Iloinen opas iloon
Tämä on kirja, jota en taatusti olisi vielä vuosi sitten lukenut. The Book of Joy: Lasting Happiness in a Changing World, kylläpäs on korni nimikin, kuulostaa joltain auringonlaskuaforismipostikorteilta ja muulta höpöhöpöltä. Ihan kuin kirjaa lukemalla oppisi iloiseksi.
Tai ehkä voikin oppia. The Book of Joy kertoo hyvien ystävien Dalai Laman ja arkkipiispa Desmond Tutun viikon mittaisesta tapaamisesta, jossa pohdittiin iloa ja muita sille läheisiä tunteita videokameroiden edessä. Kirjan kirjoittaja Douglas Abrams on Tutun ystävä, kollaboraattori ja ei-uskonnollinen juutalainen. Haastattelutyyppisten osioiden seassa on jonkin verran aiheeseen liittyvää tiedettä, kuten biologiaa, psykologiaa ja neurotiedettä.
Dalai Laman ja Desmond Tutun ystävyyttä värittää välittömyys ja ilkikurisuus. Nämä kaksi kahdeksankymppistä henkistä ja poliittista johtajaa kujeilevat keskenään kuin muksut, välillä heittäen hieman härskiäkin huulta ja koko ajan naureskellen itselleen ja toisilleen. Tämä osaltaan aiheuttaa sen, ettei kirja tunnu kornilta. Tutu lupaa yrittää salakuljettaa Dalai Laman taivaaseen.
Toki mukana on myös paljon viisautta, josta osa kumpuaa kristitystä traditiosta, osa buddhalaisuudesta, ja monet viisaat ajatukset ovat myös kirjoittajan henkilökohtaisia pohdintoja. Kristinuskolla ja buddhalaisuudella on paljon enemmän yhteistä kuin monet arvaavat, molemmat korostavat rakkautta ja myötätuntoa. Melkeinpä ainoa erimielisyys syntyy siitä, että Tutun mielestä ihminen ei voi hallita tunteitaan (vain tekojaan), siinä missä buddhalaisuuden näkemys on erilainen.
Molemmat johtajat hokevat sitä, että muiden ajatteleminen itsen sijaan tekee onnelliseksi. Myös kärsimys hieman yllättäen tekee onnelliseksi – koska se auttaa tuntemaan myötätuntoa, mikä lisää onnellisuutta. Molemmilla on tästä syvä ymmärrys, sillä Etelä-Afrikan ja Tiibetin lähihistoriassa on ollut paljon kärsimystä, väkivaltaa ja kuolemaa – Dalai Lama on kenties maailman tunnetuin pakolainen. Näistä ja niiden synnyttämästä viisaudesta puhutaan kirjassa paljon.
Kirjan ehkä koskettavin kohta on, missä Desmond Tutu ja tämän tytär tarjoavat Dalai Lamalle ehtoollista ja rukoilevat xhosaksi. Munkki rikkoo hieman buddhalaisuuden viidettä preseptiä ja juo pisaran viiniäkin, iik. Kaveri sanoi, että tämä on kuin jostain vitsistä: Dalai Lama, Desmond Tutu ja Desmond Tutun lesbotytär ovat ehtoollisella… Harmillisesti, mutta tuskin yllättäen, tästä intiimistä tilaisuudesta ei ole videokuvaa netissä.
Videota tosin löytyy siitä, kun Dalai Lama rikkoo toista buddhalaisten munkkien sääntöä (joka ei siis koske maallikkoja) ja ottaa Tutun kanssa muutaman tanssiaskeleen tiibetiläisessä koulussa järjestetyssä syntymäpäiväjuhlassa. Tästä on myös hauska video.
Minua muuten hämmensi, että Dalai Lamalla on krusifiksi meditointihuoneessaan – hyvin monilla buddhalaisilla on Jeesuksia ja Neitsyt Marioita, mutta itse olen aina pitänyt krusifiksia eräänlaisena väkivaltapornona ja nimenomaan se “syntien sovittaminen” ristillä ei minusta sovi buddhalaiseen maailmankuvaan yhtään.
Kirjan lopussa on kerätty monia erilaisia iloa lisääviä harjoituksia, joista reilu puolet on peräisin (tiibetin)buddhalaisuudesta, osa kristitystä perinteestä ja osa on sinänsä ei-uskonnollisia. Useimmat buddhalaiset harjoitukset olivat minulle jo tuttuja, ja tiedän kyllä niiden toimivan. Kirjassa on hyvin vähän asioita, joista olisin eri mieltä. Vuosi sitten tilanne olisi voinut olla eri.
