Hipsterigeeni

En ole hipsteri, mutta minulla on hipsterigeeni. Hipsterithän voivat tunnetusti kuunnella vain tuntemattomia bändejä. Jos yhtyeestä tulee suosittu, se on auttamattomasti pilalla, vaikka musiikkityyli pysyisi samana.

Minua on aina kiinnostanut sellainen, mikä ei ole valtavirtaa, ei välttämättä musiikissa vaan kaikessa viihteessä, kulttuurissa ja kuluttamisessa. Vastaavasti sellainen, josta kaikki puhuvat, muuttuu heti vähemmän houkuttelevaksi. Jo tarhaikäisenä halusin sanoa lempi-x-kysymyksiin aina jotain kuin muut – esimerkiksi lempiväriksi sininen, siksi että muut tytöt vastasivat punainen.

Jos tykkää jostain erikoisemmasta, kukaan ei ainakaan kuvittele, että lukee, kuuntelee tai katsoo vain samaa kuin kaikki muutkin. Tuntuu vähän nololta, että tykkään Harry Stylesistä tai joistain Sian kappaleista. Vaikka eihän siinä ole mitään noloa, molemmat ovat oikeasti erittäin taitavia laulajia, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista nykypäivän hittiartisteista.

En ole ainoa, joka on myöntänyt, että vaikkapa Sofi Oksasen lukeminen ei ole houkutellut, kun hänestä puhuttiin yhteen aikaan joka paikassa. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, koska Oksanen on eittämättä hieno kirjailija, kuten useimmat kirjailijat, joista puhutaan paljon – syystä Eivät hänen kirjansa ole mitään Fifty Shades of Greytä.

Tietenkään en lue vain pien- ja omakustanteita. Blogissani on arvosteltu bestsellereitä, maailmankirjallisuuden klassikoita sekä monin eri tavoin palkittuja romaaneja. Mutta jokin siinä houkuttelee, että on jokin ikioma “salainen” aarre. Paljon on oikeasti hyviä kirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan.

Paitsi että sitten kuitenkin harmittaa, kun hyvät kirjat ja kirjailijat jäävät vähälle huomiolle, vaikka heitä kuinka yrittäisi muille hehkuttaa. Englanninkielisistä tulee mieleen ensimmäisenä Nasim Marie Jafryn The State of Me, suomalaisista esimerkiksi Janos Honkosen Kaiken yllä etana tai Johanna Viitasen Hiekkaan kadonneet jäljet, joissa on kaikin puolin kansainvälistä ainesta, jälkimmäisessä Hollywood-potentiaaliakin. Tai olisi, jos joku olisi siitä joskus kuullut.

Jonkun mielestä saattaisin kenties itsekin olla sellainen tuntematon aarre. En tiedä, ehkä vain haaveilen olevani.

Ja toki on paljon kirjailijoita, joista useimmat kirjaihmiset ovat kuulleet, mutta eivät silti saavuta ansaitsemaansa gloriaa, kuten vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Onko sinulla hipsterigeeni? Koskeeko se kaikkia kulttuurin muotoja? Vai oletko kenties opetellut siitä eroon?

2 Responses “Hipsterigeeni”

  1. Joni says:

    Mä olen ylpeä vastarannan kiiski ihan siitä hyvästä, että oon ollut näköjään hipsteri jo ennen, kuin siitä tuli coolia.

  2. En ole hipsteri, mutta tunnistan itsessäni osittain tuon “vastaavasti sellainen, josta kaikki muut puhuvat, muuttuu heti vähemmän houkuttelevaksi”. Jos tykkään jostakin jo ennestään, ei se siitä huonommaksi muutu, että “kaikki” alkavat puhua siitä. Esim. Sofi Oksanen on ollut aina yksi lempikirjailijoistani. Mutta jos kyseessä on jokin sellainen, mikä ei ole minulle ennestään tuttu eikä ole ensivaikutelmalta hillittömän kiinnostava, yletön hehkuttaminen saa helposti aikaan vastareaktion, että minä en tuota ainakaan ala seurata. Tämä ei kyllä ole juurikaan liittynyt kirjallisuuteen, vaan enemmänkin tv-sarjoihin tms. Hyvänä esimerkkinä Big Brother, jonka hehkutusta en ikinä tajunnut.

    Mitä kirjallisuuteen tulee, olen lukenut aika paljon pienkustantamojen kirjoja. Mutta en ole ajatellut sen johtuvan “hipsterigeenistä” vaan siitä, että pitkään spefipiireissä pyörittyäni olen tutustunut moniin pienten kustantajien kirjailijoihin, ja samassa veneessähän minä itsekin olen. Että jos kaikki tutut kirjailijat – ja minä itsekin – olisivat julkaisseet vain isoilta kustantamoilta, todennäköisesti olisin silloin lukenut paljon vähemmän pienkustantajien kirjoja. Mutta kyllähän se tuntuu tietyllä tavalla hienolta ja etuoikeutetultakin, että tiedän ja olen lukenut monia hyviä kirjoja, joista suurin osa ei ole ikinä kuullutkaan.

Kommentoi
Name and Mail are required