Archive for November, 2017

Tulossa runoja, kirjoja ja lehtiä

Nyt on monenlaista julkaisua tullut ja tiedossa. Glasgow’n yliopiston ison lääketiedescifikilpailun homeaiheinen finalistinovellini The House She Grew ilmestyi vihdoin antologiassa A Practical Guide for the Resurrected. Tämä on siis sama kuin Marraskesi-antologian novellini Rakkaudella kasvatettu.

Huonona puolena lukuisia palkintoja haalinut kustantaja Freight Books on taloudellisissa ongelmissa, ja on epävarmaa, tuleeko antologiaa myyntiin mihinkään. Mutta minulla kuitenkin omat kappaleeni on.

Raskas vesi -kansi

Keväällä ilmestyvän esikoisrunokokoelmani kansi ja kuvaus on nyt julkaistu. Minusta aika kiva kansi, vai mitä? Tuolta Aviadorin sivuilta löytyy myös yksi näyteruno.

Ensi keväänä minulta ilmestyy näillä näkymin ainakin yksi toinenkin kirja, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänä vuonna on tulossa vielä runoja yhdessä kirjallisuuslehdessä ja yhdessä antologiassa. Toinen kirjallisuuslehti on vuorossa alkuvuodesta. Näistä samoin lisää myöhemmin.

Tällä viikolla “olin” myös Hesarissa, joka julkaisi lyhyen eutanasia-aiheisen mielipidekirjoitukseni. Olin kirjoittamassa aiheesta pidempää kirjoitusta keväällä ko. debatin raivotessa, mutta se jäi valitettavasti keväisen elinvaurio- yms kaaoksen keskellä kesken.

Ja nyt kun joku kuitenkin vaihteeksi ihastelee miten olen varmaan paremmassa kunnossa, kun saan näin paljon asioita aikaiseksi… Runokokoelma ja toinen kirja on kirjoitettu 2016, palkittu novelli 2015. Eutanasiatekstiin meni kirjaimellisesti viisi minuuttia.

Tulenpalavia runoja

Warsan Shire on somalialaissyntyinen brittirunoilija, joka nuoresta iästään (29) huolimatta on saavuttanut varsin paljon. Jostain syystä häneltä ei kuitenkaan ole vielä ilmestynyt täyspitkää runokirjaa, ainoastaan enemmän pamfletti/vihkomittaisia teoksia, kuten tämä Teaching My Mother How to Give Birth vuonna 2011.

Teaching My Mother How to Give Birth -kansi

Kirja päättyy runoon, joka on kokonaisuudessaan seuraava: “To my daughter I will say, when men come, set yourself on fire.”

Sille löytyy kuitenkin vielä enemmän kontekstia kirjan sisältä. Shiren runot ovat joskus lyyrisiä, toisinaan proosallisempia, mutta ennen kaikkea ne ovat väkeviä, aistillisia ja viskeraalisia. Niissä rakastetaan, rakastellaan, petetään ja lähdetään, synnytään ja kuollaan. Sytytään tuleen niin metaforisesti kuin kirjaimellisestikin. Jotkut asiat ovat syntiä, mutta se saattaa tehdä niistä vain hekumallisempia.

Runot ovat silti usein hyvin arkisia ja usein henkilöinä ovat perheenjäsenet. Ne piirtävät selkeän, pääpiirteissään helposti avautuvan tarinan, lähes pienoisnovellimaisen. Vahvasti toistuvana elementtinä on suu, jolla puhutaan ja syödään, niin ruokia kuin ihmisiäkin.

Mukana on paljon somalialaisuuteen, afrikkalaisuuteen ja islamiin kytkeytyviä teemoja, joita kirjan lopussa hieman selitetään. Myös pakolaisuutta käsitellään, vaikkei Shirellä sellaista taustaa olekaan itsellä. Muuten kirjassa ei ole juuri politiikkaa, mutta ruskeana naisena oleminen on aina poliittista.

Tämä mainio pieni kirja lähti Book Depositorystä alle viidellä eurolla (sis. postikulut).

Vammattomien maailma myrkyttää vammaisen mielen

Olen kirjoittanut vammaisuuden sosiaalisesta mallista usein aiemminkin. Tiivistettynä: pyörätuoli ei rajoita elämää, vaan kynnykset. Ja sama muille eri vammoille.

