Archive for Elokuva, TV ja teatteri

Down-ihmisten roadtrip brasilialaisittain

Pidän kovasti eteläamerikkalaisista elokuvista ja pari vuotta sitten Suomen-reissuni aikana olisi ollut eteläamerikkalaisen elokuvan festivaali. Katsoin tietysti ohjelman läpi, mutta ainoa leffa joka todella kiinnosti oli brasilialainen Colegas, josta oli vain yksi esitys eikä se sopinut aikatauluuni.

Colegas-juliste

Mutta tänä vuonna vihdoin Colegasin ja se oli hieno elokuva. Stalone, Aninha ja Márcio asuvat monien muiden Down-ihmisten kanssa kehitysvammaisten laitoksessa, joka on elinolosuhteiltaan periaaatteessa mukiinmenevä, mutta erittäin tylsä ja laitostunut. Elokuvia rakastava kolmikko varastaa auton ja lähtee suureen seikkailuun Thelma & Louisen hengessä, lainaillen vuorosanoja lempielokuvistaan. Stalone haluaa nähdä meren, Aninha mennä naimisiin ja Márcio haaveilee lentämisestä.

Sirkusasut paikallisesti sirkuksesta vohkinut trio saa kuitenkin poliisit peräänsä vaarallisena ja aseistautuneena klovniliigana. Pakomatka vie heidät kaupungista ja seikkailusta toiseen, kalastusveneeltä rock-konserttiin. Laitoksen muut kehitysvammaiset seuraavat tapahtumia television uutislähetyksistä ja hurraavat sankareilleen. Kloviliigaa jahtaavat poliisit juuttuvat hierarkiariitoihin ja osaamattomuuteensa.

Colegas on viehättävä ja hauska elokuva, joka tavallaan hyödyntää ikivanhaa “Down-ihmiset ovat iloisia ja herttaisia” -stereotyyppiä, mutta myös murtaa sitä, kun kehitysvammaiset tekevätkin aseellisia ryöstöjä ja siteeraavat Hannibal Lecteriä.

Erittäin emansipoiva ja olisi hienoa, jos kaikki kehitysvammaiset ja heidän kanssaan työskentelevät näkisivät elokuvan.

Komedian pauloissa

Olen aina rakastanut huumoria, mutta suurin osa komedioista ei naurata minua. Jo lapsena ihmettelin, kun kaverini tykkäsivät Kummelista tai Vintiöistä, ja mielestäni ne olivat äärimmäisen epähauskoja, lähinnä myötähäpeää aiheuttavia. Sama koski esimerkiksi Jim Carreyta, josta moni kaverini piti. En vain tajunnut ollenkaan.

Standupkaan ei yleensä iske: en jaksa valkoisia miehiä valittamassa, miksi eivät saa seksiä ja miksi naiset ovat niin höpsöjä. Toki standupia on muunkinlaista, mutta tykkään enemmän spontaanista, improvisoidusta materiaalista, oli se varsinaista improa tai ei, siitä että näkyy kuinka esiintyjillä on hauskaa.

Vuonna 2013 bongasin Ylviksen, joka on hauskuuttanut minua, kun elämä on ollut raskasta. Yhdessä vaiheessa en voinut edes katsoa/kuunnella heitä ollenkaan, koska se assosioitui niin voimakkaasti synkkiin aikoihin. No, tämä ei toki ole ongelma enää.

Viime vuonna löysin uudestaan Whose line is it anyway? -ohjelman, jota olin vuosia sitten katsellut netissä. Yllätyksekseni vuonna 1988 Briteissä alun perin aloittanut ja 90-luvulla Yhdysvaltoihin siirtynyt ohjelma, joka oli lopetettu 2000-luvun alussa, oli startannut muutama vuosi sitten uudestaan uuden juontajan voimin, ja välissä siitä oli tehty muutama “spinoff-sarja” kuten Improvaganza.

Whose Linessä on monenlaista improvisoitua huumoria: parodiaa, absurdia huumoria, sanaleikkejä, fyysistä komediaa, imitaatiota, erittäin laadukasta musiikkia jne. Toki koomikkojen ominaisuuksista syntyy lisää toistuvaa huumoria, eräänlaisia meemejä. Esimerkiksi Colin on kalju ja Wayne heittää paljon läppää tummaihoisuudestaan ja esim. mustiin kohdistuvasta väkivallasta.

