Archive for September, 2017
Uusi, intensiivinen harrastus
Olen aina ollut niitä ihmisiä, joiden mielestä meditointi on tosi hieno konsepti, mutta en ole saanut itse ryhdyttyä siihen, koska olen ollut liian levoton ihminen. Juu, tiedän, että silloinhan sitä meditoimista pitäisi juuri harrastaa. Muutama viikko pari juttua naksahti aivoissa oikeaan asentoon ja olen ollut sittemmin paljon levollisempi. Niinpä aloitin meditoinnin.
Olen tehnyt nyt päivittäin anapanaa, vipassanaa ja mettaa (loving kindness), kokeillut myös tonglenia ja kävelymeditointia, joka on siistiä, mutta tällä hetkellä kävelykykyni ylipäänsä on aika huono. Korostan vielä olevani täysin aloittelija, joten tässä tekstissä voi olla käsitteellisiä virheitä.
Meditointihan, etenkin vipassana, suositellaan aloittamaan tietysti jonkun toisen avustuksella, esimerkiksi kurssilla. Se ei ole minulle mahdollista, joten olen joutunut tyytymään kirjoihin, artikkeleihin ja YouTubeen. Olen valinnut sellaisia meditointimuotoja, jotka eivät ole väärin tehtyinä haitallisia, toisin kuin esimerkiksi kundalinijutut.
Anapana on yksinkertaisesti omaan hengitykseen keskittymistä, vipassana on aika lähellä mindfulness-meditointia, tai oikeammin mindfulness kehitettiin sen pohjalta. (Juu, olen aina dissannut kaikia mindfulness-juttuja, koska ne tuppaavat olemaan imelää höttöä.) Mettassa keskitytään kehittämään ja kokemaan rakkautta omaa itseä, läheisiä ja koko maailmaa kohtaan. Useamman kerran olen alkanut itkeä kesken metta-meditoinnin.
Pari lähinnä konseptuaalista eroa on mindfulnessissä ja vipassanassa: nähdäkseni mindfulness keskittyy tietoiseen läsnäoloon hetkessä ja oman kehon ja tunteiden neutraaliin havainnointiin; vipassana taas asioiden havainnointiin sellaisina kuin ne ovat, jotta voidaan lopulta ymmärtää todellisuuden luonne.
Vipassanassa tarkkaillaan etenkin muutosta: siinä missä anapanassa keskitytään ehkä enemmän hengityksen rytmiin, vipassanassa havainnoidaan hengitystä yksittäisinä liikkeinä, joilla on alku ja loppu.
Kun ensimmäisen kerran tein vipassanaa, päähäni tuli lause: olet epätäydellinen. Mutta se ei ollut kristinuskolle tyypillisen syyllistävä tai syntisyyteen viittaava, vaan hyväksyvä ja kannustava. Myöhemmällä kerralla lause tarkentui: olet keskeneräinen.
Kuulostaa varmasti ihan höpöjutuilta, mutta ihan sama. Kysehän on lopulta vain oman päänsisällön möyhimisestä. Vaikutukset ovat olleet varsin miellyttäviä. On myös mukava olla harrastus, johon riittää lähes aina voimat (kun muihin riittää hädintuskin koskaan) ja jota voi tehdä myös makuulla.
Olen tehnyt myös pranayama-syvähengitystä (4-4-4-4), jonka moni laskee enemmänkin joogaan, mutta sitä voi pitää myös hengitysmeditointina. Sillä on ollut hämmentäviä, mitattavia vaikutuksia happisaturaatioon, jotka jatkuvat harjoitusten jälkeenkin. (Happisaturaation pitäisi olla hyvin hetkellinen muuttuja, esim. happiviiksien kanssa se laskee hyvin nopeasti, jos ne riisuu.)
Hiljattain sain yöllä lisämunuaiskriisin. Heräsin kuumeisena ja kipeänä ja hyvin hädissäni. Lisämunuaiskriisit aiheuttavat ahdistusta, mutta niihin voi myös oikeasti kuolla, joten helposti iskee paniikki ja kuolemanpelko, etenkin kun olo oli kipeämpi kuin yleensä ko. tilanteessa. (Olen aika monta lisämunuaiskriisiä kokenut, joten en yleensä enää juuri hätäänny.)
