Archive for October, 2017

Paluu esikoisromaanini maailmaan

Aloitin kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa loppuvuonna 2009. Se valmistui seuraavana keväänä ja julkaistiin syksyllä 2011. Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen.

Vuonna 2012 kirjoitin kirjan pohjalta näytelmän, joka ensi-iltansa vuonna 2014. Sen jälkeen oli pidempi tauko, mutta tänä vuonna kirjoitin romaanista elokuvakäsikirjoituksen. Olen tiennyt jo kauan, että elokuvakäsikirjoitus on tulossa, sitä pyydettiin minulta jo vuosia sitten, mutta sen aika ei ollut vielä silloin.

On hassua siirtää tarina uusiin muotoihin, vähän kuin kirjoittaisi fanifiktiota omasta tekstistään. Aina jotain muuttuu, tietenkin. Jotkut juonenkäänteet tapahtuvat eri lailla, eri paikoissa, eri järjestyksessäkin. Paljon jää pois, elokuva ja näytelmä sisältävät väistämättä vähemmän kuin romaani. Pitää olla rohkeutta ymmärtää, milloin jokin tärkeä juttu ei sovi uuteen formaattiin ollenkaan.

Esikoisromaaneille annetaan paljon painoarvoa. Tietysti, ovathan ne monella tapaa erityisiä. Usein ajatellaan, että ne kertovat tekijästään enemmän kuin muut tämän romaanit. Sinänsä ihan järkevä ajatus, paitsi että useimmat esikoisromaanit tuskin ovat tekijänsä ensimmäisiä romaanikäsikirjoituksia.

Minähän sain Marian ilmestyskirjasta yhden hylyn sen perusteella, että se oli “liian omaelämäkerrallinen”. Se huvitti. Vaikka romaanissa on ehkä 5 % oikeita tapahtumia, ja niistäkin iso osa kavereideni kokemuksia, ei minun omiani.

Marian ilmestyskirja oli kuudes romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis tunnu loogiselta, että olisin siihen erityisesti upottanut itseäni, enemmän kuin muihin romaaneihin. Toki voisi ajatella, että jos romaanissa on paljon kirjoittajan tuntemuksia, siinä on aitoutta ja voimaa, kuten Marian ilmestyskirjaakin on kuvailtu. Mutta ei se ole syy, miksi siitä tuli ensimmäinen julkaistu romaanini, vaan se, että opiskelin kirjoitusoppaista kirjoittamisen teknistä puolta.

Olen ajatellut, että Sisimmäisen Inari on julkaistujen romaanieni hahmoista kenties lähinnä minua, vaikea tietysti selvästi sanoa. Kaikissa päähenkilöissä ja monissa sivuhenkilöissäni on minua ja ei-minua. Ehkä vammattomasta transnaisesta on luontevampaa kirjoittaa oman itsen kaltainen, kun siitä ei aleta yhtään niin helposti poimia yhtäläisyyksiä kuin vammaisesta cisnaisesta.

Nyt elokuvaa kirjoittaessa olen ymmärtänyt Marian ilmestyskirjasta asioita, joita aikoinaan en, enkä myöskään vielä näytelmää kirjoittaessa. Ehkä etäisyyden takia, ehkä iän myötä. Joitain alitajuisia juttuja tajusin jo sitä kirjoittaessani, kuten sen, että eräs kohtaus siinä oli jotain, mitä toivoin, että itselleni tapahtuisi – se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin kirjoittaneeni sellaisen kohtauksen.

Mutta kirjan teema, ulkopuolisuus, se on tullut enemmän lähelle. Teema oli mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se tuntui sellaiselta, johon kaikkien on helppo samaistua, vammaisen tai vammattoman. Kaikkein menestyneinkin ihminen on ollut monessa paikassa ja asiassa ulkopuolinen.

Kirjoittaessani en kuitenkaan ymmärtänyt, miten syvällä se ulkopuolisuus minussa on ollut, miten paljon se on hallinnut elämääni. Sellainen ulkopuolisuuden tunne, jolle moni löytää aikuisena nimen, esimerkiksi että heillä on Asperger tai he ovat transsukupuolisia.

Kuten Mariallakin, vammaisuus on minulla merkittävä osasyy ulkopuolisuuteen, mutta ei selitä koko asiaa. Olen kokenut olevani maailman ulkopuolella, mutta sille ei ole olemassa mitään yksittäistä sanaa (paitsi ehkä “syrjäytynyt”, mutta se on lopputulos eikä selitys). Niinpä siitä pitää kirjoittaa kirjoja, teema on läsnä myös seuraavassa romaanissani.