Kenties ironisesti kirjotettuani romaanikäsikirjoituksen, jossa podcastit olivat aika isossa roolissa, ja todettuani, että ne eivät ole minun juttuni, koska en ole koskaan välittänyt radio-ohjelmista, innostuin podcasteista. Aloitin Whose Line -tyyppien casteilla. Pitkään epäilin, olivatko ne minun juttuni. Mutta sitten kolahti.

The Smartest Man in the World -podcastia pitää Whose Linessä vuodesta 1988 mukana ollut koomikko Greg Proops, joka on ääriliberaali feministi, verbaali-ilotulittaja ja kävelevä kulttuurin, politiikan, baseballin ja historian sanakirja. Kaikki podcastit nauhoitetaan livenä, yleensä komediaklubeilla, mutta hän pitää usein pitkiä, enimmäkseen vakavia kantaaottavia monologeja ja lukee naisten tai ei-valkoisten miesten runoja. Gregistä lisää myöhemmin.

Myös livenä nauhoitettavaa Harmontownia aloin kuunnella, koska siinä on mukana Whose Linen Jeff Davis. Päähahmona on kuitenkin vihattu ja rakastettu Dan Harmon, käsikirjoittaja joka tunnetaan parhaiten Community-kulttisarjasta. Harmon on samaan aikaan narsistinen ja itseään vihaava, empaattinen ja kusipää, kömpelö ja karismaattinen, nerokas ja banaali, mutta aina aito ja samaistuttava.

Harmontown on hyvin kummallinen podcast, joka on rakennetta myöten yleensä kokonaan improvisoitu. Aiemmin mukana oli tosin aina Dungeons & Dragons- tai muuta roolipelausta, joka on sittemmin sopimusteknisistä syistä tauolla: se sai oman netti-TV-ohjelmansa Harmonquestin. Sattumalta yleisön joukosta vuonna 2012 mukaan päätyneestä dungeonmaster Spenceristä on tullut olennainen osa podcastia ilman roolipelejäkin.

Harmontown sisältää Harmonin itseterapointia ja muisteluita, avautumisia yhteiskunnasta ja populäärikulttuurista, lavalle puhumaan valittuja yleisön jäseniä, improvisoitua räppiä ja räppibättlejä, joskus ihan perinteistä improkomediaa. Koomikkovieraat ovat nousseet yhä tärkeämmiksi, vaikka kaikkein suurimmat starat kuultiin vieraina jo vuosia sitten: Robin Williams ja Pythonien Eric Idle.

Harmontownin kautta löysin, hieman nurinkurisesti, Harmonin kirjoittaman Communityn, joka sijoittuu community collegeen. Aluksi mietin, että miten ihmeessä katson sitcomia kun en pidä niistä, mutta sitten sarja vei mukanaan eksentrisine henkilöineen. Erityisesti Asperger-henkisen palestiinalais-puolalaisen Abedin ja tummaihoisen ex-urheilija Troyn bromanssi, jossa räpätään espanjaksi, rakennetaan pahvilaatikoista avaruusaluksia ja kuvataan talk show’ta ilman kameroita, sekä dalmatiankoiria rakastava melodramaattinen queer-furry-drag-henkinen rehtori Craig ovat ihastuttavia.

Sarja, jossa on mm. useita paintball-, D&D- ja peittomajajaksoja, tyynysotajakso, zombieapokalypsijakso, pikseleinä toteutettu retropelijakso ja kaiken kukkuraksi lattia on laavaa -jakso (ehkä paras idea TV:ssä koskaan) on tukkinut ison aukon populäärikulttuurista ja monen elämästä.

Kun nauraa, samalla on vaikea itkeä.

Traumaattinen leffakokemus

I, Daniel Blake on elokuva, josta tiesin välittömästi siitä kuultuani, kauan ennen Kultaista palmua, että minun on nähtävä se. En kuitenkaan jostain syystä tajunnut, miten voimakkaasti se vaikuttaisi minuun.

Daniel Blake on Newcastlessa asuva puuseppä ja jokapaikanhöylä, jonka vaimo on kuollut. Sydänkohtauksen jälkeen lääkärit kieltävät häntä palaamasta töihin. Sairauspäivärahaa ei kuitenkaan tipu, sillä Briteissä eläkehakemukset käsittelee ASOS, yritys jonka lääketieteellisesti kouluttamattomat työntekijät arvioivat työkykyä puhtaasti tiukan asteikon perusteella, joka soveltuu huonosti esimerkiksi mielenterveys- tai sydänongelmien aiheuttaman haitan arviointiin.

