Valaistuksen murenia

Kun aloitin meditoinnin syksyllä ja blogasin siitä, eräs kommentoija pyysi kirjoittamaan lisää, kun olen harrastanut touhua pidempään. Vähän aikaa sitten tuli täyteen puoli vuotta päivittäistä meditointia.

Syksyllä meditoin yleensä 45-60 minuuttia, joskus yli 90 minuuttiakin, päivässä 3-4 osassa, mutta sitten unettomuuskausi, verensokerin romahdus yms tiputtivat keskiarvon vain johonkin vartin tienoille, kun olin liian väsynyt. Nyt viime aikoina olen sentään päässyt taas yleensä 20-30 minuutin päivälukemiin ja yleensä yhdessä osassa.

En olisi koskaan arvannut, että jokin voisi muuttaa minua ja elämääni näin paljon. Muitakin tekijöitä on ollut, mutta meditoinnin osuus on ollut ratkaiseva. Jo pitkään on tuntunut siltä, että elämä on melkein liian hyvää ollakseen totta (vaikka mitään ei siis ole käytännön tasolla muuttunut, paitsi huonompaan). Että jonain päivänä herään tästä “unesta”, koska eihän kukaan voi olla näin onnellinen koko ajan?

Mutta tätä on jatkunut yhteen menoon kuukausikaupalla, joten kai se on pakko uskoa, että aivot ovat tottuneet tähän uuteen minään, sellaiseen joka kaiken kaaoksen keskellä miettii olevansa uskomattoman onnekas ja välillä meinaa ihan pakahtua siihen. Miten se on mahdollista? En tiedä, mutta veikkaisin että yksi avainsana on sellainen kuin neuroplastisuus. Sen pidemmälle voin vain arvuutella.

Kuten jo aiemmin kerroin, aloitin harjoittamalla montaa erilaista meditointitapaa, joista kaikki tuntuivat hyviltä ja itselleni sopivilta. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kivoin ja hyödyllisin oli metta eli loving kindness ja seuraavaksi eniten vipassana.

Metta on tuonut elämään etenkin rakkautta, iloa ja yhteydentunnetta, vipassana (melko sama asia kuin mindfulness) taas levollisuutta ja maailman sekä oman kehon ja mielen ymmärtämistä ja hyväksyntää (ja on erinomainen rentoutuskeino tarvittaessa).

Hengitysmeditointia eli anapanaa pidetään monesti “oikeimpana” meditointitapana – se on yksinkertaisin, mutta tavallaan myös monipuolisin, ja monet buddhalaisuuden koulukunnat katsovat sen yksinään riittävän valaistumiseen. Siksi pitkään harjoitin sitäkin, vaikka se tuntui lähinnä tavalta tulla kärsivällisemmäksi ja levollisemmaksi. (Anapanaa voi joutua harjoittamaan varsin kauan, ennen kuin huomaa sinänsä edistymistä, jolloin se muuttuu myös “mielenkiintoisemmaksi”.)

Sitten perehdyin asioihin enemmän, ja selvisi että moni harjoitti pelkästään mettaa, ei ollenkaan muita meditointitapoja. Senkin katsotaan vievän kohti valaistumista. Tuli vähän sellainen olo, että miksi meditoisin hengitystäni, jos voin saada samat tulokset meditoimalla rakastavaa ystävällisyyttä.

Tämän jälkeen kuulin TWIM:stä (tranquil wisdom insight meditation), joka on hieman kiistanalainen metodi harjoittaa metta-meditointia. Sen kehittäjä väittää sen perustuvan täysin Buddhan itsensä näkemyksiin, jotka on kirjattu buddhalaisiin sutriin, ja että sillä pystyy valaistumaan huomattavan nopeasti – intensiivisellä harjoituksella jopa parissa viikossa.

Joopa joo, minä mietin skeptisesti. Toisaalta ajattelin, että mitään haittaakaan TWIM-meditoinnista ei voisi olla, koska se oli hyvin samanlaista kuin tavallinen loving kindness -meditointi, vain pienin muutoksin. Joka tapauksessa se ylläpitäisi henkistä hyvinvointiani, vaikkei osoittautuisikaan väitetyksi oikotieksi valaistumiseen.

Mutta jotain perää noissa väitteissä itse asiassa oli. 2,5 kuukauden TWIM-harjoituksen jälkeen en ole valaistunut (damn!), mutta jo kuukauden kuluessa eli tammikuussa pääsin ensimmäiseen jhanatilaan – ja hengitysmeditoinnilla ihmisillä kestää usein vuosia päästä niihin. Nykyään käytän aika vähän enää noita muita meditointitapoja.