Eräs Marian ilmestyskirjasta, omasta romaanistani, saamani oivallus muutti myös elämääni melko paljon tänä vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin. Osaltaan oivallukseen vaikutti myös eräs toinen, julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis mennyt sekään täysin hukkaan.

Oletko koskaan saanut omasta fiktiivisestä tekstisäsi myöhemmin vastaavia oivalluksia?

P.S. Tämä blogi täytti toissapäivänä jo huikeat seitsemän vuotta! Aloitin sen saatuani kustannussopimuksen Marian ilmestyskirjalle.

Yhtä kömpelöä ja monisyistä kuin tosielämä

Kuulin Kumail Nanjianista Harmontown-podcastissa, jossa hän oli usein pelaamassa D&D:tä, joskus Emily-vaimo mukanaan. Hän on mielettömän hauska (loistava comedic timing) ja sellaisella sympaattisella tavalla, että hänestä on melkein mahdoton olla pitämättä. Katsoin hänen standup-spesiaalinsa ja se oli tosi hauska, mutta kuten koomikot yleensä, hänkin on hauskempi improvisoidessaan.

Kumailin ja Emilyn rakkaustarina alkoi aika erikoisesti. Emily huuteli omiaan kesken Kumailin standup-keikkaa ja he päätyivät sänkyyn. Kulttuurierot kuitenkin pilasivat suhteen – Kumail on pakistanilaisesta muslimiperheestä, joka halusi hänet järjestettyyn avioliittoon.

Vähän myöhemmin Emily vaivutettiin koomaan hänen sairastuttuaan rajusti tuntemattomaan sairauteen. Kooman aikana Kumail tajusi, että tässä on hänen elämänsä nainen, ja vietti aikansa sairaalassa Emilyn vanhempien kanssa. Onneksi Emily heräsi koomastaan, ja pari on ollut naimisissa 10 vuotta.

The Big Sick -juliste

Melkoinen tarina, ja kiinnostuin välittömästi kun sain kuulla, että siitä on tulossa elokuva, kirjoittajina Kumail ja Emily itse, ohjaajana Michael Showalter. Kumail (joka on näytellyt myös mm. Silicon Valley -sarjassa) esitti itseään, Emilyä (joka on kirjailija ja psykoterapeutti, ei näyttelijä) puolestaan Zoe Kazan.

Innostustani ei tietenkään vähentänyt, kun elokuva lopulta tuli teattereihin, ja isot lehdet Washington Postista New York Timesiin suitsuttivat sitä maasta taivaisiin. Sitä on kutsuttu vuoden elokuvaksi ja vuosikymmenen romanttiseksi komediaksi.

Kyllä, The Big Sick on romanttinen komedia, mutta älä anna genren pilata intoasi (en minäkään tykkää koko genrestä ollenkaan), sillä se ei ole mikään tavallinen romanttinen komedia. Elokuva on parhaimmillaan hulvattoman hauska (Kumailin komediantaju on omaperäinen ja pettämätön), mutta siinä käydään läpi koko inhimillisten tunteiden skaala – imelyyttä on tosin hyvin vähän.

Parasta elokuvassa on, miten se on aivan uskomattoman aito. Siinä on läsnä tosielämän monisyisyys, nolous, kömpelyys (awkwardness), jotka Hollywoodissa yleensä unohdetaan, paitsi jos tehdään kreisikomediaa, mitä tämä ei tosiaankaan ole. Ehkä se auttaa, kun kirjoittajat kirjoittavat omasta elämästään ja toinen itselleen, mutta he ovat myös erinomaisia kirjoittajia.

Toki oli myös kiehtovaa nähdä vaihteen vuoksi pakistanilaista elämää valkokankaalla, millaista on olla ruskea mies, kun ihmiset tulevat huutelemaan, että painu takaisin ISISiin ja kysymään, mitä mieltä olet 9/11:stä.

Kumail on niin hyvä näyttelijä, että Zoe Kazanin Emily jää hänen varjoonsa. Holly Hunter Emilyn äitinä oli mainio ja jätti puolestaan Ray Romanon Emilyn isänä varjoonsa, vaikka tämäkin oli tosi hyvä. Elokuvalle on povattu useita Oscareita ja ihmettelisin, jos ainakin Hunter ei olisi ehdokkaana.

Ehkä eniten kuitenkin kertoo, että kävelin ulos elokuvateatterista leveä hymy naamallani ja se kesti pari tuntia.

The Big Sick pyörii parhaillaan Finnkinon elokuvateattereissa.