Archive for Elokuva ja teatteri
Äänetöntä rakkautta
Children Of A Lesser God (suom. Sanaton rakkaus) on ehkä tunnetuin kuuroutta ja viittomakieltä käsittelevä elokuva. Elokuvan naispääosan esittäjä Marlee Matlin on myös ainoa koskaan Oscarilla palkittu kuuro (ja voitti myös Golden Globen). Eikä elokuvaa tarvitse katsoa kuin hetken ymmärtääkseen miksi. Hän on samaan aikaan herkkä ja räjähdysaltis, sensuelli ja viaton, ja sekä hänen kasvoissaan että etenkin viittomisessaan on uskomaton ilmeikkyys.
Elokuva kertoo kuurojen kouluun puheen opettajaksi tulevasta Jamesista (William Hurt, joka hänkin oli Oscar-ehdokkaana roolistaan). Hänen mielestään kuurojen pitäisi osata myös puhua ja lukea huulilta, vaikka ennen kielen kehittymistä kuuroutuneille ja syntymäkuuroille se on vaikeaa ja hyvin epäluontevaa. (Mikään viittomista vastustava kiihko-oralisti hän ei sentään ole.)
James saa kuitenkin oppilaansa innostumaan, mutta koulun siivooja, tuittupäinen Sarah ei innostu. Syykin selviää jossain vaiheessa. James ja Sarah kuitenkin rakastuvat. Heidän välillään on selvää kemiaa, mutta silti itse rakastuminen vaikuttaa vähän väkisin väännetyltä ja turhan nopealta. (Perus “inhoan sinua senkin sika, mutta hetkeä myöhemmin pussaillaankin jo.”) Muitakin kliseisiä lähtökohtia riittää.
Jamesin ja Sarahin välejä raastaa koko ajan se, että Jamesin mielestä Sarahin pitäisi opetella myös puhumaan ja hänen mielestään se on turhaa. Tästä syntyy jopa välirikko.
Hollywood-henkisyyttä lukuunottamatta elokuva on varsin toimiva, käsikirjoitusta ja näyttelijöitä myöten (kässärissä on kyllä useita “pieniä lankoja”, joita ei solmita yhteen). Se oli ehdolla myös parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Oscareille. Se on hyvin visuaalinen ja elokuvallinen – ja nämä pelaavat nimenomaan ihmisillä, eivät esim. maisemilla. Esim. kohtaus missä Sarah alkaa ravintolassa tanssia on vaikuttava.
James on kyllä välillä ärsyttävän ylimielinen, hän olisi voinut olla sympaattisempi. Jaksaa koko ajan jankuttaa puheen opiskelustakin. Ärsyttävyyttä lisää Jamesin tapa “lukea ääneen” useimmat Sarahin viittomat – koska tekstityksiä ei ole, niitä ei muuten ymmärtäisi, vaikka osan kyllä tajuaa ilman selitystäkin.
Elokuvassa saa ihan mielenkiintoista näkökulmaa kuurojen elämän/viittomakielen käytännön juttuihin (etenkin pre-Internet-ajalta). Miten kuurot nauttivat musiikista, miten puhutaan kun kädet ovat täynnä, miten kaksi kuuroa puhuu puhelimessa tulkkien välityksellä, miten kuuro riitelee tai pitää mykkäkoulua, millaista on olla kuurona kuulevien keskellä, mutta myös millaista on olla kuulevana kuurojen keskellä. Ja miten monella eri tavalla voi viittoa.
Elokuvasta voi oppia viittomakieltä, tosin siinä viitotaan ilmeisesti sekaisin ASL:ää ja viitottua englantia, eikä kummallakaan hirveästi tee Suomessa mitään.
“Sanaton rakkaus” on sinänsä tosi typerä nimi elokuvalle. Miksei Äänetön rakkaus?
Muumiot takaisin arkkuun
Uusin romaanini Palsamoitu, yhdeksäs romaanikäsikirjoitukseni ja toivottavasti neljäs julkaistava sellainen, on nyt valmis. Yhdenkään aiemman romaanin kirjoittaminen ei ole ollut läheskään näin vaikeaa, koska en ole ennen ollut näin huonossa kunnossa (Häpeämättömän kohdallakin olin varsin huonona, mutta kuntoni romahti NaNoWriMon loppumista seuranneena päivänä.)
Silti en osaa juuri riemuita. Olen helpottunut, mutta en iloinen, siihen olen liian lannistunut.
Palsamoitu alun perin lähti ideasta: päähenkilö kuvittelee kuolleen veljensä luovutettujen (tai potentiaalisesti luovutettujen) elinten elämää uusilla vastaanottajillaan. Tämä idea lähti kuitenkin lopulta kirjasta kokonaan pois ja esiintyy vain muutaman tekstikappaleen verran. Ennen ei ole käynyt näin, että kirja muuttuisi näin vahvasti ideasta valmiiksi (tiesin kyllä jo kirjoittamista aloittaessani, että tämä jäänee pois).
Lähinnä kirja keskittyy luokanopettaja Marjaanan kautta käsittelemään kuolemaa, mitä sen jälkeen tapahtuu ja voiko elämää olla kuoleman jälkeen (nämä eivät niinkään spirituaalisella tasolla vaan käytännön), historiaa, perimää, antiikin Egyptiä yms. Kirjan teemana on ennen kaikkea pelkojen voittaminen.