I, Daniel Blake

Seuraavaksi Daniel yrittää saada työttömyyspäivärahaa, mutta sekin kaatuu byrokratiahelvettiin ja hänen olemattomiin IT-taitoihinsa. Töitä pitäisi etsiä täysipäiväisesti ja kyetä todistamaan se, vaikka ei edes ole työkykyinen. Eräs virkailija on sympaattinen, mutta ei voi auttaa.

Daniel ystävystyy sinkkuäiti Katien ja tämän lasten kanssa. Katie on ollut pitkään asunnottomana ja joutunut muuttamaan ystäviensä ja perheensä luota Lontoosta Newcastleen saadakseen asunnon. Hänellekään ei heru tukia, koska hän myöhästyi tukihaastattelusta eksyttyään. Daniel auttaa Katien perhettä kaikin tavoin, mutta molemmat vajoavat köyhyyteen, jossa ruokana on spagettia leivän päällä, jos sitäkään, eikä lämmitykseen todellakaan ole varaa.

Suurimman osan elokuvasta teki mieli vain itkeä hysteerisesti. Elokuva toi elävästi pintaan Suomessa kokemani ihmisoikeusrikokset ja niiden aiheuttamat traumat, joista luulin jo päässeeni yli. Lisäksi se muistutti karmivalla tavalla Brittien tilanteesta, johon olen perehtynyt paljon, kirjoittanut pari artikkeliakin, ja joka oikeasti on sellainen kuin leffassa. Vammaistuet voidaan evätä keneltä tahansa (toki Suomessakin) ja hyvin monet päätyvät epätoivoisiin tilanteisiin ja epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kolmas elokuvassa itkettänyt asia olivat ne hyvät ihmiset, joita elokuvassa oli monta. Hyperempaattisena ihmisenä liikutun siitäkin, että muut ovat empaattisia.

Kaikkein hyytävin kohtaus oli, kun Katie pääsee tuntien jonottamisen jälkeen ruokapankkiin. Hän avaa salaa hyllyjen välissä papupurkin, josta alkaa kauhoa papuja käsin suuhunsa, koska on niin heikkona nälästä. Hän kokee syvää häpeää jäädessään kiinni, mutta työntekijät hokevat, että ei se mitään kultapieni, ei se mitään. He ovat nähneet tämän jo monta kertaa. Vieläkin itkettää pelkästään ajatella kohtausta.

Elokuvana I, Daniel Blake on hieno, ei ihan millä tahansa voiteta Cannesissa Kultaisia palmuja. Hieman liikaakin oli tosin pingotettu itkettävää tunnelatausta ja pari kohtausta tuntui hieman epäuskottavilta. Myös nimikohtaus jäi hieman irralliseksi.

Simsalabim, vammaiset katoavat

Hollannin televisiossa näytettiin hiljattain neliosainen TV-sarja “Viimeinen Down”, jossa mietittiin sitä, katoavatko Downin syndrooman kanssa syntyneet ihmiset uusien, edistyneempien sikiöseulontojen takia ja mitkä tämän yhteiskunnalliset merkitykset ovat. Valitettavasti missasin sarjasta puolet unohtamisen ja rikkinäisen Internetin (meillä on IP-TV) takia.

Huoli on aiheellinen, sillä Tanskassa äidin verestä tehtävät Down-testit on jo otettu käyttöön ja syntyvien Down-vauvojen määrä on romahtanut. Ohjelmaa juontavat Down-ihmiset pitivät tätä hyvin ikävänä, eihän heissä ole mitään vikaa. Miksi heidät olisi pitänyt abortoida?

Itse en myöskään koskaan ole ymmärtänyt Downin takia abortointia. Ehkä joissain tilanteissa se on helpompi tajuta, mutta kategorisesti, miksi?

Koskettavin kohtaus nähdään, kun aikuinen Down-mies kysyy äidiltään, mitä tämä olisi tehnyt jos olisi raskausaikana tiennyt. Äiti vastasi, ettei tiedä. Mies liikuttui kyyneliin.

Toinen uhanalainen vammaisryhmä ovat kuurot. Sisäkorvaistute nuorella iällähän “parantaa” kuurouden, vaikka “normaalia” kuuloa sillä ei saakaan. Erityisesti kuurojen lasten kuulevat vanhemmat ovat tarttuneet mahdollisuuteen. He näkevät sisäkorvaistutteen parantavana hoitona, joka tekee vammaisesta lapsesta vammattoman.

