Väärinkäyttö, mielenterveysongelmat ja arvot
Ihmisellä on tapana luokitella toiset hyviksi tai pahoiksi, tai ainakin hyviksi tyypeiksi ja vähemmän hyviksi. Useimmat meistä eivät tee sitä mustavalkoisesti, mutta tällä akselilla vähintään. Ihmismielen todellisuus on vain käsittämättömän kompleksi.
Olen kärsinyt vakavan väärinkäytön uhrina, viimeisimpänä ystäväni kanssa, ja yrittänyt etsiä tapoja ymmärtää sitä käyttäen apuna mm. alan kirjallisuutta. Helppoa se ei ole ollut. Koko väärinkäytön ydin on, että sitä on vaikea ymmärtää. Miten hyvät tyypit voivat tehdä kauheita asioita? Sitä ei miettinyt vain Hannah Arendt, vaan myös minä, joka ikinen päivä. Tätä tekstiä kirjoitin kuukausien ajan.
Pääsyy miksi kirjoitan näin henkilökohtaisia asioita blogiin on, että kukaan ei oikeasti tunne minua. Minusta on myös levitetty paljon väärää tietoa (ex-kumppaninikin levitti kymmenille ihmisille, nyt samaa tekee ystäväni). Vaikka lukijamäärät täällä ovat nykyään vähäisiä, ainakin joku saattaa tämän lukea. En kuitenkaan halua vastaanottaa kommentteja tai kysymyksiä tähän tekstiin liittyen mitään kautta.
Jollain lailla on helpompaa kirjoittaa abstraktille yleisölle kuin puhua tuntemilleen ihmisille, mikä häpeän takia tuntuu usein ylitsepääsemättömän vaikealta. Tosin välillä tämän tekstin kirjoittaminen on ahdistanut niin paljon, että olen ollut vähällä oksentaa.
Johtuuko väärinkäyttö mielenterveysongelmista?
Muutama vuosi sitten arvostelin blogissani Lundy Bancroftin klassikkoteoksen Why Does He Do That?, joka kertoo parisuhdeväkivallasta ja muusta -väärinkäytöstä, ja osaa sen sisällöstä voi soveltaa myös väärinkäyttöön muissa konteksteissa. Teos on erittäin valaiseva siinä, miten se kommentoi moninaisia kaltoinkohtelun muotoja. Luin sen hiljattain uudestaan, ja on hyytävää, miten hyvin se kuvaa myös parasta ystävääni.
Why Does He Do That? huomauttaa, että kukaan harvemmin näkee itseään väärinkäyttäjänä. Ihmiset ylipäätään harvoin kokevat itseään pahiksiksi. Teoksen mukaan väärinkäyttäjä ei yleensä ole psyykkisesti sairas, vaikka tämän käytös vaikuttaisi kuinka omituiselta. Väärinkäyttö itsessään ei ole mielenterveysongelma tai johdu niistä. Bancroftin mukaan sen syynä on yksinkertaisesti hyöty: väärinkäyttäjä saa mitä haluaa.
Tämä ei ollenkaan vastaa omaa kokemustani (eikä monia tutkimuksiakaan), sillä kaikki minua pidempiaikaisesti kaltoinkohdelleet ihmiset ovat olleet vaikeasti mielenterveysongelmaisia, ja koen heidän sairauksiensa olleen osallisina myös väärinkäyttöön. Yhdellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, toisella paranoidi skitsofrenia ja vaikea masennus, kolmannella epäilen pääongelmaksi dissosiaatiohäiriötä. Useimmilla tai kaikilla heistä lienee (ollut) myös Aspergerin syndrooma.
Kaikkien heidän mielen sairauksiin on todennäköisesti vaikuttanut mittava lapsuuden trauma. Lundy Bancroftin mukaan lapsuustrauma on tosin lähinnä tekosyy, jolla väärinkäyttäjä selittelee käytöstään saadakseen uhrinsa ja muiden sympatiat (mitä taas kukaan omassa elämässäni ei ole tehnyt). Hän viittaa tarkemmin spesifioimattomiin tutkimuksiin, joiden mukaan toisiin miehiin väkivaltaa käyttävät miehet ovat usein traumatisoituneita, mutta parisuhteissa väkivaltaiset eivät.
Kaikki tutkimukset eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Eräässä tutkimuksessa reilu kolmannes parisuhteessa väkivaltaisista miehistä raportoi kysyttäessä dissosiaatiota väkivallan yhteydessä, ja heillä oli myös lapsuudentraumoja. Bancroft tosin varmaan toteaisi, että nämä miehet valehtelevat saadakseen sympatiaa ja voidakseen syyllistää jotakuta muuta.
Lundy Bancroftin mukaan väärinkäyttäjät eivät juuri koskaan pysty parantamaan käytöstään, saivat he sitten henkilökohtaista terapiaa tai vaikkapa oikeuden määräämän suuttumuksenhallintakurssin – koska kyse ei ole psyyken sairaudesta tai aggressiosta. Hänen mittavasta kokemuksestaan huolimatta tämä tuntuu kuitenkin todella pessimiseltä näkemykseltä. Onhan ihmisiä kuntoutettu esimerkiksi uusnatsiudesta ja muista ääriaatteista, eikä terapian toimiminen riipu siitä, onko kyse mielenterveysongelmasta vai ei.
