Archive for August, 2017

Paha vie mukanaan

Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on hyvin erilainen kirja kuin häneltä aiemmin lukemani Läpi yön. Siinä missä Läpi yön -romaanin päähenkilö on eteerinen runotyttö, Aura on jotain aivan muuta. Hänkin on aiemmin herkkä tyttö, mutta koulukiusaaminen ja äidin yllättävä kuolema kovettavat hänet.

Taivaan tuuliin -kansi

Aura löytää idolin äitinsä tutkimasta saksalaisesta äärivasemmistolaisesta aktivistista Ulrike Meinhofista. Koulutehtävät täyttyvät Meinhofin elämästä ja Aura jauhaa loputtomasti asiasta myös historianopettajan kanssa. Hän näkee itsensä poikkeuksellisen kypsänä ja aikuisena muihin verrattuna.

Sitten Aura rakastuu Henriin, joka on myös kiinnostunut Meinhofista. He alkavat kutsua toisiaan Ulrikeksi ja Andreakseksi. Henri alkaa manipuloida Auraa, jotta tämä tekisi pommi-iskun vanhaan kouluunsa.

Henrin hahmo enemmän tai vähemmän pilasi kirjan. Hän lienee klassinen psykopaatti, mutta sellaiset eivät ole kovin kiinnostavia hahmoja. Heistä tulee helposti, kuten tässäkin, epäinhimillinen ja yksiulotteinen paha. Henrillä ei ole yhtään inhimillistä piirrettä, hän ei tunne hetkeäkään mitään hellää Auraa kohtaan (vaikka tämä niin kuvittelee), eikä hän koskaan kyseenalaista tai kadu ainuttakaan tekemäänsä asiaa.

Siitä pidin, että Auran samaistumiskohde oli äärivasemmistolainen aktivisti, eikä esimerkiksi natsi.

Worldcon: viisi päivää, yli viisituhatta kaveria

Seuraavassa on raporttini Worldconista, jossa siis pystyin viettämään yhteensä vain 14 tuntia sairauksieni takia. Siinäkin ehti kyllä kaikenlaista. Kaikki omat esiintymiseni olivat keskiviikkona. Pääsin paikalle puoli neljältä ja bongasin melkein heti kanssapanelistini Likhainin, joka on kotoisin Filippiineiltä ja oli matkustanut Australiasta asti – varmaankin siksi, että oli Hugo-ehdokkaana fanitaiteilijan työstään.

Moderoimassani Minorities for minorities -paneelissa oli huone täynnä väkeä, mistä iloitsin. Myöhemmin tosin selvisi, että lähes kaikki paneelit olivat täynnä varsinkin keskiviikkona. Mutta hyvin se meni joka tapauksessa ja kiitoksiakin tuli.

Worldcon-jono

Paneeleihin siis jonotettiin urakalla, koska tapahtumaan tulikin paljon arvioitua enemmän ihmisiä. Tätä pystyttiin hieman tapahtuman kuluessa korjaamaan siirtämään tapahtumia isompiin tiloihin.

Mainiota scifiruno-openmiciä isännöi leppoisa karibialainen Brandon. Olin ensimmäinen lausuntavuorossa, koska siskoni oli ilmoittanut minut niin ajoissa. Lausuin kaksi scifirunoa, ja se sujui hyvin, varsinkin kun sain lausua istuen, seisoessa kun minulta loppuu helposti happi.

Mukana oli paljon avaruusrunoja, niin eroottista scifiä kuin enemmän fysiikkaakin, mutta myös fandom-aiheita, kuten useita Worldcon-runoja, homoeroottista Star Trekiä, vogonirunoutta (aiheena vogonit) ja romaanien, satujen ja näytelmien uudelleentulkintoja, mm. hirviö-Punahilkka ja homoaiheista Shakespearea kahdelta eri kirjoittajalta.

