli kuitenkin mielenkiintoinen juttu (valitettavasti maksumuurin takana hollanninkielisyyden lisäksi) miesten itkemisestä, joka väittää näin. Jutussa on paljon itkemisen historiaa ja aiheeseen liittyvää tutkimusta ja taidetta, mutta keskityn pariin pääpointtiin.

Miesten itkeminen ei ole enää tabu, vaan se voidaan nähdä viehättävänä ja jopa modernia miesroolia (erityisesti isän roolia) pönkittävänä. Redditissä on jopa yhteisö, jossa postataan ainoastaan kuvia ilosta itkevistä isistä. Tyypillisesti nämä ovat isäksi tai isoisäksi tulevia tai siitä kuulevia, tyttärensä morsiuspuvussa näkeviä tai poikansa sotimasta takaisin saavia. Yhdessä mies liikuttuu saadessaan vanhan jenkkiautonsa takaisin. Tämä on miehekästä, arvostettavaa itkua, jolla on myös aww-arvoa.

Hollantilainen historioitsija Carla van Baalen tutki tapauksia, joissa hollantilainen poliitikko on itkenyt julkisesti, esimerkiksi erotessaan työstään tai muistellessaan pakolaisleirin hirveyksiä. Miesten imago ei kärsinyt, naisten kärsi. Otanta ei tosin ollut kovin suuri. En muista kovin montaa tapausta, joissa suomalainen poliitikko olisi julkisesti liikuttunut kyyneliin.

Miesten itku on enemmän arvossaan, koska naiset itkevät useammin. Kun mies itkee, ajatellaan, että hänellä on todella syy itkeä, eikä ole vain myöhästynyt bussista. Naisten itkua pidetään jutun mukaan jopa manipuloivana. Itkeville naisille ei ole omia meemiryhmiään, eivätkä videot poikansa armeijasta kotiin saavista äideistä kerää yhtä paljon katsojia kuin isät.

Miehen itkun pitää kuitenkin olla riittävän miehekästä. Obama on hyvä esimerkki “tyylikkäästi” itkevästä miehestä. Hän liikuttuu usein puhuessaan raskaista asioista ja esimerkiksi jakaessaan TV-persoona Ellenille mitalia HLBTIQ-yhteisön hyväksi tehdystä työstä. Liikutuksen kuulee äänestä, mutta Obama ei ulvo eikä ryystä räkää. Tietenkään.

Paroolin juttu mainitsee kaksi hollantilaista TV-persoonaa, jotka liikuttuivat kyyneliin viimeisessä esiintymisessään. Urheilujuontaja ei kyennyt hillitsemään itkuaan. Uutistenlukijan ääni värisi, mutta hän sai itsensä pian koottua. Ensinmainitulle naurettiin, jälkimmäistä kehuttiin. Toki voi miettiä, ovatko myös piirit erilaiset. Urheilujuontaja voi olla toksisen maskuliinisuuden uhri ihan eri lailla kuin uutistenlukija.

Tietysti jos kunnon itkeminen olisi mediassa yleisempää, muuttuisi se varmaan myös sallitummaksi.

Etenee, hitaasti mutta sitäkin hitaammin

Pitkästä aikaa tilapäivityksiä kirjoituksistani.

Lankamaailma

Runomuotoinen romaani on editointivaiheessa. Homma on sujunut aikataulullisesti surkeasti (terveydentilan takia), muuten hyvin. Vähän kyllä kuumottaa, onko kirja liian kokeellinen kustantajille – varsinkin kun runot ovat ilmeisesti tällä hetkellä out.

Rihmasto

Homeromaani on kustantajakierroksella, ei kovin lupaavalta näytä.

Nuortenromaani

Koelukijoiden (nuortenkirjailija ja nuori lukija) palautteet nuortenromaanista olivat tosi myönteisiä, joten kustannuspäätöstä toivottavasti odotellessa…

Lastenkirjat

Seeprakoiran jälkeen minulla on muhinut useita lastenkirjaideoita. Yksi on nyt työn alla, ja itse olen siitä tosi innoissani. Onneksi lastenkirjassa jo 100 sanaa on jonkin verran, niin tekstin etenemisen huomaa etanavauhdillakin.

Muistelmat

Aloini syksyllä pitkään kaavaillun muistelmateokseni kirjoittamisen. Sekin on runomuotoinen ja sitä pystyn eräänlaisen tajunnanvirtamaisuuden usein kirjoittamaan, vaikka olisin liian huonossa kunnossa muuhun. Se on siis jopa jonkin verran edennyt.