Kirja kuvaa, miten tyypillinen väärinkäyttäjä käyttäytyy ailahtelevasti ja käsittämättömästi tarkoituksenaan, ettei uhri pysty ennakoimaan tämän käytöstä, eikä siten ymmärrä sen syitä. Tästäkin minulla on paljon kokemusta.
“I came to realize, through my experience with over two thousand abusers, that the abusive man wants to be a mystery. To get away with his behavior and to avoid having to face his problem, he needs to convince everyone around him—and himself— that his behavior makes no sense. He needs his partner to focus on everything except the real causes of his behavior.”
Mutta hyvä kysymys on, kuinka tietoisesti väärinkäyttäjä todella tekee tämän. Kaltoinkohtelevat ihmiset tuntuvat usein noudattavan samoja kaavoja, mutta eivät he ole välttämättä kovin tunneälykkäitä, eivätkä lukeneet mitään alan käsikirjaa. Lundy Bancroftin mielestä he silti yleensä tietävät erittäin hyvin mitä tekevät ja miten. Se tuntuu vain kovin vaikealta uskoa.
Kaikkien meidän mielen voi ajatella koostuvan erilaisista osista, mutta toisilla jako on selkeämpi kuin toisilla – dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli entinen sivupersoonahäiriö on tämän äärimuoto. Hyvän ystäväni persoonallisuus vaikuttaa olevan jakautunut hyvin vahvasti osiin, ja vain osa hänen osistaan väärinkäyttää minua. Jos dissosioivan ihmisen mieliala ja käytös heittelehtivät holtittomasti, tässä tuskin on kyse siitä, että hän yrittää tahallaan käyttäytyä kryptisesti, kuten Bancroft esittää. Dissosiatiivista identiteettihäiriötä sairastavan syyntakeisuus on oikeusoppineillekin haastava ikuisuuskysymys.
2000-luvun alussa yritin viiden vuoden ajan saada silloista kumppaniani hoitoon psykoosioireiden takia. Hän ja hänen muut läheisensä pitivät minua naurettavana, eihän hänessä mitään vikaa ollut. Lopulta alettuaan kuulla ääniä hän suostui runsaan suostuttelun jälkeen menemään psykiatrille ja sai psykoosilääkityksen – eikä ollut päivääkään pois vaativasta työstään. Ihmiset pystyvät usein piilottelemaan erittäin vaikeitakin ongelmia. Pari vuotta myöhemmin hän väitti lääkärille oireiden loppuneen (mikä ei ollut totta) ja sai luvan lopettaa lääkkeen, jonka sijaan hän lääkitsi itseään eri huumeilla. Ei hyvä idea.
Mistä kaikki alkoi
Pari vuotta sitten tutustuin parhaaseen ystävääni. Sitä ennen elin elämäni onnellisinta aikaa ja olin oikeastaan koko ajan iloinen ja hyväntuulinen. Meillä kolahti heti, ja puhuttavaa riitti loputtomasti. Hyvin pian juttelimme verkossa jo useamman tunnin päivässä joka päivä ja meistä tuli hyvin läheisiä. Tällaisia ihmissuhteita on kuvattu mm. termillä “queerplatoninen/kvasiplatoninen”.
Hänen älynsä, lämpönsä ja huumorintajunsa tekivät minuun vaikutuksen, kuten myös järjestötoiminta, jossa hän oli mukana. Hän opetti minulle paljon mullistavia juttuja, ja minä hänelle. Hän harrasti erilaisia meditaatio- ja mielenkehitystekniikoita, piti niistä työpajojakin. Ajattelin, että tämän ihmisen kanssa saisin kasvaa ja kehittyä.
Ystäväni kärsi masennuksesta ja ahdistuksesta, jotka olivat kuitenkin helpottamassa. Hän oli epäillyt itsellään myös dissosiaatiohäiriötä (mukaan lukien DID) ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sillä hänen mielialansa heittelivät, ja useat läheiset olivat sanoneet hänelle, että vaikuttaa kuin hänessä olisi kokonaan eri ihmisiä. Hänen oireidensa ja vaikeiden lapsuustraumojensa valossa ensinmainittu vaikutti hyvin uskottavalta. Hänellä oli mm. vaikeita muistiongelmia, jatkuvaa derealisaatiota ja merkillisiä havaitsemishäiriöitä. Paha liikaunisuuskin paljastui suureksi yllätyksekseni pitkälti dissosiaatiosta johtuneeksi.
(Dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli DID on lapsuuden traumojen aiheuttama sairaus, jossa mieli hajoaa palasiksi selvitäkseen traumojen kanssa. Siitä annetaan mediassa hyvin raflaava kuva ihmisestä täynnä erilaisia persoonia, joilla on omat nimet, iät, ammatit sun muut. Heillä voi tutkitusti olla jopa eri fyysiset sairaudet ja näöntarkkuus. Läheskään kaikilla DID:tä sairastavilla ei kuitenkaan ole nimettyjä altereita, jotka ovat selvästi omia henkilöitään. DID-ihmiset voivat olla hyvin tavallisen oloisia ja toimintakykyisiä, koska pirstaloituminen sulkee traumat pois mielestä, ja heitä on arviolta jopa yli prosentti väestöstä.)