“Jos kokeilen sitä sormella, joka kerta se kasvaa, laajenee kuin ilmapallo, kasvaa suureksi kirsikkapuuksi, joka työntää juurensa jokaiseen soppeen, kunnes jonain päivänä se on niin suuri, että se nielaisee minut kokonaan.
Niin voi käydä. Joistain porteista ei kuljeta kohti terveyttä. Toisista käydään ainoastaan kohti Maatia, joka punnitsee sydämet höyhentä vastaan. Ei tiedetä, onko hän koskaan punninnut yhtään sydäntä riittävän kevyeksi. Tämä on niitä asioita, joista en halua ottaa selvää.”
Muutama päivä sitten sain valmiiksi myös spekulatiivis-romanttis-humoristisen novellin Maun mukaan, reilun 1 000 sanaa eli aivan pisimpiä novellejani (varmaan pisin kahden noin 3 000-sanaisen jälkeen ja pisin suomenkielinen). Olen hyvin tyytyväinen siihen, toivottavasti myös lehti, johon sen lähetin, pitäisi siitä.
Huomenna piti mennä juhlistamaan kirjan valmistumista sekä muutaman päivän päästä olevaa syntymäpäivääni hienoon kasvisravintolaan. Mies jätti sen kuitenkin varaamatta ajoissa ja kun tästä alkuviikosta suivaannuin, hän anteeksipyytämisen sijaan luonnollisestikin suuttui.
Joka tapauksessa, suuri kiitos beetalukijoilleni, etenkin E:lle, joka on beetalukenut kolme viimeisintä romaaniani sekä lastenkirjani, ja joka jaksaa IRCissä tuntikausia pohtia hahmojen reaktioita. (Ja on muutenkin ollut merkittävä henkinen tuki.) Kiitos NaNoWriMon foorumin ihmisille sekä kaikille kirjan kanssa auttaneille, kuten Niinalle, Clairelle, Laurielle, Helleville ja Hannalle (varmaan olen unohtanut ison liudan nimiä).
Kauaa en ehdi huilata, sillä maanantaina starttaa Camp NaNoWriMo, jonka toteutan ScriptFrenzynä. “Screnzy” oli siis ennen huhtikuussa pidetty NaNoWriMon käsikirjoitusmaraton, jossa kirjoitetaan vähintään 100 liuskaa käsikirjoitusta (esim. näytelmä, elokuva tai peli) kuussa. Se kuitenkin lopetettiin viime kesänä.
Nyt kässäreitä voi kirjoittaa kesältä huhtikuuhun siirretyssä Camp NaNoWriMossa, jolle voi asettaa sanamäärätavoitteen, mutta ei sivumäärätavoitetta. Joten en varmaan liity “viralliseksi” osallistujaksi, vaan kirjoittelen lääketiedeaiheista leffakäsistäni muuten vain. Ihan hirveästi en voi sen sisällöstä paljastaa, paitsi että siinä liikutaan sekä historiassa että nykyhetkessä.
Tavoite olisi saada ensimmäinen versio valmiiksi ennen kuin anoppi saapuu 19.4. Viime vuonna ylsin sataan liuskaan jo 11.4., mutta muokkasin näytelmää Marian ilmestyskirjasta, niin pääsin käyttämään valmista runkoa (jonka olin etukäteen taivuttanut näytelmäoutlineksi niin hyvin, ettei rakennemuutoksia juuri lainkaan tarvittu) ja välillä copypasteakin. Vaikka onhan minulla nytkin outline, mutta ei se ole sama kuin muokata valmiista tekstistä.
Leffakässärit ovat vielä rohkaisevampi laji kuin romaanit. Vaikka olisit tunnettu käsikirjoittaja ja kirjoittaisit häikäisevän hyvän käsikirjoituksen, se ei silti välttämättä myy, saati päädy elokuvaksi, vaikka myisikin. (Kuvittele tilanne, jossa Sofi Oksanen tai Stephen King kirjoittaisi romaanin, jossa ei olisi mitään vikaa, eikä sitä silti julkaistaisi?)
Elokuvien leijonaemot ja -isät parantavat lapsensa
Extraordinary Measures (2010) ja Lorenzo’s Oil (1992) ovat tositapahtumiin perustuvia elokuvia. Molemmat kertovat kuolemaan johtavaa geneettistä sairautta sairastavasta lapsesta, jonka vanhemmat eivät suostu luovuttamaan kuultuaan, että sairauteen ei ole hoitoa. Katsoin kummankin leffan muutaman viikon sisään. Huom. tämä teksti sisältää spoilereita!
Extraordinary Measuresissa päähenkilöperheessä on kaksi Pompen tautia sairastavaa lasta, Lorenzo’s Oilissa perheen pojalla diagnosoidaan adrenoleukodystrofia eli ALD. Pompen tauti etenee melko hitaasti, mutta ALD erittäin nopeasti, johtaen kuolemaan viimeistään kahdessa vuodessa, usein jo vuodessa.
