Archive for Hollanti

Runoilua Starbucksissa

Olen lausunut runoja neljän Helsinki Poetry Connectionin tapahtuman open micissä. Sitä ennenkin on tullut lausuttuja runoja, mm. useilla demopartyilla sekä pienempänä koulun juhlissa.

Englanniksi en ollut kuitenkaan ennen lausunut, ja pian on edessä Worldcon, jossa on scifiruno- open mic. Mainittakoon, että puhuttu englantini on varsin hyvää, mutta on paljon sanoja, joiden ääntämisasusta en ole varma, jolloin tarkistan ne etukäteen, myös esimerkiksi konferenssipuheiden kohdalla. (Niitä olen tosin pitänyt englanniksi viimeksi vuonna 2010.)

Maija lausumassa

Sattui siis sopivasti, että American Book Center järjesti open micin Amsterdamin keskustassa. Paikkana oli tosin Starbucks, yök. No, Starbucksissa oli yksi hyvä puoli kun ulkona oli hellettä: siellä on hyvä ilmastointi. Myös kaunista luonnonvaloa riitti. Jos olisin tiennyt miten nätti valo siellä on, olisin ottanut oman kamerani.

Lausumiseni sujui oikein hyvin, vaikka samanlaista tunnelatausta en englanniksi saakaan (ja parhaat lausuntarunoni ovat vain suomeksi). Minulta kysyttiin, haluaisinko lausua myös suomeksi, joten heitin päästäni ne kaksi hyvää lyhyttä runoa, jotka osaan ulkoa ja joita olen lausunut 10+ vuotta. Yllätyksekseni minua tultiin jälkikäteen kehumaan – runoista joista kukaan ei tajunnut mitään.

Suurin osa muusta sisällöstä oli proosaa, ehkä reilu puolet novelleja, loput runoja ja musiikkia. Laatu ei valitettavasti päätä huimannut, ei saisi dissata kollegoita, mutta suurin osa oli akselilla Demi/vogonirunous…

Oli siellä hyvää scifiäkin, mutta totesin, että varmaankin CFS:n takia minun on vaikea keskittyä lausuttuun proosaan. (En kuuntele äänikirjojakaan koskaan.) Runot ovat ihan eri juttu. Toivottavasti jatkossa olisi siis enemmän runoja.

Open micin päätti sattumalta paikalle tullut vanha nainen farkkusortseissa ja sateenkaarenvärisessä solmuvärjätyssä topissa, hän soitti ukulelella Amazing Gracen.

Tutustuin kuusikymppiseen Pohjois-Englannista kotoisin olevaan opettajaan, jonka kanssa ollaan toivottavasti vielä yhteyksissä. Hän otti myös tämän hieman kaidepainotteisen valokuvan minusta.

Kolme lehtijuttua

Tällä hetkellä on myynnissä peräti kolme aikakauslehteä, jossa on kirjoittamiani juttuja – 3/4 niistä mitä kirjoitin viime vuonna.

Matkaopas-lehdessä on juttuni Amsterdamin seudun kauneimmista puutarhoista. Tämä tuli hiljattain myös nettiin luettavaksi. ET-lehden 7/2017 juttu puolestaan keskittyy ihanaan Keukenhof-puutarhaan.

Tukilinjassa 2/2017 on juttuni hollantilaisjärjestö Emma at Workista, joka auttaa vammaisia nuoria työllistymään. Yleisin toimintarajoite heiltä apua saavilla nuorilla on pitkäaikaissairauden aiheuttama uupumus. En ole varma myydäänkö Tukilinjaa irtonumeroina, mutta Lehtiluukusta löytyy.

Eutanasiakeskustelu tulvii valheita ja propagandaa

Eutanasia on noussut vaihteeksi julkiseen keskusteluun Suomessa. Keskustelun taso on vain niin surkea, propagandaa, valheita ja vääristelyä pursuava, että ihan oksettaa. Tulee mieleen tasa-arvoisesta avioliitosta käyty keskustelu hauveleineen.