Huippukohta oli kenties viimeinen esiintyjä, joka veti spoken word/physical comedy -mashupin Moby Dickistä, jossa hän kiemurteli maassa valaana ja liiteli yleisön joukossa albatrossina ja kaikki nauroivat vedet silmissä.

Torstaina olisi ollut kiva paneeli ja Nethack-fanitapaaminen, mutta aikataulujen muutos perui ne osaltani. Kävin Worldconiin liittymättömällä runoklubilla Karhupuistossa, jossa oli kiva sää ja mukavasti yleisöä. Musiikkiesiintyjiä oli tavanomaista enemmän. Täälläkin pääsin avaamaan open micin lämmittelijöiden jälkeen. Luin poikkeuksellisesti runojen lisäksi myös yhden raapaleen.

Karhupuistosta lähdin Worldconiin, jossa oli Osuuskumman tuoreiden englanninkielisten antologioiden julkkarit. Valitettavasti Messukeskuksen “Talvipuutarha” oli melkoinen pettymys – tiesin, ettei se mikään puutarha ole, mutta miltei kouluruokalamainen tila oli kuuma kuin pätsi ja puheet piti huutaa, että sai äänensä kuuluviin. Mukavia ihmisiä joka tapauksessa ja paikalla oli kiinnostuneita useista eri maista.

Perjantaina tarkoitukseni oli käydä vain Hugo Awardseissa – tapahtuma jonka tiesin olevan aika tylsä ja pompöösi, mutta pitihän se nähdä. Sitten siskoni onneksi huomasi, että lauantain Ikea-larppi oli siirtynyt perjantaille. Olen larpannut elämässäni kerran, vuonna 1997(?), mutta Ikea on toistuva teema teksteissäni.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsin larpin, joka olikin hyvä veto. Tai se oli enemmän “sitcom-improvia” neljälle hengelle parittain, mutta hauskaa oli. Larpin jälkeen menimme koko porukalla (miinus GM) baariin istumaan.

Hugoihin oli melkoinen jono, koska useimmat paikalla olijat halusivat niihin. Tilaakin oli onneksi 4 000 hengelle, mutta ylimmät paikat olivat aika kaukaiset. Screeniltä tosin näki hyvin. Jaksoin katsella ensimmäisen 1/3 palkinnoista, siinäkin oli jo monta tuntia liikaa perjantaihin. Kukaan ehdolla olleista tutuistani ei voittanut.

Eniten jäi mieleen scifi-insidet kiitospuheissa ja muutaman voittajan liikuttuminen kyyneliin. Mutta eihän tuo mikään spektaakkeli ole eikä tarkoituskaan ole olla. Jännittävintä oli kuunnella, kuinka 4 000 ihmistä taputtaa enimmäkseen kirjallisuusjutuille.

Lauantaina vääntäydyin coniin jo puoli yhdeltätoista. Ratikassa tutustuin amerikkalaiseen leffakäsikirjoittajaan, joka on Nicholls-semifinalisti (suhteellisen iso saavutus). Puhuimme käsikirjoittamisesta ja alasta, hän piti sijoittumistani Sacramento International Film Festivalilla hyvänä saavutuksena.

Kävin katsomassa ainokaisen paneelini Mental Illness in Fiction, joka harmillisesti oli samaan aikaan kuin ableismipaneeli. Ableismi on minulle toki paljon tutumpi aihe kuin mielenterveysongelmat, joten valitsin ko. paneelin ja se olikin erinomainen. Mukana oli kaksi tuoretta Hugo-voittajaa, joista Emma Newman sai palkinnon nimenomaan podcastista ja sen kuului.

Minä Worldconissa

Paneelin mielenkiintoisinta antia olivat koskettavat henkilökohtaiset tarinat, joita ei voi referoida niin, että ne kuulostaisivat miltään. Myös PTSD:n käsittely oli mielenkiintoista: sitä on nykyään romaaneissa paljon, liikaakin, ja usein hyvin kuvattuna, mutta aika yksiulotteisesti, keskittyen hallusinaatioihin ja muihin “jänniin” oireisiin sekä alkoholismiin.