Itse kuurot ovat asiasta usein eri mieltä. Monet heistä eivät pidä kuuroutta vammana vaan kulttuuri- ja kielivähemmistönä, jossa ei ole mitään pahaa. Tämän vähemmistön hävittäminen on kulttuurista kansanmurhaa.

Maksimihyödyn saamiseksi sisäkorvaistutteesta se pitää ottaa käyttöön nuorella iällä, jolloin kielellinen kehitys toimii eri lailla kuin myöhemmin. Tämänikäinen lapsi ei voi vielä tehdä päätöstä itse.

Nämä ovat tärkeimmät katoavat vammat, mutta toki muitakin on. Moni pyörätuolia lapsesta asti käyttänyt on sitä mieltä, ettei pyörätuolin käytössä ole mitään pahaa. Se on osa heitä, eikä heillä ole välttämättä mitään erityistä hinkua pystyä kävelemään, vaikka kuinka olisi hienoja kyborgiratkaisuja tulossa.

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä yhteiskunnassa, mutta myös kirjoittajalle. Ensimmäinen julkaistu novellini Timelesskin käsitteli tätä monta vuotta sitten, vaikka nyt olen perehtynyt aiheeseen paljon enemmän.

Pitääkö kaikki sairaudet ja vammat parantaa? Onko tieteiskirjassa vammaisia ja sairaita, miksi on tai miksi ei? Suolistosairaudet tai krooninen kipu eivät ole ehkä sellaisia vammoja, joita vammaisaktivistitkaan haluaisivat säilyttää. Vai pitäisikö joku nekin?

Ja toisille nämä ovat ihan arkipäiväisiä kysymyksiä, eivät scifiä laisin.

Pakkopaita, mikäs sen hauskempaa

Katson Euroviisuja satunnaisesti, tällä kertaa katsoin finaalin kun ei ollut muuta tekemistä. Olin lukenut, että joitain harjoituslähetysten vitsejä oli lopullisista juonnoista poistettu. Ei selkeästi tarpeeksi.

Juontaja Petra Mede mainosti jotain siihen suuntaan, että kaikkein pakkomielteisimmät viisufanit eivät tyydy muuhun krääsään, vaan valitsevat Euroviisut-pakkopaidan. “Crazy is the new black”, hulluus on uusi musta, julisti Mede lopuksi.

Todella, todella mautonta ja ableistista. Pakkopaidan kaltaiset inhottavat liikkumista rajoittavat toimet, kuten lepositeet, saattavat harvoin olla edelleen tarpeen, jos pitää estää ihmistä vahingoittamasta itseään tai muita. Siinä ei ole mitään hauskaa.

Pakkopaita tuo ennen kaikkea mieleen viktoriaanisen ajan “mielisairaanhoidon”, jolla ei ollut mitään tekemistä hoidon kanssa, se oli pelkkää säilömistä. Mielisairaaloissa virui niiden lisäksi, jotka nykyään laitettaisiin lepositeisiin, myös esimerkiksi masentuneita, kehitysvammaisia, autisteja, epileptikoita, muuten fyysisesti sairaita, homoja ja naisia, joilla oli sellaisia karmeita sairauksia kuten masturbointi, esiaviollinen seksi, työnteosta haaveilu tai naimattomaksi jääminen. (Katso esim Andrew Scullin Hysteria: The Biography.)

Joissain maissa mielisairaalat ovat yhä yleisesti säilöjä, joissa epätoivottu aines pidetään poissa kunnon ihmisten silmistä. Myös maissa, jotka osallistuvat Euroviisuihin. Romaniahan tosin sai tänä vuonna viisuista kenkää maksamattomien EBU:n jäsenmaksujen takia. Tällaista oli Romanian psykiatrisissa sairaaloissa vuonna 2006: Spiegelin juttu. Käytetäänkö niissä pakkopaitoja? Pitäisin hyvin mahdollisena.

“Hulluus on uusi musta” on yhtä lailla karmivan ableistisesti sanottu, vaikka kuinka sitten läpällä. Ei kännissä ja läpällä, vaan käsikirjoitetusti, harjoitellusti, lavalla satoja miljoonien ihmisten TV-yleisön edessä -läpällä. Vitsihuumoria. Sairauksien vertaaminen muoti-ilmiöihin tai vihjaaminen, että ne ovat sellaisia, on yksi tapa nöyryyttää ja vähätellä vakavia sairauksia.