Esimerkiksi Yle julkaisi ala-arvoista potaskaa surkuhupaisasti otsikolla “Eutanasia ymmärretään usein väärin”, jossa sadistinen propagandisti luettelee valheita toisensa jälkeen vastauksena “väärinymmärryksiin”. Jo jutun määritelmä eutanasiasta eli kohta 1. on virheellinen. En tajua, miten tällaisen tarkoitushakuisen ja erittäin vahingollisen valheryppään voi ylipäänsä julkaista “journalismina”.

Kokosin tähän eutanasiakeskustelussa yleisesti esiintyneitä virheitä ja läpipaskoja argumentteja, tuo “artikkeli” on vain jäävuoren huippu.

  • Hollannin tilanteesta esitetään jatkuvasti virheellisiä väitteitä, esimerkiksi että loppuunvietyyn elämään liittyvä eutanasia olisi tarkoitettu niille, jotka kokevat itsensä taakaksi, vaikka tämä argumentti ei liity aiheeseen mitenkään.
  • Lasten eutanasia Hollannissa puolestaan on tarkoitettu äärimmäisiin poikkeustapauksiin, esim. jos lapsella on väistämättä kuolemaan johtava erittäin kivulias synnynnäinen sairaus ja elämänlaatu on täysin 0. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan tunteva ihminen voisi vastustaa tällaista.
  • Kohta lapset, vanhukset ja vammaisetkin voivat saada eutanasian!” No totta helvetissä sen kuuluisi olla mahdollista.
  • Annetaan ymmärtää, että Suomessa eutanasian saisi helposti, jos sellainen olisi saatavilla. Ette voi olla tosissanne. Hollannissakin eutanasian saaminen vaatii mm. useita eri ajankohtina esitettyinä toiveita ja usean eri lääkärin arvion. Byrokratian ihmemaassa Suomessa voi mennä kolme kuukautta saada terveyskeskuslääkärille aika ja vuoden saada sairauslomapäätös, ja ihmiset kuvittelevat, että eutanasialupa heltiäisi helposti ja nopeasti. Todennäköisesti suurin osa eutanasiaa anoneista menehtyisi sairauteensa ennen kuin ehtisivät saada päätöstä.
  • Vanhukset valitsisivat eutanasian, koska kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle.” Vanhukset kokevat usein olevansa taakka yhteiskunnalle, koska Suomen yhteiskunta on läpimätä, misantrooppinen ja empatiakyvytön ja vanhusten kohtelu on epäinhimillistä. Ihan turha syyttää eutanasiaa siitä, että maasta on tehty iäkkäille ihmisille painajainen. (Plus katso edellinen kohta.)
  • Eutanasia vie vammaisilta ihmisarvon.” Katso edellinen. Suomen läpimätä, misantrooppinen, empatiakyvytön ja ableistinen yhteiskunta vie vammaisilta ihmisarvon. Eutanasian sallimattomuus on äärimmäisen ableistista, koska se vie vaikeavammaisilta perusihmisoikeuksia, joita vammattomilla on. Jos vastustat eutanasiaa, vastustat ihmisoikeuksia ja siten myös vammaisten oikeuksia.
  • Kipuja voi lievittää tehokkaasti.” a) kärsimys ei ole yhtä kuin kipu, ihminen voi kärsiä sietämättömästi myös ilman minkäänlaisia kipuja b) ihmisellä voi olla niin voimakkaita kipuja, että nykylääketieteen keinoin niitä ei pystytä lievittämään riittävästi, vaikka käytössä olisi hyvin vahva opioidilääkitys, muita lääkkeitä ja jopa kirurgisia hoitokeinoja. Onneksi harvinainen tilanne ja usein riittämätön kivun hoito johtuu vain siitä, että ei viitsitä antaa tarpeeksi lääkkeitä, mutta ei aina.
  • Edelliseen läheisesti liittyen: “Eutanasiaa ei tarvita, jos saattohoito on hyvää“. Ööh, eutanasia ei vain liity saattohoitoon mitenkään. Saattohoidossahan eutanasian tarve on vähäisempi kuin sen ulkopuolella. Kumpi on ikävämpi tilanne: “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on kaksi viikkoa” vai “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on 5-10 vuotta”. (Hollannissa on paljon Suomea parempi saattohoito ja silti eutanasian valitsee tuhansia ihmisiä joka vuosi.)
  • Palliatiivinen sedaatio ei ole eutanasiaa.” Ei, se on täysin irrationaalinen korvike oikealle eutanasialle. Palliatiivinen eutanasia antaa kuvan, että ihmisen elämän pitkittämisellä täydessä tajuttomuudessa maaten on jotain itseisarvoa.
  • Eutanasia ei ole hyvä kuolema, koska jotkut ovat selvinneet siitä hengissä.” Tämä mielipidesivuilla esitetty päätön ajatus (toivottavasti trollaus) on jo niin paska argumentti, että aivot räjähtävät.