Yhteiskunta kuitenkin tunkee meidän päämme sisälle ja kertoo, että vammaisuuteen liittyvät jutut ovat huonoja, koska vammaisuus on aina huonompaa kuin vammattomuus. Monelle tämä on niin itsestäänselvä juttu, ettei sitä voi kyseenlaistaa. Esimerkiksi cripspiraatio eli inspiraatioporno perustuu ajatukseen siitä, että vammaisuus (etenkin liikuntavammaisuus) on aina kauheaa, ja siten on uskomatonta ja ihailtavaa, jos joku vammainen siitä huolimatta “kykenee elämään”.

Pyörätuoli on yksi vammaisuuden symboleja. Jokainen joka on yhtään perehtynyt vammaispolitiikkaan tai -aktivismiin oppii nopeasti, ettei pyörätuolissa istuminen ole hirveää tai traagista. Se ei ole vankila vaan kulkuväline, esineenä täysin neutraali.

Syntymästään asti pyörätuolia käyttänyt ei useinkaan haaveile kävelykyvystä, ei välttämättä koe mitään tarvetta “parantua”. Samoin moni kuuro ei halua kuulevaksi. Vammattomille tällainen ajatus voi olla uusi ja hyvin kummallinen, koska se on ristiriidassa yhteiskunnan yleisten asenteiden kanssa.

Muita vastaavia asenteita on paljon enemmän, ja ne jäävät helpommin huomaamatta. Kroonisesti sairaat yleensä haluavat parantua, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitkäaikaissairaan elämään kuuluvat asiat ovat huonoja.

Moni vammainen sanoo, ettei voi olla ableisti tai vammaisia syrjiviä, koska on itse vammainen. Internalisoitua syrjintää esiintyy kuitenkin kaikissa ryhmissä. Esimerkiksi aasialaissyntyinen ihminen voi tuntea häpeää siitä, ettei ole hyvä matikassa kuten “kuuluisi”. Nainen puolestaan voi alkaa itsekin uskoa, kun perheenjäsen sanoo, etteivät tytöt pärjää matikassa.

Olen aina ollut ihminen, joka kulkee omia polkujaan piittaamatta muiden mielipiteistä. Se on ollut yksi tärkeimpiä osia identiteetissäni sekä varmasti myös piirteitä, jotka muut ihmiset yhdistävät vahvasti minuun. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että monet asenteistani ovat internalisoitua ableismia. (Tässä on auttanut paljon meditaatio, joka laittaa tarkastelemaan asioita objektiivisemmin.)

Esimerkiksi kun kuulee jatkuvasti, miten hirveää on kun ihmiset popsivat kourakaupalla pillereitä, siihen alkaa itsekin uskoa. Itse otan päivässä lähes 20 eri lääkettä ja suunnilleen saman verran lisäravinteita. Vaikka en missään nimessä suhtaudu negatiivisesti lääkkeiden käyttöön, kirjoitanhan niistä jopa työkseni, tuo määrä ahdisti, se sai minut tuntemaan itseni sairaammaksi, ja sairaushan on huono.

Toki tuosta määrästä on vaivaa ja siitä koituu rahallisia kustannuksia, mutta pillereillä itsessään ei ole mitään negatiivista arvolatausta. Se on pelkästään ihmisten, minun tai muiden, pään sisällä. Pillerit ovat vain pieniä, yleensä valkoisia nokareita. Ne eivät tee minusta sairaampaa, vaan tietenkin päinvastoin. Nyt yritän muistaa olla iloinen siitä, että voin syödä noin monta hyödyllistä lääkettä saamatta niistä mitään sivuvaikutuksia.

Toinen vastaava on lisähappi. Käytän happirikastinta happiviiksillä – olet varmasti nähnyt sellaisia elokuvissa tai telkkarissa kuolemansairailla potilailla (kenties myös leikkauksesta toipuvilla). Se ei tietenkään tee minusta sairaampaa, vaan edelleen, vähemmän sairaan.

Olen luonnostani ihminen, joka tykkää tehdä asioita. Paljon asioita, monenlaisia asioita. Rakastan kirjoittamisen lisäksi mm. ruoanlaittoa, valokuvausta, puutarhanhoitoa ja tanssia. Teen noita häviävän vähän, koska minulla ei ole siihen voimia. En ole koskaan, myöskään ollessani vielä terve, ymmärtänyt, miksi joku haluaisi mennä makaamaan paratiisirannalle tekemättä mitään. Minusta se on kuolettavan tylsä ajatus.