Gluteenittomuus on muotijuttu, paitsi että keliakia on autoimmuunisairaus joka ilman täysin gluteenitonta ruokavaliota voi johtaa syöpään, joka on yleensä tappava. CFS on muotitauti, paitsi että siihen voi kuolla ja monet sairastuneet makaavat pimeässä huoneessa halvaantuneina ja dementoituneina vuositolkulla, kunnes lopulta menehtyvät sairauteensa. ADHD vasta trendikästä onkin, etenkin vankiloissa, joissa ADHD-ihmisiä on valtavasti. Hassunhauskaa.

Toistasataa vuotta sitten euroviisufanitus olisi epäilemättä ollut niin perverssiä, että se olisi voinut oikeasti viedä pakkopaitaan. Homoseksuaalisuus taatusti. Ja vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ihmisiä pantiin psykiatriseen “pakkohoitoon” länsimaissa mitä erikoisemmista syistä (varoitus: linkin sisältö on hirvittävää luettavaa).

Ja siitä ei muuten sitten päässyt pois. LOL!

Paratiisi, jossa on invavessa

Hollannin televisio näytti hiljattain upean dokumentin nimeltä Paradijs Glaswater taiteilija Marianne Schipaanboordista. 50-vuotias Marianne on kuuro ja CP-vammainen. Hänen outsider-taiteeksi kuvattuja piirroksiaan on esitelty useassa eri maassa.

Monella ihmisellähän CP-vamma ei merkittävästi vaikeuta elämää. Mariannella on kuitenkin jatkuvasti kramppimaisia lihasnykäyksiä* lähes joka paikassa. Hänestä on vaikea saada passikuvaakaan, kun pää liikkuu ja kasvojen ilme muuttuu jatkuvasti. Moni varmasti ajattelee ulkomuodon ja puhumattomuuden perusteella, että Mariannella on kehitysvamma, mutta hän on normaaliälyinen, kuten useimmat CP-vammaiset.

Paradijs glastwater

Lihasnykäyksistä huolimatta Marianne pystyy piirtämään taidokkaasti. Tai kuten eräs taidelehti asian ilmaisi: joko hän pystyy piirtämään siitä huolimatta, tai hänen viivankäyttönsä itse asiassa syntyy niiden ansiosta.

Marianne on syvästi uskovainen ja hänen suosikkiteemojaan ovat uskonnolliset aiheet, etenkin Aatami ja Eeva, mutta myös arkipäivän tapahtumat, erilaiset esineet ja vammaisuus. Suihkut, rannat, kylpeminen ja uiminen näkyvät myös hänen kuvissaan (“lasivesi” on ilmeisesti Mariannen termi suihkusta tulevalle vedelle). Yhdessä hauskassa kuvassa Aatami ja Eeva istuvat uima-altaassa ja takana on invavessa.

Dokumentissa seurataan Mariannen arkielämän ja luomisprosessin lisäksi hänen näyttelyitään ja hän lentää aina New Yorkiin asti esittelemään taidettaan.

Dokumentissa hienointa on sen visuaalinen ilme. Koska Marianne on kuuro ja kommunikoi lähinnä piirroksillaan, jonkin verran viittomakielellä, kirjoittamalla ja kirjaintaululla, puhetta on selvästi tavallista vähemmän. Dokumentin voisikin minusta katsoa kieltä osaamatonkin ilman tekstejä.

Se ei ole vain visuaalisesti narratiivinen vaan myös hyvin kaunis ja taidokkaasti tehty. Lähes jokainen ruutu on kuin taidekuva ja Mariannen piirroksia käytetään paljon, jonkin verran myös animoituina.

Pysähdyttävintä oli miettiä, että historiassa vain hieman taaksepäin Marianne olisi luultavasti tapettu vammansa takia (jos olisi keskosena alunperinkään selviytynyt) tai ainakin hänet olisi säilötty laitokseen “vähämielisenä”, vailla minkäänlaista ihmisarvoa tai tulevaisuutta.

Mariannen piirroksia on webissä vähän. Niitä näkee parhaiten dokumentin trailerista.