Mies saa itkeä, nainen ei

Otsikko voi tuntua kummalliselta. Toisin päinhän sen pitäisi mennä. Hollantilaislehti Paroolissa oli kuitenkin mielenkiintoinen juttu (valitettavasti maksumuurin takana hollanninkielisyyden lisäksi) miesten itkemisestä, joka väittää näin. Jutussa on paljon itkemisen historiaa ja aiheeseen liittyvää tutkimusta ja taidetta, mutta keskityn pariin pääpointtiin.

Miesten itkeminen ei ole enää tabu, vaan se voidaan nähdä viehättävänä ja jopa modernia miesroolia (erityisesti isän roolia) pönkittävänä. Redditissä on jopa yhteisö, jossa postataan ainoastaan kuvia ilosta itkevistä isistä. Tyypillisesti nämä ovat isäksi tai isoisäksi tulevia tai siitä kuulevia, tyttärensä morsiuspuvussa näkeviä tai poikansa sotimasta takaisin saavia. Yhdessä mies liikuttuu saadessaan vanhan jenkkiautonsa takaisin. Tämä on miehekästä, arvostettavaa itkua, jolla on myös aww-arvoa.

Hollantilainen historioitsija Carla van Baalen tutki tapauksia, joissa hollantilainen poliitikko on itkenyt julkisesti, esimerkiksi erotessaan työstään tai muistellessaan pakolaisleirin hirveyksiä. Miesten imago ei kärsinyt, naisten kärsi. Otanta ei tosin ollut kovin suuri. En muista kovin montaa tapausta, joissa suomalainen poliitikko olisi julkisesti liikuttunut kyyneliin.

Miesten itku on enemmän arvossaan, koska naiset itkevät useammin. Kun mies itkee, ajatellaan, että hänellä on todella syy itkeä, eikä ole vain myöhästynyt bussista. Naisten itkua pidetään jutun mukaan jopa manipuloivana. Itkeville naisille ei ole omia meemiryhmiään, eivätkä videot poikansa armeijasta kotiin saavista äideistä kerää yhtä paljon katsojia kuin isät.

Miehen itkun pitää kuitenkin olla riittävän miehekästä. Obama on hyvä esimerkki “tyylikkäästi” itkevästä miehestä. Hän liikuttuu usein puhuessaan raskaista asioista ja esimerkiksi jakaessaan TV-persoona Ellenille mitalia HLBTIQ-yhteisön hyväksi tehdystä työstä. Liikutuksen kuulee äänestä, mutta Obama ei ulvo eikä ryystä räkää. Tietenkään.

Paroolin juttu mainitsee kaksi hollantilaista TV-persoonaa, jotka liikuttuivat kyyneliin viimeisessä esiintymisessään. Urheilujuontaja ei kyennyt hillitsemään itkuaan. Uutistenlukijan ääni värisi, mutta hän sai itsensä pian koottua. Ensinmainitulle naurettiin, jälkimmäistä kehuttiin. Toki voi miettiä, ovatko myös piirit erilaiset. Urheilujuontaja voi olla toksisen maskuliinisuuden uhri ihan eri lailla kuin uutistenlukija.