Muut kaverini suhtautuivat uuteen ystävääni epäluuloisesti. Hän vaikutti heidän mielestään oudolta, mielenterveysongelmaiselta, pelottavan ailahtelevaiselta ja manipuloivalta. Eräs toinen ystäväni varoitti minua häneen liittyvästä väärinkäyttöpotentiaalista peräti viiden A4-liuskan edestä(!) yhdessä sähköpostiviestissä alkusyksystä 2018. Erityisesti tämä kohta tuntuu tässä vaiheessa lukiessa osuneen aivan hyytävän hyvin nappiin:
“[…] jos kommunikointi olisi tuolla tasolla kaiken aikaa, minä ainakin hukkaisin itseni kokonaan, en kohta enää tietäisi missä olen ja kuka olen, kun toinen voi noin vapaasti (väkivaltaisesti) eikun vapaasti (väkivaltaisesti) oikeista ajankohtaisista tunteista huolimatta kommunikoida jotenkin teoreettisella tasolla itsensä kokonaan meneillään olevasta pystyen irrottautumaan. Tällaisiakin ajatuksia minulle heräsi? Mistä se sitten kertoo, mutta itse kokisin tuonlaatuisen vastailun epämiellyttävänä ja sellaisena, että se vastapuoli jotenkin ylisuojelee ja ylikorrektoi itsensä, ei anna itsestään mitään, ei pysty oikeasti olemaan omana itsenään läsnä, vaan tarjoilee minulle jonkinlaista epätodellista, paranneltua versiota itsestään, ja se tosi ihminen ei ole saatavilla ollenkaan.”
En suostunut kuuntelemaan. Ystävänihän oli hurjan mukava, lämmin ja empaattinen ihminen (huolimatta suurista haasteistaan kognitiivisen empatian eli muiden tunteiden ymmärtämisen kanssa). Lähes vastakohta empatiakyvyttömälle eksälleni, vaikka tämän tapaan vahvasti Asperger-piirteinen onkin. Reilu vuosi sitten kerroin parille kaverille, että minuun kohdistui väärinkäyttöä, mutta sen jälkeen yritin kieltää asian, enkä puhunut kenellekään muulle ennen alkukevättä.
Meidän ystävyydessämme on ollut valtavasti hyvää ja molemminpuolista tukemista. Hän on auttanut minua todella paljon, ja minä puolestani olen yrittänyt parantaa hänen elämäänsä monin tavoin sekä auttaa hänen töissään ja fyysisissä ja psyykkisissä terveysongelmissaan.
Välillämme on kuitenkin alusta asti vallinnut valtadynamiikka, missä hän on hallitsevassa asemassa. Alusta asti hän sanoi minulle usein asioita, jotka saivat minut tuntemaan itseni epämukavaksi ja teki selväksi, että kaikesta pitää voida puhua, ja samaan aikaan, että hänelle ei saanut sanoa vastaan. Alkuvaiheessa en uskaltanut protestoida esimerkiksi silloin, kun hän viime hetkellä päätti, etten saa osallistua useampaan odottamaani tapahtumaan, mm. siksi, että yhdessä oli mukana hänen eksänsä, joka ahdisti häntä, tai silloin kun hän käytti tavatessamme tuntikausia putkeen siihen, että riiteli eksänsä kanssa chatissa.
Ihailin ystävääni ja halusin olla sellainen, joka kelpaisi hänelle. Hyvinvointini alkoi kuitenkin kärsiä pahasti hänen puheistaan. Hän kertoi minulle lukuisista asioista, mitä minussa on vikana, ja miten hänen kaverinsa, kämppiksensä, mielikuvitusystävänsä ja entiset kumppaninsa ovat minuun verrattuna ylivertaisia. Eksille sai kuulemma sanoa seurustelun aikana aiempien kumppaneiden paremmuudesta. Heillä kun oli parempi itsetunto kuin minulla (koska muutaman kuukauden mittaisissa suhteissa ei ehdi tuhota toisen itsetuntoa…). Minusta löytyi loputtomasti vikoja, jopa puheääneni oli hänestä luotaantyöntävä. Usein ystäväni töksäytteli aivan shokeeraavan loukkaavia asioita, joista myöhemmin itsekin ihmetteli, miten saattoi sanoa ääneen jotain niin tökeröä.
Minulle on koko elämäni kerrottu vanhempiani myöten, miten olen surkea, enkä kelpaa mihinkään. Yleensä sanoja on kuitenkin ollut erittäin negatiivinen ihminen, jolle mikään ei kelpaa, joten sen on pystynyt pitkälti ohittamaan. Mutta sitten kun joku jatkuvasti sanoo, että sinä et kelpaa mihinkään, mutta hehkuttaa muita ihmisiä, jotka kyllä kelpaavat, se tuntuu todella paljon tuhoisammalta.
Tunne-elämän ongelmia
Lähentyessämme ystäväni muuttui yhä kontrolloivammaksi, etenkin emotionalisella tasolla, mutta hän myös rikkoi räikeästi itsemääräämisoikeuttani eräässä minulle erittäin tärkeässä asiassa. Hän tyrmäsi tunnereaktioni vääränlaisiksi, ja etten saa kokea asioita kuten koin. Jos suutuin, kun hän oli kohdellut minua ikävästi, hän yleensä suuttui takaisin, mikä on hyvin tyypillistä väärinkäyttäjillä.