Molemmissa perheissä isä päättää, että työstä viis, lapsen pitää tervehtyä. EM:ssä Brendan Fraserin esittämä isä löytää eksentrisen ja misantrooppisen rockia luukuttavan tutkijan Dr. Stonehillin (Harrison Ford), joka on tutkinut Pompen tautia, mutta rahoitus on katkolla. Hän jättää hyvinpalkatun työnsä perustaakseen tutkijan kanssa yrityksen, jonka tehtävänä on kehittää biologinen lääke Pompen tautiin.
Firmalla on kuitenkin raha tiukassa ja se myydään isommalle lääkeyritykselle, joka ei tutkijaa miellytä lainkaan. Perheen isä herättää erittäin pahaa verta raahatessaan omat lapsensa ja muita Pompe-perheitä lääkeyritykseen vierailulle motivoimaan tutkijoita.
Lorenzo’s Oilissa vanhemmat (Nick Nolte ja Susan Sarandon) alkavat tehdä tutkimustyötä itse. ALD on tunnistettu vasta vähän aikaisemmin, eikä siitä tiedetä muuta, kuin että tietyt tyydyttyneet rasvat kertyvät aivoihin, kun niitä hajottava entsyymi ei toimi. Hoidoksi kokeillaan vähän näitä rasvoja sisältävää ruokavaliota, mutta pojan rasva-arvot vain nousevat.
Isä viettää kaikki iltansa kirjastossa ja lukee biotieteellisiä tiedelehtiä ilman mitään alan koulutusta. He löytävät eläinkokeita, joiden mukaan tietyillä rasvoilla (oliiviöljyn öljyhappo ja rapsiöljyn erukahappo) voitaisiin normalisoida tilanne. Isä joutuu soittelemaan läpi satoja kemian alan yrityksiä, ennen kuin eläkkeelle jäänyt kemisti suostuu yrittämään valmistaa erukahappoa.
Molemmissa elokuvissa riidellään paljon. Vanhemmat taistelevat paitsi aikaa vastaan, myös tiedettä ja lääkeyrityksiä, sillä he haluaisivat tietysti uudet lääkkeet heti lapselleen kokeiluun ja tutkijoiden näkemys on, että ensin pitää tehdä vuosia kestävät tutkimukset.
ALD-perhe taistelee myös ALD-järjestöä vastaan, joka on samoilla linjoilla, “ei saa herättää turhaa toivoa”. Michaela-äiti potkii ulos oman sisarensa sekä sairaanhoitajan. EM:ssä Harrison Fordin esittämä tutkija on napit vastakkain kaikkien kanssa.
Molemmissa elokuvissa on hyvät ja huonot puolensa. Ne ovat Hollywoodille tyypillistä melodraamaa ja itketystä ja tietysti korostetaan tarinan inspiroivuutta. Toki vanhempien taistelutahto ja sillä saadut tulokset ovat oikeastikin vaikuttavia.
Vammaiselokuvana EM on mielenkiintoisempi ja mielekkäämpi, koska Pompe-lapset ovat yhä aktiivisia toimijoita ja etenkin Meganilla on vahvan anarkistinen persoonallisuus. Muutenkin henkilöissä on ehkä enemmän syvyyttä. ALD-lapset ovat Lorenzo’s Oilissa enemmän surullisia, kuolaavia ja liikuntakyvyttömiä lapsia, eivät välttämättä elokuvan lähestymistavan vaan sairauden luonteen vuoksi.
Lorenzo’s Oilissa on toisaalta teknisesti taidokkaampi käsikirjoitus ja se olikin Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksesta. Myös Sarandon sai ehdokkuuden. Muutenkin se on paljon arvostetumpi. Silti elokuva on jäänyt varsin tuntemattomaksi ja oli taloudellinen katastrofi, vaikka saikin hyvät arvostelut.
On sinänsä jännä, että terve Lorenzo pääsi leffajulisteeseen, Pompe-lapset eivät. Muutenkin elokuvajulisteet ovat täysin erilaisia, vaikka vierähtihän välissä melkein 20 vuottakin. Toinen on lämpimänvärinen, hymyilevä ja perhekeskeinen, toinen kylmänsininen, kuvaa pelkkiä miehiä ja kertoo taistelusta.
Sen verran on pakko sanoa, vaikka se spoilaakin loput, että molempiin sairauksiin löytyi (tietysti) lääke. Pompe-entsyymi toimi ja Lorenzon veren rasva-arvot saatiin kokonaan normalisoitua Lorenzon öljyllä. Vuoden kestänyt prosessi oli uskomattoman nopea, mutta Lorenzon kannalta valitettavasti ei tarpeeksi, sillä hän oli jo sokeutunut ja menettänyt liikuntakykykynsä lähes kokonaan.
Elokuvat perustuvat varsin pitkälti tositapahtumiin, vaikka esim. ALD-järjestö oli hyvin tyytymätön siihen, miten heidät elokuvassa esitettiin, eikä ihme. Lorenzon öljystä annetaan turhan ruusuinen kuva, sillä monella se ei toimi lainkaan. Elokuvan lopputekstit antavat ymmärtää, että Lorenzo sai näkökykynsä takaisin ja pystyi kommunikoimaan tietokoneella, mutta tämä ei ilmeisesti pidä paikkansa.