Siksi pitkäaikaissairaudessa aivan ylivoimaisesti pahinta on ollut se, ettei pysty tekemään asioita. En kärsi jatkuvista kivuista, eikä minun yleensä oloni yleensä ole erityisen kamala, ainoastaan täysin voimaton.

Kykenemättömyys tehdä asioita tuntuu pahalta monelta eri tavalla. On tylsää, turhauttavaa, miettii mitä asioita voisi ja haluaisi olla tekemässä, miten voisi edistyä erilaisissa asioissa, halutut projektit eivät valmistu (oli se romaanikäsikirjoitus, siivous tai joululahja), ei pääse kokemaan uutta, jne.

Monelle ehkä pahinta ovat syyllisyyden tunteet, epäilykset omasta laiskuudesta ja tunne hyödyttömyydestä tai siitä, ettei osallistu yhteiskunnan tai perheen toimintaan riittävästi. Minulla ei ole ollut juuri tällaisia, koska tiedän, etten ole laiska ja koen hyödyttäneeni maailmaa monin tavoin.

Mutta minunkin on ollut vaikea myöntää itselleni, että vaikka tekemättömyys ei ole kivaa, kiireettömyys on. Paljon, paljon mieluummin tekisin asioita päivät pitkät, kirjoittaisin, kokkaisin, siivoaisin, kävisin lenkillä jne. Mutta kun en pysty tekemään, se on fakta. Saman tien voin ainakin nauttia siitä ajatuksesta, että minun ei tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan juuri koskaan, aamulla ei ole kiire mihinkään, voin elää rauhallista elämää.

Tähän mielentilaan kesti yllättävän kauan päästä. Monissa maissa pitkäaikaissairaat saavat jatkuvasti kuulla, että eikö olekin kiva löhötä ja katsoa telkkaria päivät pitkät, ja moni kokee sen hyvin nöyryyttävänä. Ei ole kivaa, he vastaavat, olisin mieluummin yliopistossa, perustaisin perhettä tai edistäisin uraani. Suomessa työttömyys nähdään yleensä joko mukavana lomailuna tai minäkuvaa nakertavana, elämästä mielekkyyden vievänä olotilana. Se ei voi olla neutraalia.

Että on ihan kivaa, ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin on jotain, mitä en ihan hirveästi huutele. Mutta meni 17 vuotta siihen, että pystyn myöntämään sen itselleni.

Vaikka en ole uskonut, että vammaisuus olisi kielteinen asia, yhteiskunta tyrkytti minulle käsitystä siitä, että elämäni oli silkkaa kärsimystä, ja siihen oli helppo mennä mukaan. Vihdoin ymmärrän, että vaikka elämääni ei kuulu juuri mitään perinteisesti hyvään elämään yhdistettyjä asioita, ja kuuluu runsaasti kärsimykseen yhdistettyjä asioita, se on kuitenkin ihan hyvä elämä. Tästä voin huudella enemmänkin.

Kansainvälinen, poikkitaiteellinen ja työntäyteinen Suomen-matka

En ole vähään aikaan kirjoitellut raportteja Suomen-matkoiltani, mutta nyt oli kyllä melkoisen kaikkea täynnä ollut reissu. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä, eli toissa viikon torstaina, osallistuin Meilahden syöpäsairaalassa Suomen Kivun 25-vuotisjuhlaseminaariin, joka oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma. Runoni palkittiin myös heidän kirjoituskilpailussaan – tosin kunniakirjassa nimekseni luki Marja Haavisto…

Tapasin Suomessa NaNoWriMo-ihmisiä, CFS-ihmisiä sekä vihdoin usean vuoden jälkeen Kotkassa asuvan kaverini, jonka kanssa lukuisat aiemmat tapaamisyritykset ovat erinäisistä syistä menneet puihin. Minun piti tavata myös uusi ystäväni siltä suunnalta, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Aika monen muunkin ihmisen tapaaminen peruuntui, mutta parhaan ystäväni pystyin tapaamaan hänen erittäin vaikeasta sairaudestaan huolimatta. Tein myös hyviä ostoksia, kuten alla olevan kuvan vakosamettijakun eurolla(!).

Viime viikon maanantaina pidin pitkästä aikaa luennon/esitelmän. Paikkana oli elintarvikealan ammattilaisten koulutuspäivä, aiheena Erityisruokavalioiden kirjo ja elämä erityisruokavalioiden kanssa. Se sujui oikein hyvin, vaikka yleisöä ei tuntunut mitenkään ylettömästi kiinnostavan. Alan olla jo varsin kokenut puhuja, ja sekin toki auttaa, etten ole enää aikoihin jännittänyt mitään esiintymisiä.