Joskus muukin palaute johti vastaavaan. Kerran hän jopa syyllisti minua itseeni kohdistuneesta nettikiusaamisesta, minkä koin tosi ikävänä, ja kun sanoin tästä, hän suuttui. Hän ei myöskään uskonut, että eräs hänen ystävänsä sanoi hyvin minulle inhottavia ja vaarallisia juttuja, vaan se oli hänestä minun keksintöäni.
Jos reagoin johonkin ystäväni sanomaan tavalla, joka ei miellytä häntä, hän monesti loukkaantuu ja kertoo sanatarkasti, mitä minun olisi sen sijaan pitänyt sanoa. Jos hän sanoo jotain, mikä tuntuu ikävältä, minun pitäisi kuitenkin esittää, että se on minusta hyvä juttu. Kun itse olen pyytänyt, ettei hän puhuisi tavalla, joka pahentaa traumojani, toistuvatkin pyynnöt jäävät huomiotta.
Monien autistien tapaan ystävälläni on suuria ongelmia mielen teorian kanssa. Niiden vuoksi hän on tehnyt minusta – kuten monista muistakin – paljon oletuksia, jotka eivät lainkaan pidä paikkansa, mutta on kohdellut meitä kuin ne olisivat faktoja ja hakenut kaikesta todisteita näkemyksilleen. Tuntuu pahalta, ettei hänellä ole koskaan ollut hajuakaan siitä, kuka minä olen. Osa oletuksista perustuu myös hänen pahoihin muistiongelmiinsa. Hän esimerkiksi muistaa usein riitojemme aiheen myöhemmin väärin ja retusoi muutenkin menneisyyttä itseään miellyttävämmäksi.
Iso osa minussa ystäväni mielestä olevia “vikoja” pätee lähinnä häneen itseensä, samalla lailla kuin hän syyttää omista ongelmistaan minua. Kontrolloivuutensa lisäksi ystäväni on useasti projisoinut oman heikon kykynsä asettua muiden asemaan minun ominaisuudekseni. Hän myös valitti, että en kunnioita muita ihmisiä toisin kuin hän. Sittemmin hän myönsi itsekin, että kohtelee minua ennemmin alentuvasti kuin kunnioituksella. Jatkuva mollaaminen ja epärehellisyys tuskin on kunnioitusta, eikä hänen nykyinen käytöksensä minusta vaikuta hänen muidenkaan ystäviensä kunnioittamiselta.
Alkuun ystäväni oli vaikuttanut tunneälykkäältä, mutta myöhemmin ymmärsin, että hänen “tunnetaitonsa” olivat kaikki self-help-kirjoista opittuja. Kommunikaatiokin sujui häneltä vain silloin, jos siihen on jokin skripti. Jossain vaiheessa hän kyseli minulta neuvoja, miten saisi parannettua mielen teoriaansa, mutta kiinnostus tähän lopahti pian.
Ystäväni piti minulta paljon salaisuuksia, joista hänen muut tuttunsa tiesivät. Hän lupasi minulle paljon asioita, isojakin asioita, ja petti toistuvasti lupauksensa, mutta lupasi aina olla jatkossa luotettavampi. Tuskin yllättää, että niin ei koskaan käynyt. Halusin kuitenkin uskoa häntä, koska oli selvää, että hän aidosti halusi auttaa minua, vaikka epäonnistuikin siinä koko ajan. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei hänellä yksinkertaisesti ole kykyä olla rehellinen tai sanojensa mittainen. Lupausten takia tein hirvittävän virheen ja jouduin elämäni pahimpaan pulaan.
Ystäväni alkoi ylipäätään perua ja retusoida aiemmin sanomaansa. Tiedätte kyllä ihmistyypin, joka sanoo jotain, ja myöhemmin perustelee, että ei tämä itse asiassa tarkoittanut tätä, koska _________. Kun on tarpeeksi lipevä suustaan, voi kaikki ikävät tekonsa aina selitellä parhain päin tai toisen syyksi ja kaikki sanomisensa muokata tarkoittamaan sitä, mitä myöhemmin sattuu haluamaan.
Meditaation aiheuttamat tuhot
Alkuvuodesta yritimme ystäväni kanssa käydä pariterapiassakin, vaikka emme parisuhteessa olekaan. Kyseinen terapeutti jätti kuitenkin tökerön fiiliksen meille kummallekin, ja siksi kerta jäi ainoaksi. Esimerkiksi kun sanoin, etten koe kelpaavani yhtään kenellekään, tuntui ettei terapeutti halunnut kuulla koko juttua. Olisin halunnut kokeilla toista terapeuttia, mutta se jäi. Sen jälkeen ystäväni ei ole suostunut juuri keskustelemaan mistään ongelmasta.