Lorenzo menehtyi keuhkokuumeeseen vuonna 2007 30-vuotiaana, eli hän eli 20 vuotta ennustettaan pidempään. Moni on tosin kysynyt, oliko se ihmisarvoista elämää, kannattivatko ponnistukset. Itse olin vaikuttunein siitä, että Lorenzon äidin Komoreilta Afrikasta (jossa perhe asui isän työn takia ennen sairastumista) pojan tueksi lennättämä Oumouri hoiti Lorenzoa tämän kuolemaan asti.
Näihin elokuviin oli sinänsä helppo samaistua, kun tietää, että itse tuskin olisin elossa, ellen olisi tehnyt todella massiivista tutkimustyötä sairauksistani. Olisi tosin helpottanut, jos minullakin olisi ollut tukena perhettä ja tutkijoita – ja yhtä paljon rahaa kuin näillä elokuvien henkilöillä.
Cripficiä valkokankaalla
Of Human Bondage on erinomainen cripficromaani, jonka arvostelin blogissani viime vuonna. Sattumalta äkkäsin vähän aikaa sitten, että sen elokuvaversio oli tulossa BBC2-kanavalta, joka meillä näkyy. Hieman olin skeptinen, jaksaisinko katsoa vuodelta 1934 olevaa elokuvaa, mutta päätin kokeilla.
Kun 800-sivuinen järkäle tiivistetään tunnin ja 20 minuutin elokuvaksi, on väistämätöntä, että paljon jää ulkopuolelle, vaikka kirja onkin hyvin hidastempoinen ja jaaritteleva. Oli kuitenkin järkytys, miten paljon.
Kirja alkaa Philin ollessa lapsi (jota kiusataan hänen kampurajalkansa takia) ja jatkuu siitä hitaasti hänen aikuistuessaan, opiskellessaan Saksassa ja Ranskassa, kokeillessa eri ammatteja ja kokiessa ensimmäisiä naissuhteita. Elokuva alkaa kun Phil on jo kolmikymppinen lääketieteen opiskelija. Eli kyseessä on ihan eri tarina kuin kirja – joka on kuitenkin kasvutarina, tarina siitä millaisia valintoja elämässä voi tehdä. Leffassa ainoa valinta tuntuu olevan, kenen naisen valitsee…
Aivan alussa on kohtaus, jossa Philin kampurajalka on huomion keskipisteessä, mutta muuten vammasta ei hirveästi elokuvassa puhuta pitkään aikaan, eikä se loppupuolellakaan nouse kovin tärkeäksi. Elokuva keskittyy Philin naisseikkailuihin, etenkin Mildrediin, köyhään tarjoilijattareen, joka on bimbo (voisi melkein sanoa, että pissis), hulluna rikkaisiin miehiin ja kohtelee Philiä törkeästi yhä uudestaan ja uudestaan.
Elokuvasta jää kuitenkin puuttumaan kirjan yksi tärkeimmistä pointeista: Phil pitää Mildrediä vastenmielisenä (mm. kloroottisen vihertävän ihon takia) jo ennen kuin tämä tekee hänelle mitään ikävää, vaikka onkin ihastunut tähän. Kyse on ensi hetkistä asti vastentahtoisesta rakkaudesta.
Jotkut muutkin kirjan syy-seuraussuhteista ja tapahtumien vivahteista tuntuvat muuttuneen, lähinnä sen takia, että elokuva etenee paljolti kuin pikakelauksella ja asioita jää väliin paljon. Varttikin lisää pituutta olisi voinut tehdä terää. Eräs kirjan kaikkein kamalimmista kohdista ei yllä valkokankaalla samanlaiseen tehoon, kun “taustoitus” puuttuu.
Leffasta puuttuu myös eräs melko tärkeä sivujuoni epäillystä raskaudesta, joka ehkä siihen aikaan olisi valkokankaalla ollut liian uskalias (vaikka elokuvassa esiintyy kuitenkin avioton lapsi…).
Hahmot ovat yllättävänä samanlaisia kuin kirjan perusteella heidät kuvittelin. Etenkin Phil Careyn näyttelijä (Leslie Howard) on jotenkin juuri oikealla tavalla jäyhän sympaattinen. Myös Mildred (Bette Davis) on kohtuullisen samanlainen kuin kirjassa, vaikka ylinäytteleekin vietävästi. Mutta paljon vähemmän kökköä näyttelijäntyö on kuin vaikkapa saman ajan suomifilmeissä.
Voin suositella kyllä elokuvaa – varsinkin niille joiden mielestä kaikki vanhat elokuvat ovat tylsiä, tämä ei tosiaankaan ole tylsä – mutta ei sillä kirjan kanssa ole paljoa tekemistä ja vammaisuusaspektikin on aika vähäinen.
Kaksi näkemystä näytelmän kirjoittamisesta
Luin keväällä kaksi näytelmänkirjoituskirjaa. Ensimmäisenä oli Stuart Spencerin The Playwright’s Guidebook, josta ajattelin, että sen täytyy olla selvästi parempi. Kirja korostaa sitä, että näytelmissä pitää olla action. Ja toisin kuin hehkuttamassani leffakirjoitusoppaassa, jossa action tarkoittaa asioiden tekemistä (vs. puhuminen), action tarkoittaa sitä, että hahmot haluavat vastakkaisia asioita.