Tietysti jos kunnon itkeminen olisi mediassa yleisempää, muuttuisi se varmaan myös sallitummaksi.

Runo tontuista

Tänään vietetään Hollannissa Pakjesavondia eli paketti-iltaa, kun Sinterklaas tuo lahjat. Tässä aiheeseen liittyvä runoni, johon löytyy taustaa viisi vuotta vanhasta blogitekstistä. Jonkin verran on sen jälkeen muuttunut, mutta ei läheskään tarpeeksi.

Wie zoet is krijgt lekkers

tappouhkaukset maistuvat
halvalta marsipaanilta
joulutontut itkevät piparikyyneliä
nielevät kenkälankkihitusia
kasvoiltaan

ennen pogromia, kun
ikkunat ovat vielä ehjät
käkkärätukkainen pikkutonttu
maalaa seinään oraakkelin
YOU’RE RACISIT

hakaristitkin näyttävät
oikeastaan vähän luumutortuilta

Kaikki lehtijutut yhden klikkauksen päässä

Joku juuri kertoi Twitterissä, että oli yrittänyt ostaa suomalaisen aikakauslehden sähköversion. Hän sai sähköpostiinsa viestin, että se toimitettaisiin parin päivän päästä.

Aika absurdia.

Suomessa sanomalehtien ja aikakauslehtien nettibisnes nojaa mainosnäyttöihin ja maksumuureihin. Joskus olisin itse halunnut jostaa jonkin aikakauslehden irtonumeron digitaalisena, mutta se ei ollut mahdollista, olisi pitänyt tilata koko lehti.

Hollannissa meillä on Blendle, jossa on lähes kaikki maan aikakauslehdet ja sanomalehdet ja jonkin verran ulkomaalaisia. Siihen ladataan rahaa (tai sen voi laittaa automaattiselle lataukselle) ja näin voi mikromaksaa yksittäisiä artikkeleja. Eli klikkailen lehdistä vain haluamani jutut luettavakseni ja ne maksavat 10 sentistä euroon, yleensä 30-50 senttiä (toki kokonaisiakin lehtiä voi ostaa). Maksu veloitetaan automaattisesti Blendle-tililtäni.

Parasta. Olen erityisen tyytyväinen, että appi toimii myös selaimessa, koska minulla ei ole älypuhelinta. Monet e-kirjastot toimivat vain puhelimella tai tabletilla.

Mutta Suomessahan kustannusala on vakuuttunut, että mikromaksut eivät toimi tai kannata.

Suomalainen kuolinansa

Yksi hämmentävimpiä kohtaamisia Hollannissa Suomeen liittyen sattui pari viikkoa sitten, kun huoltomies tuli tarkistamaan ilmastointikanavia.

“Olet varmaan suomalainen”, mies sanoi.

Myönsin, että näin on asia.

“Arvasin nimistä ja siitä, että teillä on tällaiset”, mies näytti lattiallamme olevia räsymattoja. “Kutsun niitä nimellä ‘Finnish death trap’. Tyttöystäväni on suomalainen. Ja tässä talossa asuu kolme muuta suomalaista.”

En tiennytkään, en ole törmännyt (talo on tosin valtava kolossi, joka koostuu tavallaan neljästä kerrostalosta, joiden välissä on paljon matalampia osuuksia, muodostaen niistä hieman linnamaisen nelikulmaisen renkaan). Tiesin kyllä, että edelliset asukkaat asunnossamme ja väitetysti myös sitä edelliset olivat suomalaisia.

Mies kaivoi puhelimestaan kuvan tyttöystävästä. Hyvin vaalea nainen, tosin taisi olla väripurkillakin osuutta vaaleuteen. Sanoin, että näyttää hyvin suomalaiselta.