Vähän myöhemmin kaikki levisi käsiin. Ystäväni oli menossa meditaatioretriitille, josta oli kertonut muille ystävilleen kuukausia ennen, mutta oli salannut asian minulta. Koin hänen olevan henkisesti ja fyysisesti aivan liian huonokuntoinen retriitille. Meditaatioretriitithän ovat todella raskaita ja johtaneet mm. itsemurhiin ja psykooseihin. Olin kirjaimellisesti sairaana huolesta hänen takiaan.
Retriitti keskittyi suosittuun mutta myös hyvin ongelmalliseen TMI-meditaatioon, joka on aiheuttanut useille tutuilleni vakavia haittoja aina psykoosiin asti. Ystävälläni sen harjoittamiseen liittyy voimakasta dissosiaatio-oireilua, mitä hän oli yrittänyt ratkoa lyhyellä psykoterapiajaksollakin.
Ystäväni pyysi minulta apua retriittiin liittyvän, mm. mielenterveysongelmia koskevan lomakkeen täyttämiseen. Hän kirjasi siihen useimmat lukuisista oireistaan, mutta listasi kaikki “lievinä”, vaikka osa niistä on vaikeita. Hän tiesi, että muuten vaarantaisi mukaan pääsynsä.
Minua hieman lohdutti, että hän sanoi menevänsä takaisin terapiaan retriitin jälkeen. Hän oli alustavasti jo valinnut uuden terapeutinkin sillä perusteella, että tämä oli erikoistunut mm. haastavaan käytökseen ja suuttumuksen hallintaan, vaikka meitä molempia epäilyttikin, riittäisikö tämän osaaminen dissosiaation kanssa.
Retriitin jälkeen ystäväni ei ole ollut enää lainkaan sama ihminen – tai osan ajasta on, mutta erittäin epämiellyttävillä tavoilla käyttäytyvät osat pääsevät valtaan yhä useammin. Hän on jatkuvasti epärehellinen ja suuttuu kaikesta mahdollisesta. Lupauksestaan huolimatta hän ei mennyt terapiaan, vaikka mielenterveyden romahtaminen johtikin siihen, että hän aloitti uuden masennuslääkityksen. Hän valitti pahentuneesta ahdistuksesta, ja usein vaikuttaa siltä, että hänen todellisuudentajunsa on pahasti hukassa samaan tapaan kuin eksälläni. Dissosiaatiosta ei saanut enää puhua, tai hän raivostui.
Maaliskuussa hän suuttui minulle rajusti, kun yritin kieltää häntä olemasta mukana järjestämässä pientä tapahtumaa sen jälkeen, kun yhteiskunta oli mennyt kiinni. Minusta se oli riski sekä minun (kuutta eri riskiryhmää) että paikalla olleen riskiryhmäläisen kannalta. Hän piti tätä naurettavana ja syytti minua kontrolloivaksi, mikä tuntui tosi inhottavalta etenkin huomioiden, miten kontrolloiva hän itse on ollut minua kohtaan.
Ko. tapahtumasta ystäväni koronan kuitenkin sai ja tartutti sen minuun. Sairastin taudin onneksi lievänä, paitsi vaarallisetkin jälkikomplikaatiot kuten voimakas verenvuototaipumus vaivaavat yhä, kuukausia myöhemmin. Kun menetin joksikin aikaa kävelykykyni jälkioireiden vuoksi, hän hankki lainaan pyörätuolin ja työnsi minua siinä, mistä toki pisteet hänelle. Mieluummin olisin tosin skipannut koko taudin. Ystäväni oli ainoa sosiaalinen kontaktini, ja ilman hänen piittaamattomuuttaan olisinkin välttänyt sen.
Pyysin ystävääni varoittamaan muita samaan tapahtuman osallistuneita. Heidänhän pitäisi olla karanteenissakin. Hän ei suostunut kertomaan heille, koska se olisi paljastanut hänen vanhimmalle ystävälleen hänen olleen tälle epärehellinen. Useampi tapahtumaan osallistunut sairasti sen jälkeen mahdollisia koronaoireita, mutta täyttä varmuutta niiden yhteyteen tapahtumaan ei ole. Ystäväni ei alussa ollut suostua jäämään edes itse karanteeniin, vaan se vaati suostuttelua.
Ajattelin, että ystäväni pyytäisi anteeksi virhearviotaan, jonka seurauksena sain hengenvaarallisen taudin, mistä olin yrittänyt varoittaa. Näin ei käynyt, vaan hän ei ole antanut tapausta minulle anteeksi (muiden hänen kaveriensa kohtelu tapauksessa on niitä harvoja asioita, joissa hän myöntää olleensa epärehellinen, joskin tuntuu pitävän sitä mitättömänä). Tuntemani ihmiset ovat olleet yksimielisiä siitä, että tämä oli kammottavaa, yksi käytti termiä “textbook abuse”. Jotkut ovat tosin myös epäilleet, että ystäväni koki niin musertavaa syyllisyyttä, ettei hän kestänyt sitä ja torjui koko jutun mielestään. En tiedä.
Minulle jäi tästä niin paha trauma, että aloin ensimmäistä kertaa elämässäni änkyttää. Änkytän lähes aina puhuessani, välillä lievemmin, välillä tosi hankalasti. Eniten se vaivaa, jos minun pitää ilmaista omia toiveita, vaikka se olisi vain, että “kaadatko minullekin juotavaa?” Sekin tuntuu liian suurelta asialta minun pyydettäväkseni. Aiemmin olin jämpti ja assertiivinen, nykyään pyytelen olemassaoloani anteeksi.