(* En ole varma, mikä on oikea termi, dokumentti käyttää Mariannesta sanaa “spastisch”, mutta käsittääkseni tämä on Hollannissa yleinen termi CP-vammalle yleisesti. Mariannen voimakkaat liikkeet olisivat kai ennemmin dyskinesiaa.)

Uudenlainen aluevaltaus

Minulla on ollut menossa yksi aika mielenkiintoinen projekti, josta en ole voinut hiiskuakaan, mutta se on vihdoin näkemässä päivänvalon. Hollannin televisio etsi kolmea vammaista kokeelliseen dokumenttisarjaan ja minut valittiin mukaan yhdeksi näistä.

Hollannin televisiohan on kunnostautunut nimenomaan tosi-TV-sarjoissa. Täällä on kehitetty Big Brother ja monta muuta formaattia, mutta täällä on tehty myös ansiokkaita vammaisrealityjä, joista yhdestä olen blogannutkin. Nyt RTL halusi kuitenkin tuottaa taiteellisemman ja naturalistisemman realityn.

Heikolla kielitaidollakaan ei ollut väliä, sillä tässä vain seurattiin vammaisten ihmisten arkea kolmen tunnin ajan yhtenä satunnaisena päivänä. Minun kohdallani sattui aika huono päivä ja vain makasin sängyssä sen kolme tuntia, kerran kävin vessassa välillä (mihin kamera ei onneksi sentään seurannut).

Joku voisi miettiä, että eikö tämä ole vähän tylsää TV:tä. No ei! Tämä minun kolmituntiseni nimittäin näytetään TV:ssä pikakelattuna nelinkertaisella nopeudella, joten ohjelman kesto on vain melko standardi 45 minuuttia. (Lisäksi välissä tulee pari mainoskatkoa.) Ja sitä paitsi tämä on taidetta. Taide ei saa olla liian valmiiksi pureskeltua, vaikka pikakelaaminen sallitaankin.

Minusta tämä on hieno metafora: vaikka elämä olisi pysähdyksissä, sekin voi pysähtyä eri nopeuksille.

Ohjelma näytetään TV:stä siis tänään ja sen myötä kuvaajat tulevat kotiini uudestaan ja tuovat samalla popcornia (pyysin ilman voiaromia). Jos katsojaluvut ovat riittävät, ja ohjaaja Jan-Klaas Naaktgeboren uskoo niiden olevan, dokumentin jatko-osassa näytetään, kuinka katson dokumenttia. Tämäkin luultavasti pikakelataan, mutta ei ole ilmeisesti vielä päätetty, millä nopeudella.

On mahdollista, että sama tehdään vielä toisenkin kerran. Mieletöntä olla mukana tällaisessa kokeellisessa performanssissa, ja vielä kansallisessa TV:ssä. Ja vieläpä Jan-Klaas Naaktgeborenin dokumentissa. Naaktgeboren tunnetaan parhaiten dokumentistaan De Muggenzifter (Missä rairuoho kasvaa), jossa hän hyödynsi ensimmäisen kerran pikakelausta. 72 tuntia rairuohon kasvua kelattiin ainoastaan 12 tunnin pituiseksi.

Syrjintää saamelaisyhteisössä

Pääsin vihdoin katsomaan dokumenttielokuvan Minä ja pikkusiskoni, josta olin innostunut muutamia kuukausia sitten kuultuani siitä ensimmäisen kerran. Dokumentti käsittelee homoseksuaalisuutta ja saamelaisuutta, molemmat itseäni kiinnostavia aiheita, jotka näkyvät myös seuraavassa Adeno-romaanissani (kuten myös siskous). Kannattaa ehdottomasti katsoa Yle Areenasta.

Dokumentin pääosissa ovat Suvi West, joka tunnetaan parhaiten saamelaisuutta käsittelevästä komediasarjasta Märät säpikkäät, ja hänen Kaisa-siskonsa. Siskokset ovat hyvin läheiset, vaikka heidän luonteensa onkin varsin erilainen. Helsingissä asuvan uskovaisen Kaisan puoliso on nainen, mikä Suvia ei haittaa mitenkään, mutta saamelaisyhteisöä valitettavasti kyllä.

Suvi ja Kaisa matkustavat pohjoiseen jututtamaan muita saamelaisia aiheesta, mutta huomaavat, että heidän on hyvin vaikea puhua siitä, vaikka se olisi nimenomainen tarkoitus. Juu, me tässä kuvataan dokumenttia, mutta aihetta ei sitten kerrotakaan. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei ole helppoa murtaa tabuja.