Hän kysyi, pidänkö salmiakkisuklaasta. Eräs suomalaisista naapureistamme oli kuulemma antanut hänelle levyn vietäväksi tyttöystävälle, joka kuitenkin totesi, että ei koskekaan moiseen.’

Sain siis häneltä korkkaamattoman levyn Fazerin salmiakkisuklaata.

Kun elämä päättyy jo ennen kuolemaa

Suomessakin on kauhisteltu Hollannin uutta lakialoitetta, jonka mukaan terve (tai siis ei-tappavasti sairas) vanhus voi saada itsemurha-apua. Tämä on nähty tapana päästä eroon “hyödyttömistä” vanhuksista.

Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Mistä sitten, kertoo hyvin Voltooid leven -sivusto (voltooid on suunnilleen sama sana kuin englannin completed, suomeksi ehkä kokonaan eletty, loppuun viety elämä), jonka tarinat kääntyvät varsin näppärästi Google Translatella. Siellä kertoo tarinansa esimerkiksi Els, jolla on ollut hyvä, mielenkiintoinen elämä. Hänellä on kuusi lasta, 14 lastenlasta ja liuta lemmikkejä. Els haluaa silti kuolla.

Ja Jaavalla syntynyt 92-vuotias Jan, joka pelastettiin keskitysleiriltä nälkäkuoleman partaalla. Hänen äitinsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen, hänellä ei koskaan ollut hyvät välit muuhun perheeseensä, jotka ovat kaikki yhtä lukuunottamatta kuolleet. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä hänellä ole ollut paljoa ystäviä. Hän työskenteli vuosikymmeniä Shellillä, eikä se ollut erityisen kivaa. Matkustamisesta hän sai silti iloa.

Jan ei ole koskaan erityisesti nauttinut elämästä. Hän yritti saada eutanasian jo 30 vuotta sitten. Nyt hän vain istuu ja odottaa. Kuolemaa.

“En ole masentunut. En voi myöskään sanoa kärsiväni. Minulla ei ole kroonisia sairauksia. Minulla ei vain ole mitään, minkä vuoksi elää.”

Hollannissa ei katsota, että tällaisella elämällä olisi itseisarvoa. Jos ihmistä ei nappaa elää, miksi hänen pitäisi? Nämä ihmiset eivät sano, että he kokevat olevansa taakka muille tai hyödyttömiä. Heidän elämänsä on hyödytöntä ja merkityksetöntä heille itselleen.

Harva yhdeksänkymppinen on suhteellisen terve kuten Jan. Moni vanhuksista myös kärsii, Elsilläkin on jatkuvia kipuja. Vanhusten kipuja on usein hankala lääkitä, koska he sietävät lääkkeitä huonosti.

Kannattaa lukea näitä tarinoita, joista ainakin osan on kirjannut suhteellisen tunnettu terveystoimittaja Aliëtte Jonkers. Google Translatenkin läpi niistä välittyy paljon. Siitä millaista on olla vanhus. Millaista on olla hollantilainen. Millaista on kun elämä on takanapäin, mutta kuolema ei vain tule.

Kyse ei ole rahan säästämisestä päästämällä puolustuskyvyttömät vanhukset ajasta ikuisuuteen, kuten on ehdotettu, vaan ihmisoikeuksista. Tässä maassa terveydenhuolto katsoo ihmistä kokonaisvaltaisemmin kuin Suomessa. Elämänlaatu on jo määritelmän mukaan kaikkein tärkeintä ihmisen elämässä.

Kärsimys ei ole vain sitä, että sattuu. Ei vain fyysisiä oireita, eikä vain sellaisia henkisiä tuntemuksia, joille löytyy diagnoosikäsikirjasta numerokoodi. Belgiassa “loppuun eletty elämä” on kelvannut perusterveen kuolinavun syyksi jo pidempään.