Ystäväni osien vaihtelu on huomattavasti vähemmän hallittua kuin aiemmin. Väkivaltainen kumppanini ei koskaan ollut yhtä pelottava kuin ystäväni kylmät ja inhottavat osat. Olen monesti anellut, voisiko paikalle tulla jokin mukavampi osa, mutta usein kuulemma ei voi. Osien vaihtelusta tulee mieleen termi “emotional whiplash”. Ystäväni saattaa kertoa minulle, miten paljon pitää minusta ja miten kivaa hänellä on minun kanssaan, viisi minuuttia myöhemmin hän ei halua edes nähdä minua koskaan.
Ystäväni on kertonut ystävilleen ja muillekin ihmisille minusta runsaasti epätosia asioita (osan hän kenties itsekin uskoo), jotka ovat saaneet heidät suhtautumaan minuun negatiivisesti, ja levitellyt yksityisasioitani muille, vaikka on luvannut lopettaa sen. Minun ja ym. vanhimman ystävänsä lisäksi hän on kohdellut useita muitakin ystäviään todella ikävästi tänä keväänä ja kesänä.
Hän on piilotellut minulta yhä useampia juttuja, vaikka monet niistä on ollut helppo arvata. Toisaalta hän alkanut kertoa muunneltua totuutta pienistä ja vähäpätöisistäkin jutuista, kuten eksäni teki, eikä vaikuta enää edes välittävän, jääkö kiinni. Tuntuu että ymmärrettyään miten epärehellinen on ollut, hän ei enää jaksa edes yrittää puhua totta.
Hyytävintä on, miten paljon ystäväni käytös muistuttaa ex-kumppaniani, ihan jatkuvasti. Nämä kaksi ihmistä ovat aivan erilaisia. Silti molemmat ovat tehneet minulle lukuisia samanlaisia ikäviä asioita, ja sitä on vaikea käsittää. Välillä ystäväni on toiminut jopa selvästi inhottavammin.
Olisi toki helpointa ajatella, että no, varmaan vian sitten täytyy olla minussa. Väärinkäyttäjät tyypillisesti projisoivat ongelmiaan uhreihinsa ja gaslightaavat näitä, kuten minullekin on tehty. Eksäni väitti, että hänessä ei ollut mitään vikaa, vaan minä olin mielisairas, väkivaltainen ja hyväksikäyttäjä. Kun olen sanonut ystävälleni, että hän käyttäytyy minua kohtaan tavalla X, hän tyypillisesti vastaa, että ei vaan sinä teet niin. Silloinkin kun olen valittanut, että hän huijasi minua lupauksillaan, hän sanoo, että ei vaan minä huijasin häntä siinä(???).
“Manipulators will also claim that the victim is the one who is at fault for believing lies that they were conned into believing, as if the victim forced the manipulator to be deceitful.” Tämä sitaatti ei ole kirjasta vaan Wikipediasta. Tämä on niiin tuttua, ystäväni on lähes kaikista valheistaan ja pettämistään lupauksista syyttänyt minua.
Toki olen itsekin tehnyt virheitä. Väärinkäytön ja sen aiheuttamien traumojen seurauksena olen varsinkin suuttuneena sanonut ikäviä juttuja (pyrin kyllä olemaan lyömättä vyön alle, vaikka olisin miten vihainen). Minulla on ollut muutamia hankalia osia, jotka ovat kehittyneet puolustamaan minua kaltoinkohtelulta, mutta ovat tehneet sitä välillä turhankin hanakasti. Olen saanut niitä varsin hyvin käsiteltyä, vaikka se onkin tehnyt minut haavoittuvaisemmaksi väärinkäytölle. En ole aina osannut ottaa huomioon ystäväni neurokirjopiirteitä, vaikka olen yrittänyt. Etenkin siitä tunnen voimakasta syyllisyyttä.
Bancroftin kirja muistuttaa, että väärinkäyttö ei ole koskaan ihmissuhdedynamiikan syytä, vaan väärinkäyttäjän (vaikka todellisuudessa asiat tuskin ovat aina ihan näin mustavalkoisia).
Traumoja
16 vuotta väkivaltaisen ja alkoholisoituneen kaltoinkohtelijaäidin kanssa tai 16 vuotta väkivaltaisen ja päihdeongelmaisen väärinkäyttäjäpuolison kanssa ei koskaan aiheuttanut minulle läheskään yhtä pahoja traumoja kuin ystäväni väärinkäyttö (ja ne aiemmat traumat olen joka tapauksessa saanut korjattua). Kumpikaan heistä ei saanut aikaan jopa päiviä lähes yhteen menoon kestäviä kauhukohtauksia, koko kropan tärinää minuuttikausia pienenkin rasahduksen takia tai ulospäinsuuntautuneen persoonallisuuden muuttumista pelokkaaksi ja alistuneeksi, saati että olisin pelännyt muita ihmisiä.