Käsikirjoittaminen

Keväällä 2015 aloitetut kaksi näytelmää ovat yhä kesken. Tällä hetkellä ei voi oikein kirjoittaa sellaista tekstiä, jolle ei löydy paikkaa/deadlineä.

Toissapäivänä piti tulla yhden leffakäsikirjoituskilpailun tulokset, mutta ei ole näkynyt.

Projekti Kultakala etenee ja toivottavasti tärppää.

Raapaleet

Raapaleiden kirjoittamisessa on ollut nyt vähän taukoa. Ideoita on, mutta jotenkin ne eivät materialisoidu. Pitäisi kyllä alkaa pikimmiten taas kirjoittaa lisää.

Muut novellit

Novelli, jolla sijoituin finalistiksi Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, ilmestyy pian englanninkielisessä kilpailuantologiassa. Eräässä toisessa kilpailussa olen shortlistillä eli periaatteessa myös finalisti. Yhdestä ei-kilpailuantologiasta odotan tietoa.

Minulla on kasa novelli-ideoita, mutta ne ovat edenneet huonosti. Yhtä on muutama rivi. Yhtä naputtelin syksyllä pari liuskaa, mutta siitä puuttuu jotain, ei juonellisesti vaan muuten.

Kohta ilmestyy novelleja suomeksi ja englanniksi.

Runot

Sain runokokoelman valmiiksi vähän ennen joulua ja se on nyt kustantamokierroksella. Yhdeltä kustantamolta tuli jo henkilökohtainen hylky. Kokoelman valmistumisen jälkeen en ole kirjoittanut erillisiä runoja kuin yhden puolikkaan.

Kustannustoimittaminen

Olen kustannustoimittamassa yhdessä erään toisen kirjoittajan kanssa mielenkiintoista pienoisteosta. Siitä lisää myöhemmin.

Lehtijutut

Pari viikkoa sitten ilmestyi erittäin tärkeä juttuni Suomen Kuvalehden sivustolla. Pian ilmestyy toinen kirjoittamani juttu Tukilinjassa. Keväällä tulee ulos pari juttua, jotka kirjoitin viime keväänä/kesänä. Nyt ei ole työn alla mitään, ei olisi mitenkään voimia.

Muut tekstit

Kirjoitin jokin aika sitten esseetyyppisen tekstin tarjolle englanninkieliseen antologiaan sekä op-ed-tyyppisen tekstin, jota olen tarjonnut muutamalle lehdelle, mutta ei ole tärpännyt. Kahteen paikkaan pitäisi vielä lähettää kun olisi voimia.

Haastattelut

Uudessa Luontaisterveys-lehdessä on haastattelu minusta, keskittyen tietysti terveysasioihin, mutta vähän romaanijuttujakin on mukana.

Kesken päättyvä dekkari

En muista, milloin ja miksi alun perin kiinnostuin Ulvilan mystisestä murhasta, mutta luin asiasta kaiken mahdollisen verkosta. Ja sitä materiaalia on valtavasti, lehtijuttujen lisäksi mm. esitutkintapöytäkirjoja, Anneli Auerin ja hänen tuttujensa kirjoituksia, kotisalapoliisien onkimia tietoja ja tekemiä analyyseja (esim. hätäpuhelunauhoitteesta) ja kymmeniä tuhansia nettiviestejä edellämainituista.

Tapahtumien ja tutkinnan pääkulku olivat siis tiedossa, joten paljon Anneli Auerin Murhalesken muistelmissa on jo tuttua. Paljon oli silti myös uutta, kuten Auerin omasta pääepäillystä, josta hän on puhunut netissä vain niukasti, mutta kirjassa kertoo paljon. Auerin oma näkemys on, että tutkintaa suoritettiin (mediassa esiintyneistä näkemyksistä poiketen) aluksi hyvin, eikä suinkaan leväperäisesti.

Murhalesken muistelmat -kansi

Kun paikalta löytyi DNA, se sotki tutkintaa liikaa, kun epäiltyjä suljettiin pois pelkästään sen perusteella. Myöhemmin DNA osoittautui kontaminantiksi poliisin työntekijöiltä. Auerin kuvaa kirjassa useita epäiltyjä, joilla olisi motiivi ja joihin liittyy muita epäilyttäviä tekijöitä – niin epäilyttäviä, että jos tämä olisi dekkari, ne tuntuisivat melkein ylitsevedetyiltä. Yhtä heistä hän pitää erityisen uskottavana tekijäksi.