Kannattaa muistaa, että maissa ja osavaltioissa joissa eutanasian saa laillisesti, se ei ole mikään automaatti. Se vaatii yleensä monenlaista byrokratiaa. Esimerkiksi Hollannissa pitää keskustella asiasta useiden eri lääkäreiden kanssa eutanasian haluamisen syistä. Se ei toimi niin, että pyydetään lääkäriä vetämästä mummon töpseli seinästä, jotta päästään perintöön käsiksi nopeammin.

Jos eutanasia tai avustettu itsemurha laillistettaisiin byrokratian ihmemaassa Suomessa, luultavasti luvan saamiseen menisi ainakin vuosi. Syöpäpotilaat siis ehtisivät kuolla sairauteensa, jotkut tekisivät itsemurhan omin voimin. Ja sellaiset kuin Jan kuolisivat vanhuuteen odotettuaan riittävän kauan.

Kiroilu on saatanasta

Viime aikoina somessa on puhuttanut kiroilu. Toisten mielestä on hyväksyttävää käskeä keskustelukumppania syömään paskaa, jos tämän jutuissa ei ole mitään tolkkua eikä tämä kuuntele, toisten mielestä ei.

Lapsuudenkodissani rumat sanat oli tiukasti kielletty. Meillä ei sanottu paska tai perse. Jopa pieru oli kielletty sana, sen sijaan sanottiin paukku. Persis, eräs polttopalloa muistuttava keinupallopeli, kulki jollain sievemmällä nimellä, en muista enää millä. Kusiaiset olivat keltiäisiä.

Nyt aikuisena kiroilen kuin merirosvo (myös siskoni taitaa tämän), joten kovin pitkäikäistä iloa näistä säännöistä ei ollut. Minua usein nolottaa se taajuus, jolla ärräpäitä pääsee suustani. Ei vain tukalissa tilanteissa, vaan korostussanoina. Käytän myös banaaleja ilmauksia, kuten vittusaatana ja shittipaska, joiden banaalius viehättää minua. “Vittu mitä paskaa” eli lyhennettynä VMP on eräs suosikki-ilmauksistani, samoin “nyt vittu oikeesti”.

Olen miettinyt, onko kiroilun häpeämisessä samaa kuin oman kehonsa häpeämisessä, jonka kulttuuri meille opettaa. Tai siinä, että tytöt saavat näkyä mutta ei kuulua. Kiroilua ei ole perinteisesti pidetty naisellisena. Käytännössä kaikki naispuoliset tuttuni kuitenkin kiroilevat.

Ja miksi ei saisi? Toki on eri asia huutaa “voi saatanan saatana” kuin käskeä toista ihmistä syömään paskaa.

Kiroilu tuo kieleen lisää rekisterejä ja kirosanat voivat olla lähestulkoon taidetta. Kaikki tuntenevat Tintistä Kapteeni Haddockin, joka käyttää termejä kuten analfabeetti ja bassibasuukki. Itse viehätyin aikoinaan tuttuni käyttämästä eksklamaatiosta “jeesus fuck!” Ihmisperse on ihan helvetin hieno sana.

Kotimaassani Hollannissa makaaberien sanojen käyttö korostukseen on suorastaan taitolaji, kuten olen blogissani kirjoittanut. Ulkona voi olla vittusää ja jokin asia voi olla pilkkukuumekaunis.

Joidenkin mielestä romaaneissa ei kuulu kiroilla, he lopettavat kirjan kesken jos siinä kiroillaan. Ymmärrän toki, että holtittomasti sadattelua joka repliikissä sisältävä kaunokirjallisuus ei ole kaikkien juttu, mutta en ihantajua, miten muutamat ärräpäät pilaavat romaanin.

Nuortenkirjakäsikirjoituksessani on tällä hetkellä viisi kertaa sana vittu (ja kerran sana vittuilu, sekä muutama helvetti, jokunen paska ja yksi “voi perse”). Näistä kolme liittyy siihen, kun eräs henkilö puhuu lapsuudessaan kokemasta massiivisesta traumasta. Olen aika varma siitä, että lukija on kuullut ko. sanan aika monta kertaa eläissään ennen minun kirjaani tarttumista.