Luulen, että kumppanilleni olennaisinta oli vakuuttaa muut ihmiset kuin minä siitä, että hän on hyvä tyyppi, kuten väärinkäyttäjille usein on. Ystävälleni taas on tärkeintä kokea itse, että hän on hyvä ihminen. Hän haluaa olla luotettava, turvallinen, hyvä kuuntelija, ottamaan muut huomioon, ottamaan vastaan palautetta, kunnioittamaan muita jne. Se on hänelle tärkeää. Kun jokin hänen tekemänsä sotii räikeästi näitä ideaaleja vastaan, hän säätää mentaalisia mallejaan niin, että voi silti kokea olevansa näitä asioita. Usein hän perustelee, että jokin kritiikki ei voi päteä, koska hän ei “ole sellainen ihminen”, vielä useammin se on implikoitua.
Säännöllinen mollaaminen, mitätöinti, alentuvasti puhuminen, manipulointi, gaslightaus, emotionaalinen kontrollointi, massiivinen epäluotettavuus ja loukkaavien epätosien väitteiden levittäminen minusta on saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi, ja että minulla ei ole oikeutta mielipiteisiin, tunteisiin tai tarpeisiin. Tuntuu ettei minusta ole mitään jäljellä. Olen vain varjo entisestäni, jos sitäkään.
Saan akuutistakin stressistä usein pysyviä elinvaurioita, ja ystäväni takia vointini on heikentynyt yli kymmenen kertaa viimeisen kahden vuoden aikana. Viimeksi sairastamani gastropareesi paheni tavalla, joka tekee hyvin vaikeaksi pysyä hengissä, koska pystyn syömään vain alle 50 grammaa kerralla ja laihduin jo kahdessa kuukaudessa 10 kiloa. Satuttaa syvästi, ettei hän tunnu edes välittävän koko asiasta.
Aiemmin ystäväni yritti korjata aiheuttamiaan traumoja (sen sijaan että olisi puuttunut niiden hänestä johtuviin syihin), mutta aiheutti vain paljon uusia. Hän kehitteli mitä mielikuvituksellisempia selityksiä sille, mikä “minussa on vikana”, kun traumatisoidun kaltoinkohtelusta – paranoiasta ja kiintymyssuhdehäiriöistä aina siihen, että traumani olivat vain huomionhakuisuutta. Bancroftin teos kuvaa tätä harvemmin esiin nostettua kaltoinkohtelun muotoa osuvasti:
“An abusive man who is adept in the language of feelings can make his partner feel crazy by turning each argument into a therapy session in which he puts her reactions under a microscope and assigns himself the role of “helping” her. He may, for example, “explain” to her the emotional issues she needs to work through, or analyze her reasons for “mistakenly” believing that he is mistreating her.”
Ystäväni on moneen kertaan todennut, että olen merkittävästi parantanut hänen elämäänsä, ja että hän on pilannut minun elämäni. Toki häntäkin ahdistaa tuo jälkimmäinen, mutta hän sanoo, että onneksi voi vain blokata (dissosioida) sen pois. Harmi etten itse voi.
Toisin kuin menneisyyden traumoja, jatkuvaa traumaa (CTS) ei myöskään ole mahdollista hoitaa. Se kun ei perustu menneisyydessä tehtyyn ja päivittämättä jääneeseen tilannearvioon turvattomuudesta, vaan nykyolosuhteiden tosiasialliseen turvattomuuteen.
Mutta… ei hän tekisi niin
Oletin alun perin, ettei kukaan uskoisi minua. Eksänikin oli kaikkien mielestä mukava tyyppi, hänellä ei tainut olla yhtään vihamiestä. Siksi juuri kukaan ei uskonut kertomaani vakavasta väärinkäytöstä – vaikka todisteistakin siitä on. Ajattelin, että vielä vähemmän kukaan uskoisi minua ystäväni suhteen. Hänhän on kaikkien mielestä poikkeuksellisen mukava ja kiltti ihminen, joka välittää vahvasti muiden hyvinvoinnista.
Minun ja ystäväni yhteiset kaverit, joille olen uskaltautunut puhumaan, ovat kuitenkin uskoneet minua. Kertomani on tietysti ollut heille järkytys, mutta he ovat toisaalta tienneet hänen pahoista mielenterveysongelmistaan. Useampi heistä oli ihmetellyt jo pitkään, miksi hän ei ole suostunut hakeutumaan terapiaan.
Why Does He Do That? muistuttaa siitä, että suurin osa väärinkäyttäjistä on mukavia ja kivoja. Seassa on itkeviä feministimiehiä ja kodittomien kissojen hoivaajia. Väkivaltainen äitini oli väkivaltaa vastustava rauhanaktivisti.
Yksi syy lisää, miksi ystäväni väärinkäyttö on satuttanut minua paljon enemmän kuin muiden on se, että hän on niin mieletön tyyppi muuten. En koskaan pitänyt äidistäni, hän oli epämiellyttävä ihminen. Eksääni taas en luottanut oikein koskaan, koska hän hyvin varhaisessa vaiheessa teki selväksi, ettei se kannata.
Ystäväni kuitenkin on huomattavasti mukavampi ja kiltimpi ja pyrkii toimimaan mahdollisimman hyvin muita kohtaan, tai ainakin ennen pyrki. Tuntuu sanoinkuvaamattoman hirveältä joutua sellaisen ihmisen kaltoinkohtelemaksi.
