Nero avautuu romaanin verran
J. P. Laitisen esikoinen, yhdenpäivänromaani Lume, on oletettavasti monen mielestä rasittava tai jopa raivostuttava kirja, itsenikin mielestä ajoittain, niin tyylin kuin päähenkilönkin puolesta. Henry Qualia on filosofi ja nero, joka on vuosia kehitellyt uutta Fiktiivisen ihmisten teoriaa yhdistämään filosofian, psykologian, neurotieteen ja muutakin (kvalia on yksi kognitiotieteen peruskonsepteja ja tarkoittaa tietoisuuden kokemuksellisuutta).
Yliopistolta Henry sai kenkää jo vuosia sitten, mutta parempi niin, siellä on vain keskinkertaisia näpertelijöitä. Romaani on tajunnanvirtaa Henryn pään sisältä, se kerrostelee tämän teorioita, muistoja ja sen hetkisiä enimmäkseen arkipäiväisiä tapahtumia ja havaintoja leipomossa käynnistä junalippujen ostamiseen. Henry pohtii muistisairasta äitiä ja uskovaista Hanna-siskoa, joskin ennen kaikkea eksää Lauraa, joka makaa sairaalassa toisessa kaupungissa. (Ja avautuu myös muutaman sivun junan ravintolavaunun työntekijälle varsin manipuloivasti.)
Oma tietämykseni kirjan käsittelemistä aiheista varmaankin vaikutti siihen, ettei se tuntunut niin raskaalta kuin olisi voinut. Osan kirjasta ystäväni luki minulle puhelimessa ääneen, mikä oli kiinnostava kokemus, kun en ole kuunnellut lainkaan äänikirjoja. Tajunnanvirtaanhan ääneenluku sopii hyvin. Se toi tekstiin uudenlaisia sävyjä ja nosti monia lauseita eri lailla eloon kuin ne muuten olisivat. Kirjassa on kyllä aika paljon typografista kikkailua, esimerkiksi lihavointia ja kaarisulkuja, mutta ei se tuntunut ongelmalta.
Ensimmäiset 2/3 romaanista vaikutti, että siinä ei tapahdu oikein mitään, vaan vähäinen jännite muodostuu lähinnä Henryn menneisyydestä lukijalle paljastuvista asioista sekä melko abstraktista Lauraan kohdistuvasta huolesta. Sitten dramaattisia käänteitä kuitenkin yhtäkkiä syntyy, ja teoksen loppupuolella draamaa on paljonkin. Loppu tuntui kliseiseltä ja muutenkin vähän ongelmalliselta, mutta oli kuitenkin taidokkuudessaan vaikuttava.