Eräs kaunokirjoittamista aloitteleva Twitter-tuttuni valitteli, että hän haluaisi laittaa hahmonsa kiroilemaan (koska se sopisi heille), mutta se tuntuu “väärältä”. Huomautin hänelle, että kirjailija joutuu kirjoittamaan hahmoilleen asioita, joita ei itse tee. En esimerkiksi käytä alkoholia tai tupakoi, mutta jos kukaan hahmoistani ei tekisi näitä, se tuntuisi epäuskottavalta.

Jos käskee jotakuta syömään paskaa, on varmaan jonkun mielestä juntti ja huonotapainen. Entä sitten? Moinen tuskin loukkaa ketään, toisin kuin vaikkapa nykyään yleinen “ruma läski huora” -kielenkäyttö, joka on ihan eri juttu. “Syö paskaa” on ehkä brutaalia, mutta harmiton kehotus.

Harmitonta kuin muukin kiroilu, jonka tarkoituksena ei ole loukata kenenkään persoonaa, sanoi isomummon käytöksen kultainen kirja sitten mitä tahansa.

Itse olen ainakin viime aikoina vapautunut kiroilemaan somessa enemmän. Koska joihinkin asioihin ei yksinkertaisesti voi sanoa muuta kuin että “vittu mitä paskaa.”

Tervetuloa hasselpähkinäsuklaalevite-Amsterdamiin!

Amsterdam on suosittu matkakohde. Useimmat tuntemistani suomalaisista tuntuvat siellä käyneen. Useimmilla syynä loma, monella myös konferenssi. Tänne tulee valtavasti turisteja myös esim. Jenkeistä ja Aasiasta, tietenkin naapuri/lähimaista Belgiasta, Britanniasta, Saksasta, Ranskasta jne. Ja monesta muusta paikasta.

Ongelma on, että kaupunki on hyvin pieni. Onhan täällä 800 000 asukasta, mutta siitä suurin osa on lähiöiden jättimäisissä kerrostaloissa. New York ja Lontoo vetävät paljon enemmän turisteja, mutta niissä on tilaakin. Lontoossa on lukuisia nähtävyyksiä ja kohteita, jotka sijoittuvat monien kilometrien päähän toisistaan, siroteltuina ympäriinsä.

Amsterdamin keskusta on samaa kokoluokkaa kuin Helsingissä. Hyvin lähelle saman kokoinen jos ajattelee että Helsingissä turisteja kiinnostava alue sijoittuu pääasiassa akselille Töölö-Linnanmäki-Sörnäinen-Punavuori. (Toki on monia muitakin kohteita, esim. Suomenlinna, Heureka, Nuuksio jne, mutta pääpiirteissään.)

Erona on tosin se, että Amsterdamin keskustan kadut ovat hyvin kapeita. Helsingissä tulee tilanne, jossa kadulla ei mahdu liikkumaan haluamaansa vauhtia tai alkaa ahdistaa ihmispaljous vain äärimmäisen harvoin, käytännössä se vaatii jonkin tapahtuman. Täällä se on keskustassa kesäisin arkipäivää, varsinkin viikonloppuisin. Olen asunut kuukauden punaisten lyhtyjen alueella, siellä ihmismassa oikeasti mateli.

Tungos ei ole ainoa ongelma, mitä turistimassat tuovat mukanaan. Etenkin brittituristeille Amsterdam on perinteisesti ollut kuin huvipuisto, johon mennään polttamaan pilveä ja juomaan kaljaa samalla kun katsotaan futista English breakfastia tarjoavissa pubeissa. Suomalaisen sieluun tämä ördäys ei tietysti satu yhtä pahasti kuin hollantilaisen – kesympää se enimmäkseen on kuin Kallion natiivit.

