Archive for May, 2018

Kasvutarina Kymenlaaksosta

Ritva Hellstenin Lea ei ole romaani, jollaisia tavallisesti juuri luen, mutta meillä oli Ritvan kanssa yhteiset kirjanjulkkarit, joiden myötä sain kirjan itselleni. Se on osittain kirjoittajan äitiin pohjautuva tarina vanhenemisesta ja menneen elämän miettimisestä. Yleensä suhtaudun vähän nihkeästi omista vanhemmista kirjoittamiseen, kun tuntuu että kaikki haluavat tehdä sitä (myös tutut elokuvantekijät), ja heille se on kiinnostavampaa kuin muille.

Lea ei ole sinänsä tarinana mitenkään poikkeuksellinen. Alussa siitä tekee kiinnostavan ennen kaikkea ajankuva 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin Kotkassa, sekä taitava kirjoittaja.

Lea-kansi

Romaanissa on myös ihan mielenkiintoinen rakenne, joka sekoittelee eri aikatasoja (sekoittamatta koskaan lukijaa), 1. ja 3. persoonaa sekä Lean ystävälleen Kaijalle kirjoittamia kirjeitä. Tässä ei ollut mitään vikaa, mutta en ole varma toiko se toisaalta kirjaan miten paljon lisäarvoa.

Tarina alkaa jo Lean lapsuudesta, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kulkutautisairaala. Myös 1900-luvun alkupuolen poliittiset skismat hiertävät yhä. Maailma kehittyy koko ajan, tulee jääkaapit ja televisiot ja ties mitä. Lea menee naimisiin viinaanmenevän Unton kanssa ja saa kaksi lasta, jotka tuntuvat kuitenkin aiheuttavan äidille koko ajan lähinnä pettymyksiä erikoisilla elämänvalinnoillaan. Vai pettyykö äiti enemmänkin itseensä?

Romaanissa eniten esiin ei nouse juoni tai kirjoitustyyli, vaan Lean lisääntyvä itsekriittisyys ja -tyytymättömyys. Tunnistan tässä useita tietämiäni vanhempia ihmisiä, joiden elämää hallitsi tai hallitsee yhä velvollisuudentunto, normien täyttäminen ja oikeanlaisen kuvan antaminen muille. Oma onnellisuus ja identiteettikin jää taustalle, ja silloin on aika vaikea tehdä muitakaan onnellisiksi. Siitä voikin sitten kurittaa itseään lisää.

Muutamasta langasta tarinassa tuli tunne, että niitä ei päätelty kunnolla, suuren painon saanut asia lopulta kutistui pieneksi, tai sen loppuhuipentuma humahti nopeasti ohi. Myös tarinan nykyhetken vakavan sairauden osuus jää lopulta aika vähäiseksi, niin kuin monissa elokuvissa joissa se on vain ohut kehys ja tekosyy kertoa tarina niin kuin se kerrotaan. Makuasia tietysti, onko tämä jotenkin huono juttu.

Ei mitenkään täysillä itseeni kolahtanut romaani, mutta kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja mukaansa vievä.

Höyhenten vartijat

Tänään 12.5. vietetään kansainvälistä kroonisen väsymysoireyhtymän/myalgisen enkefalomyeliitin tietoisuuspäivää ja sen kunniaksi yksi aiheeseen liittyvä runo tuoreelta Raskas vesi -runokokoelmaltani. Sen voit kuunnella myös MP3-tiedostona (tämä ei ole mikään erityisesti lausumiseen soveltuva runo, mutta onpahan nyt kuitenkin).

Tasan vuosi sitten blogasin varsin erilaisen CFS/ME-runon Rauhallisuuden meri, joka sekin löytyy Raskaalta vedeltä, joskin hieman uudessa asussa. Rauhallisuuden meri on paljon lähempänä tavanomaista tyyliäni.

Tänään klo 12-20 Kampin Narinkkatorilla pidetään myös CFS/ME:tä sairastavien Millions Missing -protestitapahtuma, joka järjestetään yli sadassa eri kaupungeissa viidessä eri maanosassa – tällä mittarilla kenties maailman suurin potilasaktivistitapahtuma koskaan? Millions Missingissä lukuisat tyhjät kenkäparit kuvastavat elämästään kadonneita CFS/ME-potilaita.

Höyhenten vartijat

kuinka paljon painaakaan
satatuhatta höyhentä
jotka alati putoavat
puristuvat untuvapatjoiksi

kuinka paljon kaikkien
maailman puiden lehdet
hitaasti leijailemassa
peittelevät talviuneksijan

valkeissa yöpaidoissaan
he kävelevät vain unissaan
sadastatuhannesta höyhenestä
tukehtuvat yhteen ainoaan

Suomessa päähän pälkähtänyttä

Viime aikoina on tullut paljon erilaisia oivalluksia, kun on meditoinut paljon, käynyt siitä ja sen tiimoilta tajunnanräjäyttäviä keskusteluita ja lukenut monia kiinnostavia kirjoja. Kun elää aikamoista erakon elämää kuten minä, helposti unohtuu, miten paljon oivalluksia voi saada ystävien ja sosiaalisen elämän avustuksella.

Viimekuisella Suomen-reissulla tulikin muutama merkittävä oivallus, jotka ovat muun blogailun tiimellyksessä jääneet postaamatta.

1) Suomen-matkoilla on yleensä aina kivaa, koska näen ystäviä ja on erilaisia kivoja tapahtumia. Olen siis siellä kokenut paljon onnen tunteita. Niitä on kuitenkin varjostanut tieto siitä, että ilo on hyvin ohimenevää, ja matkan jälkeen iskee usein ankea fiilis. Moinen ei edes vaadi, että elämä on erityisen kurjaa. Monissa skeneissä on omia slangi-ilmauksiaan, jotka viittaavat siihen, että esim. conin tai konferenssin jälkeen on jotenkin tyhjä olo.