Auer kuvaa perheen elämää ennen ja jälkeen isän ja puolison murhan. “Ennen” ei tosin ole kovin kiinnostava, koska sen sisältö on lähinnä “meillä oli onnellinen parisuhde, emme juuri riidelleet, ja kaikki meni hyvin”. Toki Anneli Auerin ja Jukka Lahden suhteen alku on ihan jännä, siitä olisi voinut kertoa enemmänkin. Yksityiskohtaisemmin kuvattu seurustelu peitepoliisi Sepon kanssa on toki mielenkiintoista, koska se on jo ajatuksena niin bisarri.

Auer kirjoittaa paljon myös siitä, millaista on olla vankilassa. Ikävintä on tietysti istua siellä syyttömänä ja olla erossa omista lapsistaan. Lasten kaipuu on oikeastaan koko kirjan punainen lanka. Huono ruokakin aiheuttaa terveysongelmia. Muuten paikka on ihan siedettävä, koska ihmiset ovat hänelle mukavia.

Kirja käsittelee myös seksirikoskeissin, joka on vielä bisarrimpi kuin murhatutkinta. Siihen kannattaisi jokaisen perehtyä, sillä niin huolellisesti se romahduttaa ajatuksen oikeusvaltiosta. Muualla maailmassa lasten saatananpalvontakuvaukset tiedetään yleisesti valemuistoiksi, Suomessa ne otetaan tosissaan, vaikka mitään oikeaa näyttöä ei löydy, päinvastoin.

Auerista on moni epäillyt, että hänellä voisi olla Asperger. Mielestäni kirja tukee tätä mahdollisuutta, vaikka ei sitä alleviivaavasti vahvistakaan. Auerin on ajoittain vaikea pysyä tärkeimmissä tai kiinnostavimmissa aiheissa, mutta ei hän myöskään eksy hakoteille, kuten muutama muistelmiaan kirjoittanut Asperger – toki kustannustoimittajakin tässä vaikuttaa. Monet Auerin julkisuudessa oudoiksi leimatut reaktiot selittyvät kirjaa lukiessa hyvin ymmärrettäviksi.

Kirja ei ole mitenkään huikaisevan hyvin kirjoitettu, mutta ei missään määrin huonostikaan. Kiehtova, häiritsevä tarina pitää sen jännittävänä, ja luin koko kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Päällimmäiseksi jää tunne, että kunpa murha selvitettäisiin (vähintään Auerin merkittävinä pitämät epäillyt suljettaisiin kunnolla pois), seksirikostuomio kumottaisiin ja Anneli Auer saisi taas yhteyden kaikkiin lapsiinsa.

Error: läskisi uhkaavat lentoturvallisuutta

Luin syksyllä mukavan tarinan TSA-kehoskanneria käyttävästä lentokenttätyöntekijästä, joka kohteli lämpimästi ja ymmärtävästi transmaskuliinista/muunsukupuolista henkilöä. Transihmiset kokevat usein matkustamisen epämukavana – jotkut jopa mahdottomana, koska heillä on väärän sukupuolen passi. Kaikenlaiset kopeloinnit ja läpivalaisut voivat tuntua hankalilta ja niissä voi joutua outtaamaan itsensä eli transsukupuolisuus paljastuu.

Yhdysvaltalaislentokenttien TSA:n kehoskannereista on ollut vaikea olla kuulematta, jos esimerkiksi seuraa amerikkalaisia sosiaalisessa mediassa. Ne eivät yleensä näytä ruudulla läpivalaistavan ihmisen oikeaa kehoa, vaan fiktiivisen nais- tai mieskehon, jonka päällä mahdolliset löydökset näkyvät oikeissa kohdissa.

Minulta oli kuitenkin mennyt ohitse yksi juttu TSA:n skannereissa. Ne voivat näyttää myös “vääränlaisia” kehon osia “löydöksinä”. Ym. uutisen Amanda sai raksin haaroväliinsä, koska käytti boksereita (en tajunnut ihan tätä kohtaa, oliko kyse siis alusvaatteiden löysyydestä vai sukuelimistä?). Kun työntekijä vaihtoi laitteeseen miesasetuksen, nyt Amandan rinnat merkittiin X:llä.

Postauksen kommenteissa laihdutusleikkauksen läpikäynyt mies kertoo, että hänellä roikkuvat “allit” käsivarsissa hälyttävät TSA:n laitteissa. Jos hänet merkkaisi laitteeseen naiseksi, allit olisivat OK, mutta haaroista löytyisi väärää tavaraa.