Toinen kirja, Jeffrey Hatcherin The Art and Craft of Playwriting, ei sykähdyttänyt alkuun yhtään. Sen tiedot osoittautuivat kuitenkin käytännönläheisiksi ja siinä on paljon esimerkkejä ja analyysia tunnetuista näytelmistä (toisessa ei ole yhtään). Huvittavana yksityiskohtana siinä analysoidaan Watergate-skandaalia “näytelmänä”, sekä rakennetta/hahmoja/juonta jne että nauhoilta litteroitua dialogia – jota myös parannellaan! Siinä on myös useiden näytelmäkirjailijoiden haastatteluita.
Tässä kirjassa selitetään myös erittäin havainnollisesti, mitä Aristoteleen kuusi näytelmän elementtiä oikeasti tarkoittavat ja miten niitä hyödynnetään käytännössä. Tämä tuntui tosi hyödylliseltä. Toisessa kirjassa Aristoteleen opeista puhuttiin selvästi vähemmän.
En osaa sanoa, kumpi kirjoista on oikeasti parempi tai hyödyllisempi, vaikka The Playwright’s Guidebook on ehkä mielenkiintoisempi luettava – sekä paljon tyylikkäämpi ja melkein kaksi kertaa toista paksumpi. Siinä käsitellään myös enemmän näytelmän muokkaamista ja tuotantovaihetta, tosin jälkimmäistä koskevat neuvot eivät välttämättä hyödytä suomalaista kirjoittajaa.
Molemmissa kirjoissa on runsaasti harjoituksia, ensinmainitussa hieman enemmän. Muuten ne ovat varsin erilaisia ja siten täydentävät hyvin toisiaan.
Olen tyytyväinen, että luin molemmat. Lukujärjestyskin oli varmaan suunnilleen oikea. Muille kuin näytelmiä (esim. romaanit ja elokuvat) kirjoittaville The Playwright’s Guidebook voisi olla jossain määrin hyödyllinen, mutta toista kirjaa tuskin kannattaa lukea, ellei oikeasti aio kirjoittaa näytelmää.
Silti jäi mieleen monia kysymyksiä ja asioita, joita kummassakaan kirjassa ei käsitelty, esimerkiksi oman romaanin tai muun valmiin tarinan muokkaamisesta näytelmäksi ei puhuttu. Myöskään kohtauksien pituutta/määrää ei käsitelty. (Tästä sain myöhemmin suomalaiselta ammattilaiselta kommenttia, että nykynäytelmissä kohtaukset tuppaavat olemaan todella paljon lyhempiä kuin vanhemmissa.)
Säkenöivä draamallinen aikamatka
Tennessee Williams on hyvin tunnettu näytelmäkirjailija. Vaikkei hänen nimeään osaisikaan mihinkään yhdistää, on varmasti kuullut näytelmistä Viettelyksen vaunu ja Kissa kuumalla katolla. Lukemissani näytelmänkirjoitusoppaissa (arvostelut tulossa myöhemmin) toisessa käskettiin lukemaan erityisesti Viettelyksen vaunu (A Streetcar Named Desire) ja toisessa Lasinen eläintarha (Glass Menagerie).
Löysin sattumalta Waterloopleinin kirjakirpparilta teoksen, joka sisälsi nuo molemmat näytelmät sekä vähemmän tunnetun Sweet Bird of Youth (1959), joka aloittaa kirjan. Siitä en pitänyt – päähenkilöt tuntuivat rasittavilta, eikä 1930-luvulle sijoittuva tarinakaan iskenyt. Ensimmäiset 40 sivua kaksi rasittavaa päähenkilöä vain riitelee hotellihuoneessa.
Viettelyksen vaunu (1947) oli kyllä maineensa veroinen, nimenomaan henkilöidensä ja etenkin räiskyvän Blanchen takia. Tästä hahmosta ja hänestä syntyvistä konflikteista voisi moni romaanikirjailijakin ottaa oppia! Blanchekin on toki rasittava, mutta eri lailla. Näytelmän nimi muuten viittaa oikeaan ratikkaan, New Orleansin linjaan nimeltä Desire, joka kulki Desire Streetille.
Lasinen eläintarha (1944) on ns. “memory play”, joka tulee kertojan muistista. Se kertoo haavoittuvaisesta, vammaisesta Laurasta, joka keräilee lasieläimiä ja jolle tämän äiti yrittää etsiä “gentleman calleria” eli siis kunnollista aviomiestä. Kohteeksi löytyy Lauran veljen työkaveri Jim, mutta veli ja äiti eivät tiedä Jimin olevan Lauran kouluaikainen ihastus.
Glass Menageriessa häiritsi nimenomaan se memory play -juttu, jota en aivan tajunnut, sekä tungetteleva ja osoitteleva dramaturgia kaikkine “heijasta tällainen kuva ruudulle” -ohjeineen. Se varmaan toimii paremmin näyttämöllä kuin luettuna.
Kaikki näytelmät olivat mielenkiintoisia ajankuvia: löytyy avioliittoa edeltäviä suhteita, sosiaaliluokkien välisiä eroja, rasismia jne. Ainoa näytelmänä ehdottomasti lukemisen arvoinen on Viettelyksen vaunu.