Jhanakokemuksen seurauksena elämä muuttui vielä entisestään, tavoilla mitä on vaikea kuvailla, ainakaan ihmisille, jotka eivät itse meditoi. Lainaan tähän artikkelia yhdestä maailman arvostetuimmista tiedelehdistä (Annals of the New York Academy of Sciences), koska niin se kuulostaa kenties hieman vähemmän hörhöltä.

Unlike everyday experiences, nondual experiences, or realizations of nonduality, are intensely holistic, and expressing them in the linear dualistic structure of language can often result in statements that sound paradoxical or nonsensical, such as “everything is already perfect and complete just as it is”.

Ilmeisesti fiiliksen näkee minusta päältä, sen verran kommentteja olen saanut viime viikkoina siitä, miten iloiselta ja onnelliselta vaikutan, sekä ihmisiltä, jotka tapaan ensimmäistä kertaa, että vanhoilta kavereilta. Ja minut on kuitenkin aina tunnettu iloisen oloisena ihmisenä, ja silti eron huomaa.

Sinänsä käytännön tasolla tätä voisi pitää jonkin asteen “valaistumisena”, vaikkei buddhalaisessa paradigmassa oltaisikaan vielä millään portaalla (jhanojen katsotaan monessa koulukunnassa edistävän valaistumista, mutta niitä ei yleensä pidetä sen varsinaisina tasoina).

Viime vuosi oli tosi raskas ja yhtä vuoristorataa, ennen kuin rukkasin päätäni ja aloitin meditoinnin. Kevät vuosi sitten oli koko elämäni vaikeinta aikaa. Kolmet uudet elinvauriot viidessä viikossa, en pystynyt kävelemään kuin vähän, minkä tahansa tekeminen aiheutti silmäkipuja.

Pian gastropareesikin iski taas, ja laihduin hirveää vauhtia. Lisäksi tajusin tehneeni ihan järisyttävän virheen elämässäni yli 10 vuotta aiemmin, mistä tuntui olevan mahdoton päästä yli. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä, en elänyt vaan ainoastaan olin olemassa ja muun maailman ulkopuolella.

Tuntuu uskomattomalta verrata nykytilannetta viime kevääseen. Eikä tämän vuoden alku ole ollut myöskään mitenkään helppo. Siihen on sisältynyt useita kuolemantapauksia (ei ketään erityisen läheistä), useita hengenvaarallisen sairauden epäilyjä läheisillä, kroppani lakkasi sietämästä hiilihydraatteja sitä vähääkään mitä ennen sekä muuta hauskaa. Parhaista ystävistäni toinen on äärimmäisen sairas, toinen on hukassa.

Mutta kaikesta mikä ei tapa näyttäisi mahdollisesti selviävän.

Ja nyt jos joku pelästyy, että olen seonnut/hurahtanut/liittynyt johonkin kulttiin (mitä en sinänsä ihmettelisi yhtään), ei huolta. Kun aloitin loving kindness -meditoinnin, mietin onko se jonkinlaista aivopesua. Sittemmin olen ymmärtänyt, että tavallaan kyllä, ei tosin missään määrin sanan tyypillisessä merkityksessä. Se putsaa aivoja aika tehokkaasti, niin kuin miellyttävä ja puhdistava kylpy, joka huuhtelee turhan kuonan pois.

Buddhalaisuus ei ole kultti, vaan filosofia ja elämäntapa (tai ryhmä sellaisia), jonka metodeja tutkitaan paljon myös tieteellisesti, ja joita lukuisat ihmiset harjoittavat ilman uskonnollista kontekstia tai jonkin muun uskonnon viitekehyksessä. En myöskään seuraa mitään tiettyä opettajaa tai edes koulukuntaa, joten minun olisi aika vaikea olla jossain kultissa.

Olo on aika lailla sellainen kuin olisi rakastunut, mutta ei ole mitään tiettyä kohdetta, on vain kaikki.

Monday, March 19th, 2018, by Maija Haavisto and is filed under "Pään sisältä, aivot, buddhalaisuus, harrastukset, ilo, kiitollisuus, loving kindness, meditaatio, neuroplastisuus, nondualismi, onnellisuus, rakkaus, spirituaalisuus, valaistuminen". You can leave a response here. Pinging is currently not allowed.