Kaivoin sekavasta, kuumeisesta mielestäni esiin erilaisia meditoinnista oppimiani kikkoja. Aloitin tekemällä vipassanaan kuuluvaa notingia, eli neutraalisti nimetään kehon tiloja ja mieleen tulevia ajatuksia, jotta saadaan niihin etäisyyttä. Tuntui vähän tyhmältä hokea päässään “pelko, huoli, kuume, palelu, pelko, huoli” jne, mutta se auttoi. Sitten tein pranayamaa. Ei mennyt montaa minuuttia, kun olin ihan tyyni.
Minähän aikoinaan (2003) pääsin paniikkihäiriöstä eroon naistenlehden postipalstalta lukemani psykologisella kikalla, niin bisarrilta kuin se kuulostaakin. Nytkin tuli todella voimaantunut olo, kun sai rauhoitettua noin voimakkaan fysiologisen hätätilan aidon hengenvaaran tilanteessa.
Tuntuu vain, että meditointi on rentouttanut kehoa liikaakin, ja sympaattinen hermosto käy liian alhaisilla tehoilla väsyttäen entisestään. Mutta eiköhän tämä tästä korjaannu. Joka tapauksessa fyysisten sairauksien mahdollinen helpottuminen ei ole syy, miksi näitä juttuja teen.
Väkeviä lääkkeitä
Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli sijoittuu Komanon kaupunkiin, jota käytännössä hallitsevat kirkko ja koko ajan lisää tilaa valtaava kaupunginsairaala. Omapäinen Kefa palaa sinne vuosien jälkeen opiskeltuaan Ompolossa laboratorioalaa. Hän mielisi sairaalaan töihin, mutta harmillisesti kaupunkia hallitsevat kokonaan tietyt sosiaaliluokat, kuten lemit. Luokan näkee aina sukunimestä. Kefa on sukunimeltään Fleevo ja kuuluu siis evoihin, joita syrjitään.
Amalia-äiti on kovasti mukana uuskirkollisten puuhissa ja haluaisi tyttärensä hyviin naimisiin, mieluiten varakkaan Lentin kanssa. Lentillä on samanlaisia ajatuksia. Kefaa tosin houkuttelee enemmän Lentin lääkäriveli Jermi, joka on jo kerran särkenyt hänen sydämensä. Hyvän ystävän Ellin Arvid-mies saa kummallisia kohtauksia. Eksentrinen lääkäri Olaus yrittää selvittää asiaa, mutta hänellä olisi paljon muutakin tekemistä.
Väkevä mieli pyörii vahvasti lääketieteen ja etenkin farmakologian ympärillä. Myllymäki on tosin kehittänyt etenkin farmakologian aivan uudestaan – siinä ei ole juuri muuta yhteistä tosielämän kanssa kuin reseptorit ja yhteisvaikutukset. Myös lääketiede toimii jonkin verran eri lailla. Sairauksissa on samoja kuten kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta ihan uusiakin hoitomuotoja on, kuten salaperäinen ylikirurgia.
Kirjassa on varmaan enemmän sairauksia/vammautumisia kuin minun romaaneissani yhteensä, ja se on aika paljon. Porukkaa lakoaa tiuhaa tahtia, eikä kyse ole luonnollisista kuolemista.
Olin kuvitellut, että Väkevä mieli olisi scifiä. Romaanin vanhakantainen maailma ja erikoiset nimet yllättivät ja ajattelin, että tämähän onkin fantasiaa. Ilmeisesti ollaan kuitenkin tulevaisuudessa, vaikka monia teknologioita lukuunottamatta maailma on varsin agraarinen. Ihmiset matkustavat hevosilla ja soittavat lankapuhelimilla.
Kirjassa on myös vahvoja dekkarin ja jännärin/trillerin (etenkin lääketiedesellaisen) piirteitä. Enimmäkseen ne toimivat hyvin, mutta erään dekkarityyppisen langan valitettavasti arvaa liian aikaisin. Myös jotkut tähän liittyvät motiivit tuntuiva kökösti perustelluilta.