Minua ainakin tällainen notaatio häiritsee. Tavalliset kehonosat voivat muuttua poikkeaviksi löydöksiksi, jos kyseessä on vaikkapa transsukupuolinen, intersukupuolinen, vammainen tai (aiemmin) eri painoinen ihminen. Tämä voi tuntua epämiellyttävältä, nöyryyttävältä tai jopa syvästi traumatisoivalta, jos kyseinen ihminen kärsii kehodysforiasta (josta kärsivät muuten myös muut kuin transsukupuoliset).

Ajatus siitä, että kone merkkaisi allini poikkeaviksi tuntuu paljon häiritsevämmältä kuin se, että työntekijä näkisi alastoman kehoni todelliset ääriviivat ja voisi itse päätellä, mitkä osat vaikuttavat mahdollisesti lentoturvallisuutta uhkaavilta. Toki tämäkin vaihtoehto on monille transihmisille ongelmallinen.

Komedian pauloissa

Olen aina rakastanut huumoria, mutta suurin osa komedioista ei naurata minua. Jo lapsena ihmettelin, kun kaverini tykkäsivät Kummelista tai Vintiöistä, ja mielestäni ne olivat äärimmäisen epähauskoja, lähinnä myötähäpeää aiheuttavia. Sama koski esimerkiksi Jim Carreyta, josta moni kaverini piti. En vain tajunnut ollenkaan.

Standupkaan ei yleensä iske: en jaksa valkoisia miehiä valittamassa, miksi eivät saa seksiä ja miksi naiset ovat niin höpsöjä. Toki standupia on muunkinlaista, mutta tykkään enemmän spontaanista, improvisoidusta materiaalista, oli se varsinaista improa tai ei, siitä että näkyy kuinka esiintyjillä on hauskaa.

Vuonna 2013 bongasin Ylviksen, joka on hauskuuttanut minua, kun elämä on ollut raskasta. Yhdessä vaiheessa en voinut edes katsoa/kuunnella heitä ollenkaan, koska se assosioitui niin voimakkaasti synkkiin aikoihin. No, tämä ei toki ole ongelma enää.

Viime vuonna löysin uudestaan Whose line is it anyway? -ohjelman, jota olin vuosia sitten katsellut netissä. Yllätyksekseni vuonna 1988 Briteissä alun perin aloittanut ja 90-luvulla Yhdysvaltoihin siirtynyt ohjelma, joka oli lopetettu 2000-luvun alussa, oli startannut muutama vuosi sitten uudestaan uuden juontajan voimin, ja välissä siitä oli tehty muutama “spinoff-sarja” kuten Improvaganza.

Whose Linessä on monenlaista improvisoitua huumoria: parodiaa, absurdia huumoria, sanaleikkejä, fyysistä komediaa, imitaatiota, erittäin laadukasta musiikkia jne. Toki koomikkojen ominaisuuksista syntyy lisää toistuvaa huumoria, eräänlaisia meemejä. Esimerkiksi Colin on kalju ja Wayne heittää paljon läppää tummaihoisuudestaan ja esim. mustiin kohdistuvasta väkivallasta.

Kenties ironisesti kirjotettuani romaanikäsikirjoituksen, jossa podcastit olivat aika isossa roolissa, ja todettuani, että ne eivät ole minun juttuni, koska en ole koskaan välittänyt radio-ohjelmista, innostuin podcasteista. Aloitin Whose Line -tyyppien casteilla. Pitkään epäilin, olivatko ne minun juttuni. Mutta sitten kolahti.

The Smartest Man in the World -podcastia pitää Whose Linessä vuodesta 1988 mukana ollut koomikko Greg Proops, joka on ääriliberaali feministi, verbaali-ilotulittaja ja kävelevä kulttuurin, politiikan, baseballin ja historian sanakirja. Kaikki podcastit nauhoitetaan livenä, yleensä komediaklubeilla, mutta hän pitää usein pitkiä, enimmäkseen vakavia kantaaottavia monologeja ja lukee naisten tai ei-valkoisten miesten runoja. Gregistä lisää myöhemmin.

Myös livenä nauhoitettavaa Harmontownia aloin kuunnella, koska siinä on mukana Whose Linen Jeff Davis. Päähahmona on kuitenkin vihattu ja rakastettu Dan Harmon, käsikirjoittaja joka tunnetaan parhaiten Community-kulttisarjasta. Harmon on samaan aikaan narsistinen ja itseään vihaava, empaattinen ja kusipää, kömpelö ja karismaattinen, nerokas ja banaali, mutta aina aito ja samaistuttava.