100 liuskaa kuolematonta draamaa
ScriptFrenzyn voitto on nyt sitten pokattu, 100 sivua tuli täyteen jo 11 päivässä, eli peräti 19 päivää etukäteen. Tosiaan näytelmäliuskat ovat hyvin, hyvin tyhjiä – paljon rivinvaihtoja, valtavat marginaalit jne – verrattuna tavalliseen kässäriin, eli se selittää.
Työmäärä on tosi pieni verrattuna NaNoon, ainakaan suomenkieliseen NaNoon. Sikäli kyllä saavutus, että viimeisen viikon aikana on ollut peräti kolmet suomalaiset vieraat viihdytettävänä, kahdet tosin vain pikaisesti.
Itse Marian ilmestykset -näytelmä ei tosin ole vielä valmis. Olen nyt kohtauksessa 27 ja vielä olisi kai kaksi kohtausta (ja sitten on tietysti vielä editointi). Olisi kiva päästä loppuun vielä tänään, mutta pahimmillaan jäljellä voi olla 15 liuskaa ja se lienee vähän turhan paljon (oikeasti minun pitäisi tehdä töitä, mutta olen liian huonossa kunnossa siihen).
Se minua huolestuttaa, onko kohtauksia liikaa, eli ovatko ne siis liian lyhyitä. Monissa näytelmissähän on vain 3-10 kohtausta. Shakespearen joissain on 25-30, mutta nuo näytelmät taitavat olla monta tuntia pitkiä.
Olen karsinut Marian ilmestyskirjasta jo hurjan määrän juttuja ja monet jutut tiivistänyt pariksi riviksi johonkin kohtaukseen. En tiedä, miten voisin saada kohtausten määrää enää tuosta vähemmäksi.
Muutenkin pituus voisi olla lyhempi, mutta en usko, että sitäkään saan juuri alle 120 liuskan lopullisessa versiossa. Joidenkin mielestä yksi liuska vastaa yhtä minuuttia lavalla, toisten mielestä jopa 1,5. Eli siinä ja siinä, kuinka moni uskoo pyllynsä kestävän noin pitkää näytelmää harrastelijateatterissa.
Olisi tosi kiva löytää näytelmälle beetalukijoita! Ei ole väliä, oletko lukenut Marian ilmestyskirjan vai et. Tietysti olisi kiva, jos löytyisi teatteri-ihmisiä, mutta muidenkin mielipiteelle olisi varmasti käyttöä (esim. sen arvioimisessa, tulevatko jotkut jutut tarpeeksi selvästi esiin). Jos et ole ikinä lukenut näytelmää, kerrottakoon, että niitä on helppo lukea. Ei ole mitään mystisiä INT/EXT-koodeja jne kuten leffakässäreissä.
P.S. Olen tulossa Suomeen äitienpäiväviikonloppuna (en tosin sen takia) ja vähän sen molemmin puolin. Jos joku haluaa tavata… Näillä näkymin olen varmaan vain pk-seudulla ja ehkä pikaisesti Hämeenlinnassa. Yritän jotain kirjastokeikkaakin itselleni järjestää.
Kiihkolla käsikirjoittamisen kimppuun
Sunnuntaina alkaa ScriptFrenzy, minulle elämäni ensimmäinen. Se on melkein kuin NaNoWriMo, mutta 50 000 sanan romaanin sijasta kirjoitetaan 100 sivua kässäriä – elokuvaa, TV-sarjaa, näytelmää, sarjakuvaa, tietokonepeliä tai muuta vastaavaa.
Haastan kaikki blogaajat mukaan! ScriptFrenzy on inhimillisempi kuin NaNo, sillä jos kirjoittaa NaNon suomeksi, vaaditaan noin 100 liuskaa ykkösrivinvälillä. Käsikirjoitusliuska on kuitenkin “tyhjää täynnä” – valtavat marginaalit, paljon rivinvaihtoja ja paljon tyhjää tilaa (ilmaisohjelma CeltX helpottaa muotoiluita). Ajallisesti kyseessä on siis paljon pienempi panostus. ScriptFrenzyn sivuilta löytyy paljon vinkkejä erilaisiin käsikirjoituksiin.
100 sivua on keskivertopituinen näytelmä tai elokuva, sillä etenkin elokuvassa yhden sivun lasketaan vastaavan noin yhtä minuuttia filmiä. Yhden pitkän projektin sijasta voi tosin kirjoittaa vaikkapa liudan lyhytelokuvia.
Minulla tosiaan projektina on Marian ilmestykset -näytelmä, jollaista on kyselty. Olen varustautunut lukemalla näytelmiä ja näytelmänkirjoitusoppaita. Mitä enemmän aiheeseen tutustun, sitä omemmalta jutulta se tuntuu. Jos näytelmästä ei tule riittävän pitkä, ehkä alan kirjoittaa kesken olevasta scifinovellista näytelmäversiota jatkoksi.
Tuntuu hassulta “kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa uudestaan”. Melkein kuin kirjoittaisi fanfictionia omasta tekstistään! Toisin kuin kirja, näytelmä lienee kronologinen, mutta on siinä muutakin erilaista. Näillä näkymin erityisesti viimeinen kolmannes on monessa asiassa erilainen, vaikka ei mitenkään fundamentaalisesti muutukaan. Jotkut kirjan asiat muuten muuttuvat entistä mielekkäämmiksi.