Muuten kirja on varmasti ja hyvin kirjoitettu ja toimiva, tarina tempasi mukaansa. Henkilökaarti, etenkin sairaalan henkilökunta, on hyvin laaja, mutta jotenkin siinä ei mennyt juuri lainkaan sekaisin, vaikka helposti sekoitan paljon pienemmätkin kaartit. Hahmojen laaja määrä tosin aiheutti sen, että monet jäivät aika pahvisiksi, tai ainakin hyvin vähillä vedoilla luonnostelluiksi, mukaan lukien kohtalaisen ydinhenkilöitä.
Romaanin on julkaissut kustantajani Osuuskumma, mutta en ole osallistunut sen syntyyn muulla tavalla kuin oikolukemalla.
Aisteja Helsingin kirjamessuilla
Tuttuun tapaan esiinnyn tänäkin vuonna Helsingin kirjamessuilla, tosin hieman aiemmasta poikkeavaan malliin. Olen nimittäin jostain syystä edelliset neljä esiintymistäni tehnyt kaikki aamupäivällä/päivällä yläkerran auditorioissa.
Tämän vuoden esiintyminen on KirjaKallio-lavalla pe klo 17:30, ohjelman nimi on Aistit paperille. Mukana on minun lisäkseni sokea kirjoittaja (Tommi Vänni), sokean päähenkilön kirjoittaja (Mixu Lauronen, Kontiais-novellit), aistiyliherkkä synesteetikko (Christine Thorel), joka kirjoittaa paljon musiikista.
Minullahan aistit, etenkin kuulo, ovat mukana monessa tekstissä. Makuuhaavoja keskittyy kuuloyliherkkyyteen, Häpeämättömässä nauhoitetaan puhetta ja vielä julkaisemattomassa Perhonen vatsassa -nuortenromaanissa kuuloa käytetään todellisuuspaon välineenä – vaan ei musiikkiin. Ursula-novellissani Maun mukaan olennaisessa roolissa on kuulo-makusynestesia.
Ja ensi vuonna minulta ilmestyy mahdollisesti novelli, joka käsittelee silmiä ja näköaistia, sekä toinen, jossa tuntoaisti on oleellisessa roolissa.
Toivottavasti nähdään kirjamessuilla!
Väärät kissat oikeassa kirjassa
Odotin Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä -romaania vuosia (kiitos hänen loistavan Twitter-tilinsä), ja se oli kyllä kaiken odottamisen arvoinen. Mitähän kirjasta nyt voisi sanoa paljastamatta liikaa. Se on yhdenpäivänromaani, joka kertoo muistista, ihmismielestä, ajasta, kissoista, Stasista, kaupunkisuunnittelusta ja vanhemmuudesta.
Marrasvirralla vietetään karnevaalia, joka täyttää kaupungin keskustan. Päähenkilö Kaarnan vaimon on tarkoitus illalla paljastaa yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä valokuva. Kaarnan äiti, tunnettu psykologi Alice, kuitenkin sekoittaa pakkaa kuolemalla muistisairaiden hoivakodissa ja Kaarnan pitää lähteä sinne kesken jäätelön syömisen.
Paitsi että mikään ei ehkä ole sitä miltä näyttää, varsinkaan kissat, joita ei saisi katsoa ollenkaan, tai ne alkavat muuttua katsojan silmien edessä. Ai miksi? Sillekin on syy.
Kirja on hämmentävä, mestarillinen tarina, joka sekoittaa ajan ja lukijan päänkin. Se tuo mieleen surrealistisen maalauksen, esimerkiksi Dalí kohtaa Hieronymus Boschin. Ainoana miinuksena toteaisin, että yhden olennaisen käänteen lopusta arvasin etukäteen. Mutta ehkä sitä ei olisi voinut välttää. Ja lääketiedeihmisenä lääkkeiden pistäminen kaulavaltimoon häiritsi, vaikka kuinka ajattelee, että eihän tämä nyt mikään realistinen teos ole.
Lumikko ja yhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät olivat hienoja kirjoja, mutta Sielut kulkevat sateessa ja Väärän kissan päivä käänsivät päälle ihan uudenlaisen vaihteen, jossa todellisuuden päällä tanssitaan ripaskaa. En ole varmaan koskaan ollut näin varma siitä, että tässä on romaani, jonka tulen lukemaan vielä uudestaan. Ja toivon todella, että tämäkin käännetään englanniksi, jotta voin ostaa sitä kaikille kavereilleni lahjaksi.