Harmontown on hyvin kummallinen podcast, joka on rakennetta myöten yleensä kokonaan improvisoitu. Aiemmin mukana oli tosin aina Dungeons & Dragons- tai muuta roolipelausta, joka on sittemmin sopimusteknisistä syistä tauolla: se sai oman netti-TV-ohjelmansa Harmonquestin. Sattumalta yleisön joukosta vuonna 2012 mukaan päätyneestä dungeonmaster Spenceristä on tullut olennainen osa podcastia ilman roolipelejäkin.

Harmontown sisältää Harmonin itseterapointia ja muisteluita, avautumisia yhteiskunnasta ja populäärikulttuurista, lavalle puhumaan valittuja yleisön jäseniä, improvisoitua räppiä ja räppibättlejä, joskus ihan perinteistä improkomediaa. Koomikkovieraat ovat nousseet yhä tärkeämmiksi, vaikka kaikkein suurimmat starat kuultiin vieraina jo vuosia sitten: Robin Williams ja Pythonien Eric Idle.

Harmontownin kautta löysin, hieman nurinkurisesti, Harmonin kirjoittaman Communityn, joka sijoittuu community collegeen. Aluksi mietin, että miten ihmeessä katson sitcomia kun en pidä niistä, mutta sitten sarja vei mukanaan eksentrisine henkilöineen. Erityisesti Asperger-henkisen palestiinalais-puolalaisen Abedin ja tummaihoisen ex-urheilija Troyn bromanssi, jossa räpätään espanjaksi, rakennetaan pahvilaatikoista avaruusaluksia ja kuvataan talk show’ta ilman kameroita, sekä dalmatiankoiria rakastava melodramaattinen queer-furry-drag-henkinen rehtori Craig ovat ihastuttavia.

Sarja, jossa on mm. useita paintball-, D&D- ja peittomajajaksoja, tyynysotajakso, zombieapokalypsijakso, pikseleinä toteutettu retropelijakso ja kaiken kukkuraksi lattia on laavaa -jakso (ehkä paras idea TV:ssä koskaan) on tukkinut ison aukon populäärikulttuurista ja monen elämästä.

Kun nauraa, samalla on vaikea itkeä.

Tanssia yhdellä jalalla

Hankin Padma Venkatramanin runomuotoisen nuortenromaanin A Time to Dance kuultuani siitä kehuja vammaisromaanina. Plus se sijoittuu Intiaan, olen itse kovasti innostunut runomuotoisesta fiktiosta.

Kirja käsittelee pitkälti tanssia ja tapahtumapaikkaansa Intiaa, paljon myös hindulaisuutta ja spirituaalisuutta. Kirjoittaja on Intiassa syntynyt ja harrastanut samaa tanssimuotoa, joten autenttisuus on kohdallaan. Niinhän usein sanotaan “eksoottisista” kirjoista, mutta tässä maut, tuoksut, värit, rytmit yms heräävät henkiin.

A Time To Dance -kansi

Veda on menestyvä nuori tanssija, jota isoäiti tukee ja vanhemmat taas vähemmän. Uskontoon pohjaava bharatanatyam-tanssi on hänen koko elämänsä. Sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää toisen jalkansa. Voiko elämästä tulla enää mitään?

Kirja on mukavan epäsiirappinen, vaikka toki nuortenkirjana asiat selviävät joskus turhan helposti. Tietenkin ongelmia on paljon ja monenlaisia, ei kirjasta konfliktia puutu, mutta moniin löytyy ratkaisu nopeasti. Vammaisromaaninakin tämä on minusta varsin hyvä: realistinen, epäsiirappinen ja vailla cripspiraatiota.

Kirjan tyyli ihastuttaa ja tempaa mukaansa. Kieli on sanastoltaan runollisempaa kuin muodolta, siinä ei minusta ole erityisen runollista rytmiä kuin hetkittäin. Mutta se todella toimii ja on varsin helppolukuista.

En saa oikein kunnolla kuvailtua, miten paljon pidin kirjasta, se oli suorastaan taianomainen.

Haluan ehdottomasti lukea lisää Padma Venkatramanilta, vaikka ilmeisesti hänen muut Intiaan sijoittuvat kirjansa eivät ole runomuodossa.