Paneelin ihan loppu piti skipata, kun kävin hakemassa Pasi Ilmari Jääskeläiseltä nimmarin hänen uuteen romaaniinsa. Haahusin pari tuntia ympäri conipaikkaa etsien tuttuja ja löysinkin monia. Olin monia jo toki tavannut, nyt törmäsin yhteen suomalaiseen ja yhteen hollantilaiseen nettituttuun, joita en ollut ennen tavannut livenä. Toinen osti raapalekirjan, jonka pääsin kanssatoimittajani kanssa signeeraamaan – conin toinen signeeraus, yhden Adenon olin jo päässyt nimmaroimaan.

Sen jälkeen lähdin kotiin ja ajattelin Worldconin olevan osaltani siinä, jo lauantaina alkuiltapäivästä, mutta sen jälkeen ei ollut enää must-ohjelmaa ja minun piti priorisoida lepäämistä. Olin hajottanut munuaiseni (toivottavasti ei-pysyvästi) ylirasituksen takia jo kaksi päivää ennen conia, vaikka olin yrittänyt olla rauhallisesti ja levätä paljon. Ti-ke saamani neste- ja ravintotiputus hieman helpotti tilannetta.

Sunnuntaina kuitenkin kuulin dead dog partysta eli lopettajaisbileistä hotellissa Länsi-Pasilassa, jossa oli melkein ilmainen buffet, ja päätin mennä vielä sinne hetkeksi. Aluksi ulkona seisovalle ihmisjoukolle ilmoitettiin, että bileet ovat ehkä täynnä väärinkäsityksen takia, mutta hyvin sinne mahtui lopulta monisatapäinen ihmislauma ja ruokaakin riitti hyvin kaikille. Vegeruokakin oli varsin jees. Varsinaista biletunnelmaa ravintolapuolella ei ollut, mutta mukavia ruokailukavereita toki löytyi.

Se olikin Worldconissa parasta, ihmiset ja tunnelma. Välittömyys ja sellainen, että aina kun tapasi ihmisiä, oltiin heti kavereita ja ratikassa ja busseissa alettiin jutella. Eri asia moniko kaverisuhde säilyy, varsinkin kun useimpia ei näe enää koskaan, mutta useiden kanssa vaihdettiin myös yhteystietoja ja seurataan Twitterissä.

Pidin myös tapahtuman värikkyydestä ja tunnelmasta ylipäänsä. Samoin esteettömyys oli varsin mainiossa jamassa, mutta siitä kirjoitan erillisen postauksen. Hyvin siis viihtyi ja sopi sekaan, vaikka en koe olevani varsinaisesti “fandomissa”, luen melko vähän scifiä (lähinnä ei-tunnettuja nimiä), en käytännössä lainkaan fantasiaa, en lue sarjakuvia, enkä katso alan leffoja/TV-sarjoja.

Jos voimia olisi ollut enemmän, olisin tehnyt paljon muutakin, kuten käynyt katsomassa erilaisia sukupuolta, queer-asioita ja vammaisuutta käsitteleviin paneeleita (ja kenties muitakin), käynyt tsekkaamassa pukukilpailun, konsertteja, avajaiset, lopettajaiset ja useammat kuin yhdet bileet sekä katsonut elokuvia tapahtuman elokuvafestivaaleilla

Siskoni osallistui coniin myymällä nuolenpääkoruja assyriologikavereineen (minun ideani) ja hänen poikaystävänsä lauloi useita keikkoja Unreality-nörttikuorossa. Korut menivät hyvin kaupaksi, niin myös Osuuskumman kirjat, etenkin uudet englanninkieliset antologiat. Itse ostin PIJ:n romaanin lisäksi vain yhden Risto Isomäen pokkarin sekä Mike Pohjolan Ihmisen pojan scifikirppikseltä.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.