Olen ajatellut, että saattaisin kääntää näytelmän englanniksikin ja laittaa sen vapaaseen jakoon (harrastelijateattereille ja hyväntekeväisyysprojekteille, ammattilaiset maksakoot). Harrastelijoilla on aina pulaa ei-puhkikalutuista vapaasti käytettävistä näytelmistä. Sama koskee tuota scifinäytelmää, jos se valmistuu ja siitä tulee fiksu.
Nyt kun on lukenut leffa- ja näytelmäkäsikirjoitusoppaita, on alkanut yhä enemmän miettiä tekstien oikeaa formaattia. Olen kirjoittanut romaanien lisäksi runoja ja novelleja, joiden pituus on vaihdellut 6-3 000 sanan välillä. Nyt kuitenkin tuntuu, että joskus näytelmä olisi parempi formaatti. Tuo scifitarina esimerkiksi tuntuu siltä, että se koostunee enimmäkseen useista hyvin kiihkeistä keskusteluista.
Lisäksi olen miettinyt, olisiko parille mielessä pyörineelle idealle sopivin muoto proosaruno? Sellaista en ole aikaisemmin kirjoittanut. Esimerkiksi eräs konsepti Marian ilmestyskirjaa edeltäneestä romaanikäsikirjoituksesta Elinkelpoinen, josta olen aiemmin yrittänyt kirjoittaa runoa ja nyt novellia.
Ensi viikolla on syntymäpäiväni, täytän 28. Sain jo syntymäpäivälahjani, sinisen orkidean, jollaista olin himoinnut niin, että se oli tullut jopa uniini (ne ovat siis valitettavasti sisältä käsin värjättyjä, mutta silti upeita – orkideat siis, ei unet). Suomesta on tullut useita kirjapaketteja.
Synttäriä seuraavana päivänä 17-vuotias pikkusiskoni ja tämän poikaystävä, jota emme ole koskaan tavanneet, lentävät tänne muutamaksi päiväksi. Minulla on ke-ma eräänlainen pääsiäisloma siis, vaikka tietenkin ScriptFrenzyä pitää silti kirjoittaa. Tekstitiedostot ovat kyllä täynnä erilaisia valmiita tai puolivalmiita blogipostauksia, joten en hiljene täälläkään. :-P
Töiden suhteen olen yhä ~150 tuntia jäljessä, se on vähän mälsää. Ei siis toivoa, että voisin aloittaa loman jo päivää etuajassa, syntymäpäivänäni. Ennen Screnzyä on tarkoitus saada luettua ainakin kolme kirjaa ja pitäisi saada valmiiksi Sabine, Weakling ja mielellään myös Snake Oil, mutta noiden novellien valmistuminen näyttää hieman utopistiselta. :-/
Kirjoita huippuleffa – tai melkein mitä vain
Tilasin kolme leffankirjoitusopasta ja minun oli tarkoitus arvostella ne kaikki yhdessä postauksessa, mutta tämä ensimmäinen oli niin oivallinen, että se ansaitsee ihan oman merkintänsä. Siitä on varmasti apua muillekin kuin käsikirjoittajille – koen, että yli tusinan kirjankirjoitusoppaan jälkeen tämä auttoi selvästi myös viime metreillä ollutta tuoreinta romaanikässäriäni. Kirja on siis Richard Walterin Essentials of Screenwriting: The Art, Craft, and Business of Film and Television Writing.
Kirjan kaksi pääteemaa ovat integraatio ja se, miten kaikki tekstissä jakautuu alkuun, keskiosaan ja loppuun. Oikeastaan koko kirjan kantava teema on, että tekstissä ei saa olla mitään ylimääräistä. Joo, ikivanha asia, mutta sitä selitetään ja havainnollistetaan hyvin. Kirjan erinomaisuus piilee siinä, että käytännössä kaikki sen neuvot ovat samaan aikaan oivaltavia ja itsestäänselviä.
Integraatio tarkoittaa sitä, että kaiken pitäisi viedä juonta eteenpäin ja kertoa hahmoista. Jokaisen kohtauksen ja repliikin, mutta myös jokaisen hahmon, tapahtumapaikan ja tekemisen. Kaikki mikä ei edistä tätä tavoitetta saa mennä. “When in doubt, throw it out.”
Tuo alku, keskiosa ja loppu -juttu koskee paitsi koko tekstiä, myös jokaista kohtausta ja jopa jokaista repliikkiä. Kaikilla kuuluu olla nuo kolme osaa ja yksikään osa ei saa olla turha. Mitään ei saa toistaa. Vaikkapa repliikki “Uskomatonta. Todella hieno juttu.” voi kuulostaa siltä, mitä ihminen oikeasti sanoisi, mutta siinä on tarpeetonta toistoa.
Kirjassa puututaan lukuisiin erilaisiin käsikirjoittajien perisynteihin, joista jotkut kiirivät amatööriydestä, toisia tekevät kovimmatkin prot (esim. tarinan lopettaminen liian myöhään), jotkut koskevat vain (valtavirta)leffoja/TV-sarjoja (ja näytelmiä), toiset kaikkea fiktiota.