Kaksi päivää myöhemmin tein työmatkan Tampereelle, jossa pidettiin palaveria potentiaalisen dokumenttielokuvan tiimoilta. Hyvin mielenkiintoinen, tosin myös uuvuttava reissu, jossa opin paljon uutta.

Torstaina saapui kollegani ja kaverini Minttu (eli kirjailija Maria Carole ja blogaaja Kehäkukka/Stazzy) Strasbourgista, jossa hän asuu. Hän on yöpynyt siskoni luona nyt useiden kirjamessujen aikana. Menimme yhdessä Helsinki Poetry Connectionin runoklubille Suvilahteen, jossa lausuin uutta tuotantoani. Ilta oli varsin kansainvälinen: runoja lausuivat mm. kaksi irakilaista (arabiaksi sellon säestyksellä, englanniksi ja suomeksi), burmalainen sekä intialainen runoilija, joka oli Sysmässä residenssissä – mahtaa olla kulttuurishokki.

Kirjamessulook

Viikko sitten perjantaina oli melkoinen överipäivä. Ensiksi kävin kirjamessuilla, jossa ostin viisi kirjaa ja vedin Aistit paperilla -paneelin. Tosi mielenkiintoista kamaa, mukana oli esimerkiksi sokea Tommi Vänni, joka kertoi olevansa kirjoittajana hyvin visuaalinen. Christine Thorel kertoi elämästä aistiyliherkkyyden ja synestesian kanssa (hän mm. maistaa sarkasmin) ja siitä, miten musiikki näkyy hänen Liskon häntä -fantasiaromaanissaan. Mixu Lauronen puolestaan kirjoittaa fantasianovelleja Kontiaisesta, joka on sokea etsivä.

Kirjamessujen jälkeen otin päiväunet ja suuntasin sitten Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, jossa tapasin useita tuttuja ja uusiakin kollegoja. Sieltä jatkoimme Mintun kanssa melkein viereiselle Kansallisteatterin lavaklubille, jossa järjestettiin teatterifestivaalin ohessa drama slam. En ollut tällaisesta tapahtumasta kuullutkaan, mutta Mintun serkku järjestää sitä. Omia tekstejään lukivat viiden minuutin pätkissä mm. Paula Salminen ja Maria Peura. Itse luin Erveyskeskus-näytelmää ja joku tuli kehumaankin.

Lauantai ja sunnuntai menivätkin sitten pitkälti huilauksen merkeissä. Tosin pelasimme kyllä Dixitiä ja nostelimme kuusenkerkkämaljoja tuleville kirjoille ja muillekin jutuille.

Tällä kertaa minua ei kohdeltu Helsinki-Vantaalla kuin jätettä siksi että olen vammainen, se oli positiivista. Lentokoneessa tuli hyvä mieli, kun leppoisa stuertti tarjosi kahdelle matkustajalle ilmaiset kuplivat, kun näillä oli synttäri. Ihmiset taputtivat, hollantilaiset tietysti. (Minä myös, koska mielessäni olen hollantilainen.)

Schipholissa vastaan tuli toinen perihollantilainen ilmiö. Vammaisavustajalla oli kyselyikä. Missä asut? Miksi asut Hollannissa? Onko sinulla hollantilainen poikaystävä? Etkö kaipaa Suomesta mitään? Edes luontoa? Tykkäätkö kuitenkin luonnosta? Mitä teet työksesi? Millaisia kirjoja kirjoitat? Oletko tunnettu? Saako siitä hyvin rahaa? Paljonko saat per kirja? Paljonko kirjasi maksavat kappaleelta? (WTF.)

Sinulla on kiva hiusväri, onko se aito? Miksi et pysty kävelemään kunnolla? Olet jo toinen tänään jolla on ME, kauanko sinulla on ollut se? (Olen aika varma, ettei heillä ole lupaa kysellä ihmisten vammoista.)

Munuaiset pysyivät tällä kertaa ehjinä, ihme kyllä, eikä uusia elinvaurioita tullut. En tiedä, olisiko meditointi auttanut tässä, kun sillä saa sympaattisia ylikierroksia kuriin, mutta ei se ylirasitusta pysty estämään.