Ihan oma ilmiönsä on Nutella-Amsterdam. Kyllä, luit oikein. Jos googlettaa nutella amsterdam niin huomaa, että aiheesta on kirjoitettu monia lehtijuttujakin.

Nutella-Amsterdam

Amsterdamin keskustan ovat vallanneet jäätelöä, belgialaisia vohveleita ja Nutellaa myyvät kioskimaiset kahvilat. Lähes identtisiä liikkeitä on kymmenittäin. Usein samalla silmäyksellä näkee monta. Vuonna 2012 keskustassa oli 28 jäätelöbaaria, vuonna 2015 niitä oli 70. Määrä tuskin on vuodessa ainakaan laskenut.

Paikallistelevisiokanava AT5 laski toukokuussa kaikki turistialueen juustopuodit, jäätelö/vohveli/Nutella-kioskit, matkamuistoliikkeet ja kiertoajelu/lippukaupat. Niitä oli yhteensä 191.

Putiikit näkee myös oheisesta kartasta. Viivalla rajatun turistialueen pisin sivu on noin 3 km. (Oikeasti alue ulottuu tuosta vasemmalle, luonnollisesti Van Gogh -museo ja Rijksmuseum ovat suosittuja kohteita. Samoin niistä vasemmalle/länteen sijaitseva iso Vondelpark-puisto. Minä asun ehkä 2 km puiston länsinurkasta länteen.)

Jäätelö on hyvää ja maistuu etenkin lomalla. Ja kukapa ei tykkäisi belgialaisista vohveleista, varsinkin tuoreena. Moisissa puljuissa ne tosin tulevat keskimäärin vitriinistä. Mutta Nutella? Kuka haluaa Alankomaihin syömään italialaista suklaalevitettä, jota saa kaupasta lähes missä tahansa maassa? Se on hyvä kysymys.

Keskustan asukkaat alkavat olla läpeensä kyllästynyt tähän ilmiöön. Jokaisen Nutella-puodin tilalla on aiemmin ollut jotain muuta – luultavasti sellaista, josta on paikallisille (ja sivistyneemmille turisteille) enemmän iloa.

Liikkeiden määrää yritetään siis vähentää. Ilmeisesti osa niistä operoi laittomasti, koska jäätelöbaariksi lisensoidussa liiketilassa ei saisi valmistaa lämmintä ruokaa (vohveleita). Itse ongelmaa se ei tietysti ratkaise.

Viime vuosina Amsterdamin matkailutoimisto on panostanut siihen, että turistit vierailisivat myös Amsterdamin reunamilla ja ulkopuolella. Kaupungin rajoja yritetään häivyttää, koska monessa muussa maassa Amsterdam voisi hyvin jatkua 50 kilometrin päähän.

Zandvoortin uimaranta onkin siis nykyään Amsterdam Beach ja Muidenin linnoitus on Amsterdam Castle. Jep. Kuulostaa aika muoviselta. (Zandvoortiin kulkeva liikenne on kuumina päivinä ääritäynnä jo paikallisiakin.) Lelystadin kaupungin outlet-kylä Batavia Stadia markkinoidaan ilmaisella sukkulabussilla ilman mitään mainintaa, että se ei sijaitse Amsterdamissa tai lähimaillakaan. Sinne ja Amsterdam Beachille menee helposti yli tunti bussilla.

Saa nähdä, miten hyvin kampanjointi onnistuu. Taidemuseoiden, kanava-ajeluiden ja Anne Frankin talon suosiota nämä kohteet tuskin juurikaan nakertavat. Mutta ehkä osa Nutella-matkailijoista suuntaa naapurikaupunkeihin. Sinnekin voidaan sitten perustaa uusia vohvelisalonkeja ja tulppaaninmuotoisia suklaita myyviä liikkeitä.

P.S. Jos olet menossa Hollantiin, kannattaa tutustua listaani muista kivoista kaupungeista. Junalla Rotterdamiinkin pääsee reilussa puolessa tunnissa, vaikka se on kauempana kuin Zandvoort.