Suvi vie Kaisan matkalle myös Kanadaan, jossa he tapaavat alkuperäiskansojen HLBTIQ-jäseniä. Kaisa ei kuitenkaan innostu tästä niin kuin sisko olisi toivonut. Suvi haluaa esitellä millaisia ovat alkuperäiskansojen homoseksuaalit – mutta Kaisa haluaisi vain olla sellainen ilman turhan monimutkaisia analyysejä.

Tämä oli tosi mielenkiintoinen osuus. Itse olin ollut siinä uskossa että alkuperäiskansojen käsite two-spirit, kaksisieluinen, tarkoitti lähinnä jotain sen kaltaista kuin transsukupuolisuus tai sukupuolen moninaisuus. Ilmeisesti sillä voidaan tarkoittaa myös homoseksuaalisuutta ja sitä voisi pitää eräänlaisena synonyyminä “queeridentiteetille”, jossa ihminen voi kokea sukupuolensa ja seksuaalisuutensa suhteellisen vapaasti.

Cree-intiaanien edustaja pitää hyvin surullisena, että saamelaisten historiasta ja tarustosta ovat kadonneet seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus, jotka Amerikoiden alkuperäiskansoilla kuuluvat mukaan itsestäänselvinä ja positiivisina.

Tästä syntyy dokumentin ristiriita: saamelaisilla on luultavasti ollut samankaltaisia konsepteja, kunnes pohjoisessa yhä hallitseva lestadiolaisuus toi heille omat moraalikäsityksensä. Kaisan on helppo olla uskovainen lesbo Kallion seurakunnassa, mutta kristinusko on vienyt häneltä mahdollisuuden olla vapaasti oma itsensä oman kansansa keskuudessa. Toki tässäkin mennään varmasti parempaan.

Dokumentin leikkaus tökki välillä, mutta sisaruuden ja parisuhteen kuvaus on lämmintä ja koskettavaa, ilman turhaa siirappia, vaikka siinä paljon itketäänkin. Osa pätkistä on mukavalla tavalla kotivideomaisia olematta siltä tärisevää mössöä.

Lähestyvä kuolema lätistää tukan

Olen katsonut aika paljon syöpäaiheisia elokuvia ja pari TV-sarjaa, osittain oman käsikirjoitukseni takia. Ylivoimainen suosikki on ollut Wit, jossa Emma Thompson näyttelee pääosaa huikeasti. Syöpäelokuvien realismi jää tosin yleensä hyvin vähäiseksi, mikä Witille ehkä annettakoon anteeksi, koska se on tavallaan filmatisoitu näytelmä, jossa päähenkilö jopa puhuu katsojille.

Katsomissani sarjoissa ja elokuvissa on ollut monenlaista syöpää. Melanooma, leukemia, munasarjasyöpä, kilpirauhassyöpä, imukudossyöpä, rintasyöpä, aivokasvain, suolistosyöpä, luusyöpä jne. Joiltain on lähtenyt kemoterapiasta hiukset (eiväthän ne aina lähdekään, riippuu paljon syövästä). Pää saattaa viihtyä vessanpöntössä ja paino pudota. Lisähappea, tippatelineitä, hengityssuojia ja epileptisiä kouristuksia on toisinaan nähty.

Kun syöpä oikeassa maailmassa etenee pitkälle, se aiheuttaa yleensä monenlaisia muutoksia ulkonäössä. Jos se leviää maksaan, iho ja silmänvalkuaiset kellastuvat. Moni laihtuu ja kuihtuu, silmät painuvat kuoppiinsa, mutta toisaalta kortisoni voi pyöristää kasvot jopa muodottomiksi. Realismista pitää kai tinkiä, sillä keltaiset riutuneet kasvot tai pyöreät posket saisivat Hollywood-tähdet näyttävään rumilta ja katsojaa ahdistavilta, eihän sellainen käy päinsä.

Yhdessä elokuvassa syövän etenemisen näki ulkonäössä lähinnä siitä, että päähenkilö lakkasi meikkaamasta ja terhakkaat hiukset latistuivat. Hän makoili sängyssä, sohvalla ja lepotuolissa huovan alla. Mitään lääkkeitä hänen ei nähty käyttävän, kipua oli yhdessä kohdassa pari minuuttia ja saattohoitoakaan hän ei ilmeisesti tarvinnut, vaikka oli kuolemassa.