Leffassa ja televisiossa pitää olla toimintaa, eikä tämä viittaa actionleffoihin vaan siihen, että pitää tehdä jotain, ei vain puhua. Esimerkiksi ravintolaan tai automatkalle sijoittuvia staattisia kohtauksia nähdään leffoissa aivan liikaa, samoin puhelinkeskusteluita. Näyttelijän nimikin on actor, ei vaikkapa speaker. Aivan.
Valitettavasti kuvaukseni perusteella kirja ei kuulosta yhtä loistavalta kuin se oikeasti on, koska en saa vangittua sitä oivaltavuuden ja itsestäänselvyyden yhdistelmää. Esimerkkejä kirjassa ei ole kovin paljoa (vaikka leffoja mainitaankin kymmenittäin, etenkin viimeisen viiden vuoden aikana tulleita), mutta siinä on esimerkiksi eräs kirjoittajan punakynällä suomiva käsikirjoitus.
Toki kirjassa käydään läpi myös se, miten kässäriään voi kaupata Hollywoodissa tai TV-yhtiöille. Suomalaiselle tästä osuudesta ei ole niin suurta iloa, vaikka se onkin mielenkiintoinen. Tiesitkö, että suurinta osaa kuvatuista elokuvista ei koskaan julkaista?
Kirjan kirjoittaja Richard Walter on siis elokuvakäsikirjoittamisen professori UCLA:ssa. Parhaat kirjoittamisoppaat tulevat yleensä ihmisiltä, jotka eivät vain kirjoita hyvin, vaan myös opettavat sitä.
Arvostelu Kirjavinkeissä ja muita Marian ilmestyskirjan kuulumisia
Pari päivää sitten Marian ilmestyskirjasta julkaistiin arvostelu Kirjavinkeissä. Arvostelun kirjoittanut Irja luki kirjan useammankin kirjan ja suosittelee tätä muillekin.
“Kirjoittaja tuntuu tehneen tiukkaa työtä eli ainakin minusta kirjaa on hiottu useampaan kertaan.” (Marian ilmestyskirjaa on aiemmin sanottu sekä jopa liiankin hiotuksi että yhdeltä taholta myös hiomattomaksi.) Lisäksi hän kirjoittaa: “Suositan kaikille, jotka haluavat kurkistaa epämääräistä sairautta sairastavan henkilön ajatuksiin, tunteisiin ja näkökulmiin.”
Tammikuun lopussa sain kuulla, että Marian ilmestyskirjan ensimmäinen painos on myyty melkein loppuun. Pieni painoshan se on, digipainolla tehty, mutta silti mukava virstanpylväs, vielä kun se tarkoittaa, että saan kohta ensimmäisen rahallisen tuoton kirjan myynnistä. Mitä muuta kirjalle kuuluu?
Kirjastoihin kirjaa on myyty ihan hyvin ja Helsinkiinkin vihdoin saatu kappaleita. Erityisen ilahduttavaa oli huomata “lapsuudenkotini” Kallion kirjaston vihdoin hankkineen kirjani. Aiemmin pääkaupunkiseudulla oli vain Sellossa kappale, johon oli pitkät jonot. Muutenkin kirjaa on lainattu ja varattu ahkerasti ja parissa kirjastossa se on ollut jopa “bestseller”-hyllyssä (eli pikalainana).
Mukavaa palautetta tuli etenkin alkuvuodesta: eräs lukija ahmi kirjan vuorokaudessa ja toinen muutamassa päivässä, ja jälkimmäiselle se toi kuulemma kyyneleet silmiin. Molemmat kiittelivät sitä, että kirjan juoni ei ollut turhan kliseinen, olivat kummatkin pelänneet että tapahtuu jotain perinteistä höhlää (eri juttuja), mutta onneksi ei tapahtunut.
Eräs elokuvantekijä haluaisi tehdä kirjasta elokuvan ja käsikirjoittaa sen kanssani, oikeastaan se on rahoituksesta kiinni tällä hetkellä. Uskon, että se kyllä järjestyy, mutta siihen voi mennä kauan, joten älkää nyt vielä ainakaan ihan lähitulevaisuudessa odotelko. Ehkä vuosi 2015 tms voisi olla realistinen.
Sen sijaan Marian ilmestyskirja -näytelmä pyörii aktiivisesti mielessäni ja sen tekstin pitäisi valmistua keväällä. Eri asia tietysti, milloin se siirtyy lavalle asti, jos siirtyy. Olen hommannut kokonaisen pinon elokuvan- ja näytelmänkirjoitusoppaita avukseni.
Tulossa on myös lisää kivoja uutisia kirjan suhteen, joiden toivoin ehtivän tähän postaukseen, mutta eipä ehtinyt, ensi viikolla sitten.
Marian ilmestyskirjalle kuuluu siis selvästi parempaa kuin itselleni. :-/ Olin vihdoin tässä kuussa alkanut hieman toipua marraskuussa sattuneesta akuutin stressin aiheuttamasta kuntoni totaaliromahduksesta (josta ehdin jo pelä, että en toipuisi ollenkaan) – kunnes päälleni kaadettiin lisää stressiä ja kunto näyttää romahtaneen taas. Hyvä jos vaikka nyt kesäksi ehtisi vähän toipua, vaan kuinka todennäköistä on, ettei sitä ennen tule mitään uutta paskaa niskaan?