Nykyään olen melkein aina onnellinen, joten ei haittaa, että tämä “bonusonnellisuus” sen päällä luultavasti kestää vain muutaman päivän, vaikka matkan jälkeen onkin vähän outoa, kun jatkuva sosiaalisuus lakkaa kuin seinään.

2) Olen lapsesta asti halunnut olla kuuluisa. Muksuna siinä oli ehkä sellaista yleistä glorian kaipuuta, sellainen abstrakti fiilis, että kuuluisa = tärkeä. Aikuisena se on ollut enemmän halua omien meemien levitykseen (esim. voin jakaa näkemyksiäni vammaispolitiikasta ja terveydenhuollosta) ja toisaalta ihan käytännön ajatus siitä, että ainoa tapa tienata riittävä toimeentulo kirjailijana on olla kuuluisa.

Suomen nettipiireissä olin pitkään eräänlainen julkkis. Etenkin 2000-luvun alkupuolella ja puolivälissä se oli sitä tasoa, että ventovieraat tunnistivat minua kadulla. Sillä ei tietysti levitetty meemejä tai tehty rahaa.

Nykyään olen tunnetuimmillani CFS-piireissä, ja tapahtumissa minua kohdellaan usein kuin rokkitähteä, kuten nyt kun olin puhumassa Eduskunnan kansalaisinfossa. Kaikki tunnistavat minut ja moni tulee kehumaan. Se on pari minuuttia siistiä, sen jälkeen enemmän vaivaannuttavaa. Olen nyt reilu puoli vuotta pyrkinyt tuhoamaan egoni, tällainen on distraktiota. :P Julkisuus ei siis enää erityisesti houkuttele.

3) Elämä on ollut monella tapaa helpompaa meditoinnin aloittamisen jälkeen. Kaikenlaista ikävää ja kamalaakin on tapahtunut, mutta useimmat ongelmat, mukaan lukien ihan oikeastikin hankalat ongelmat, eivät yhtään tunnu niin pahoilta.

Suomessa tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa vähään aikaan olo, että päähäni on muodostunut jonkinasteinen solmu joidenkin juttujen suhteen. Joskus se olisi ollut raastava solmu, nyt se oli lähinnä ärsyttävä, mutta mietin, että eihän pääni pitänyt enää solmuuntua.

Sitten mietin, että miten asia pitäisi ratkaista. Meditointi opettaa, että anna olla. Älä identifioidu, älä taistele vastaan, vaan tarkkaile neutraalisti. Kokeilin, ja näinhän se solmukin sitten lähti aukeamaan. Sittemmin on tullut muitakin solmuja, mutta nekin tuntuvat aukeavan kun antaa olla.

4) Buddhalaisuudessa ystävyyttä pidetään erittäin tärkeänä osana elämää, myös valaistumisen saavuttamisessa. Nyt matkalla ehkä vihdoin ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa omalla kohdallani. Pääasiallinen meditointimetodini on loving- kindness eli rakastava ystävällisyys. Matkalla opin, miten parhaiten kanavoin ystävieni aikaansaamia hyviä tunteita meditointiin, jolloin meditointi paranee – huolimatta siitä, että ystävien tapaaminen vie paljon energiaa, joka hankaloittaa meditoimista.

Itse asiassa eräs kiinnostavimpia ja merkittävimpiä meditointikokemuksiani sattui edellisellä Suomen-matkalla lokakuussa, mutta silloin en tajunnut yhteyttä ystävien tapaamiseen, vaan ajattelin sen olleen sattumaa.

5) Olen saavuttanut ihan kohtalaisia tasoja kärsivällisyydessä, tai oikeastaan vielä enemmän ei-reaktiivisuudessa. Esimerkiksi kun olin tulossa uupuneena Hämeenlinnasta isojen kapsäkkien kanssa ja istahdin Kampissa metroon helpottuneena siitä, että jo ihan pian olisin “kotona”, tulikin kuulutus, että metroliikenne on pysäytetty. Tähän tietysti tyypillinen reaktio olisi ollut harmistus, pienempi tai isompi, mutta en reagoinut mitenkään, poistuin vain metrosta.

Tai se, kun Schipholissa vammaisavustusporukka ajeli minua kuumassa nostolavainvabussissa ympäri lentokenttää puolen tunnin ajan, jättäen kyydistä pois kaikki muut avustettavat ennen minua, ja sitten hylkäsi vielä toiseksi puoleksi tunniksi johonkin istumaan ja odottamaan lisäavustusta. (Jostain syystä vammaiset hylätään aina paikkoihin, joissa ei vahingossakaan ole vessaa, mihin esim. lennon jälkeen saattaisi haluta.)

Aikaisemmin olisin vittuuntunut, en pelkästään oman epämukavuuteni vaan yleisimmin vammaisista piittaamattomuuden takia, ja luultavasti myös räyhännyt pahaa oloani työntekijöille. Nyt vain naureskelin tilanteen absurdiutta (löydetäänkö minut muumioituneena Schipholin nurkasta vuosien kuluttua?) ja hyvässä hengessä myös lopulta paikalle saapuneille ystävällisille auttajille.

Joskus vielä toivottavasti pystyy olemaan reagoimatta myös toimimattomiin Wlan-verkkoihin ja ihmisiin, jotka ovat väärässä Internetissä. :-) Tai toki haasteita on muitakin, mutta nämä tuntuvat tällä hetkellä kokoonsa nähden suurimmilta.