The Big C -sarjassa päähenkilö ulosti vahingossa housuunsa edenneen syövän takia. Tämä oli minusta epämukavuudessaan ja epätavallisuudessaan koskettava ja hieno kohtaus, koska televisiossa ei todellakaan kuulu kakata. Ehkä jos on vauva, mutta ei tyylikäs keski-ikäinen nainen.

Sairauksien todellisuus ei välttämättä ole kovin kaunista katseltavaa.

Sokean Pandoran lipas

Blind on norjalais-hollantilainen elokuva, joka on voittanut palkintoja monilla eri elokuvafestivaaleilla Sundancesta alkaen, niin ohjauksesta, pääosasta kuin käsikirjoituksestakin.

Ingrid on opettaja ja vastikään sokeutunut äkillisesti, ilmeisesti verkkokalvon rappeuman takia. Tämän jälkeen hän ei ole halunnut poistua kotonaan, vaan arkkitehtimiehensä ollessa töissä viettää päivät kuunnellen musiikkia, istuskellen läppärillä ja joskus viinilasin kanssa.

Ingridille suurin ongelma sokeudessa on se, että hän ei tiedä mitä hänen ympärillään tapahtuu – ja hänen mielikuvituksensa täydentää loput. Jopa kotonakin hän alkaa kuvitella, että hänen miehensä istuu hiirenhiljaa katselemassa häntä, tai että tämä istuu seksitsättäämässä netissä hänen vieressään sängyllä. Ulkomaailma on sitten jo sata kertaa kammottavampi.

Ingrid kehittelee monimutkaisen mielikuvitusmaailman, jossa pornoaddikti Einar ihastuu eronneeseen Eliniin. Tätä addiktiota havainnollistetaan esittämällä pätkiä lukuisista eri pornoleffoista. Tähän maailmaan Ingrid sitten alkaa sekoitella omia pelkojaan, toiveitaan ja fantasioitaan.

Blind-elokuvajuliste

Monella tapaa leffasta tuli mieleen Makuuhaavoja-romaanini: aistivammainen päähenkilö ei poistu kotoaan ja alkaa luoda monimutkaisia mielikuvitusmaailmoja, joiden hahmoihin projisoi myös itseään.

Tositapahtumat ja mielikuvitus alkavat sekoittua ja elokuva muuttuu kaiken aikaa intensiivisemmäksi.

Sinänsä elokuvan voi ajatella olevan aika ongelmallinen vammaiskuvauksena. Vammaisuus esitetään muista eristävänä tragediana. Toisaalta jos ihminen on vasta hiljattain sokeutunut, on ymmärrettävää, ettei hän ole vielä sinut asian kanssa. Mutta miksei Ingrid halua poistua asunnosta edes miehensä kanssa? Miksi hänellä ei ole henkilökohtaista avustajaa, kuten Norjassa varmaankin saisi? Mies ei ehdota esimerkiksi juttelemista ammattilaisen kanssa.

Ja Blind kyllä antaa ymmärtää, että suurin osa vaikeuksista on vain Ingridin pään sisällä, kyllä sokea pärjää ulkomaailmassa, jos vain sinne uskaltautuu. Mutta vammaisen jumittuminen neljän seinän sisään on minusta silti turhan ikävä stereotypia.

Muuten sokeutta kuvataan mielenkiintoisesti ja käytännönläheisesti. Ingridillä on esim. apuväline, joka kertoo minkä värisiä vaatteet (tai muut asiat) ovat. Myös sitä pohditaan, millaisia sokeat voivat muiden mielestä olla. Ingrid miettii, että sokea ei voi olla raskaana eikä tummaihoinen mies voi ajaa polkupyörällä.

Elokuva on hienosti toteutettu, hyvin visuaalinen. Sellainen, josta saisi varsin paljon irti, vaikka ei kieltä osaisikaan, kuten hyvästä leffasta kuuluukin. Kameralla kikkaillaan aika paljon. Visuaalisiin elementteihin kuuluu mm. se, että Ingrid on erittäin vaalea, jolloin hänestä näkyy selvemmin se, että hänellä “ei ole meikkiä”, koska sokea ei voi meikata.

Muutenkin leffaan on piilotettu niin paljon eri juttuja, että jos tämä olisi Hollywood-elokuva, siitä olisi IMDB:ssä jo tuhansia viestejä, joissa pohdittaisiin erilaisia salaviestejä ja piilomerkityksiä.