Runsaiden ikävien kokemuksien jälkeen ystäväni oli ensimmäinen ihminen, johon olen elämässäni oikeasti luottanut. Hän vaikutti alkuun niin luottamuksen arvoiselta. Ajatuskin siitä, että pystyisin koskaan enää luottamaan kehenkään (kun ystävääni ennen oli jo kolme paljon valehtelevaa ihmistä) tuntuu täysin absurdilta. Jo pelkästään muiden ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on äärimmäisen ahdistavaa.
Kun tutustuin ystävääni, viimeinen ajatukseni oli, että joutuisin tekemään hänestä rikosilmoituksen. Aiemmin minulle pahaa tehneiden ihmisten kohdalla jäi kuitenkin kaduttamaan, etten toiminut niin. Ystäväni ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta eräästä hänen teoistaan maksimirangaistus on kaksi vuotta vankeutta.
Miten rakastettava ja hyvinvointityöpajoja pitävä ihminen voi tehdä kauheuksia, jopa vaarantaa ihmishenkiä? Miten se on mahdollista? Bancroftin mielestä se ei ole vain mahdollista, vaan jopa yleistä, mutta ei se lohduta, tai auta ymmärtämään miten.
Monen mielestä koko pohdinta väärinkäytön etiikasta ja syistä saattaa olla turhaa. Väärinkäyttäjiä vältetään, siinä missä vaikkapa tartuntatauteja, eihän sekään ole moraalinen kysymys. Jos joku kohtelee huonosti, eihän tämän kanssa tarvitse olla.
Käytännössä tuo ajatus on hyvin etuoikeutettu. Vammaisella on arvioitu olevan jopa kymmenkertainen todennäköisyys joutua väärinkäytön uhriksi vammattomiin verrattuna. Jos ei kykene itsenäiseen elämään (ja kaltoinkohtelun ja koronan seurauksena fyysinen terveyteni on romahtanut entisestään, joten kykenen siihen vielä paljon aiempaa huonommin), eikä elämässä ole tarpeeksi terveitä ihmissuhteita, voi olla pakko tyytyä muuhun, kuten tein eksäni kanssakin. Ilman ystävääni en pysy hengissä. Ei toki tällaisen elämänlaadun kanssa ole hirveästi väliksikään, ja tuntuu että hänelle vielä vähemmän.
Bancroftin mukaan väärinkäyttäjä pystyy harvoin lopettamaan väärinkäyttöä. Äitini ja entisen kumppanini kohdalla se lieneekin totta. Ystävälläni on kuitenkin niin vahva kasvun asenne, että uskon, että jos hän vain hyväksyy ongelmiensa todellisuuden ja vakavuuden, hän pystyy käsittelemään ne ja toimimaan konsistentisti hyvin. Epäilen tosin, ettei se onnistu ilman ammattiapua. Toivon että hänen läheisensä rohkenisivat kannustaa siihen eksplisiittisemmin.
Trauma-aiheinen lukuni kirjassa Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään päättyy näin: “Lundy Bancroft muistuttaa: ”Kun ihmiset valitsevat neutraaliuden sinun ja [väärinkäyttävän] kumppanisi välillä, käytännössä he tukevat häntä ja hylkäävät sinut, vaikka kuinka väittäisivätkin toisin”. Tylyä, mutta ikävä kyllä totta. Judith Lewis Herman muotoilee saman vielä jyrkemmin: ”On moraalinen mahdottomuus pysyä neutraalina tässä konfliktissa. Sivustakatsojan on pakko valita puolensa. On hyvin houkuttelevaa valita tekijän puoli. Tekijä pyytää sivustakatsojalta vain, että tämä ei tee mitään.” Meillä kaikilla on yhteinen vastuu traumaselviytyjistä.”
Jotkut ovat vihjailleet, että minulla on Tukholman-syndrooma, kun puolustelen ystävääni väärinkäytöstä huolimatta. Hän on tehnyt hirveitä asioita, mutta hän on myös niin paljon muuta, minulle hyvin rakas ystävä. Olen pettynyt ja surullinen minulle tehdyistä asioista, mutta silti toivon hänelle vain hyvää. Joskus suututtaa, mutta vihan sijaan haluan tuntea myötätuntoa. Olennaisin kysymys ei liene, että miksi hän tekee näin vaan, miten saamme hänelle apua? Miten estämme häntä vahingoittamasta ja vaarantamasta lisää muita ihmisiä?
(Tästä tekstistä on jätetty pois joitain kaikkein traumaattisimpia juttuja, yksityisasioita minun ja muiden osapuolten suojelemiseksi sekä mahdolliseen oikeusprosessiin liittyviä asioita. Niiden kanssa se olisi vielä paljon karumpi.)
EDIT: Tekstin käsittelemä henkilö halusi siitä pois yhden asian, joka ei hänen mielestään ollut todenmukainen.
EDIT: Kirjoittamani artikkeli dissosiaaatiosta, ihmissuhteista ja väärinkäytöstä auttaa selittämään näitä tapahtumia. Minulla on työn alla selvästi tiedeartikkelimaisempi teksti dissosiaation ja psykoosin välisestä yhteydestä, joka sekin tarjoaa joitain selityksiä.
