Archive for Hollanti

Eutanasia psykiatrisista syistä

Hollanti kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa eutanasian voi saada psykiatrisen sairauden takia. Nyt viime aikoina asia on noussut tapetille Aurelia Brouwersin myötä. Aurelia sairasti mm. masennusta, ahdistusta, rajatilapersoonallisuutta ja traumaperäistä stressihäiriötä (PTSD) ja oli hyvin vaikeasti itsetuhoinen. Hän valitsi tammikuun lopussa eutanasian näiden takia.

Se valitseminen ei muuten ollut mitenkään helppoa, sillä vaikka eutanasia henkisen kärsimyksen takia on laillinen, se on erittäin vaikea saada. Vain murto-osa pyynnöistä hyväksytään pitkällisten selvitysten jälkeen. Lääkäreiden pitää olla sitä mieltä, että kaikki mahdolliset hoitokeinot on varmasti kokeiltu, ja kärsimys tulee olemaan pysyvää ja sietämätöntä. Hyväksytyillä on usein rajatilapersoonallisuus (borderline), joka katsotaan parantumattomaksi ja erittäin vaikeaksi hoitaa.

Aurelialla meni kahdeksan vuotta saada lupa. Sinä aikana hän teki parikymmentä itsemurhayritystä. Vielä tammikuun alussa hän sanoi, että ei voi täysin varmasti luvata, että malttaa odottaa eutanasiaan asti.

Aurelian tapaus oli esillä monissa sanomalehdissä, naistenlehdissä ja televisiossa, myös dokumenttielokuvan muodossa. Hän halusi enemmän ymmärrystä ja tukea henkisen kärsimyksen takia tehtävälle eutanasialle. En ole päässyt katsomaan dokumenttia, koska minulla ei ole Flashia, mutta useita muita eutanasiadokumentteja olen katsonut viime aikoina.

Nachtvlinder (Yöperhonen) oli dokumentti bilehile Priscillasta, joka valitsi eutanasian etenevän lihassairauden takia, ei siis psykiatrisista syistä, mutta sekin auttoi valottamaan hollantilaisten näkemyksiä eutanasiaan. Itse asiassa se oli melkein hollantilaisin mahdollinen dokumentti, jossa biletettiin paljon (kirjaimellisesti viimeistä päivää, sekä vielä hautajaiskappelissa). Priscillan “varaäiti” oli torimyyjä, joka avoimesti kertoi, että Priscilla ei ollut mikään enkeli, hän oli mörkö ja noita-akka ja perhonen samassa.

Koskettavinta dokumentissa oli, kun Priscillan teinivuosien ensimmäinen poikaystävä tuli katsomaan häntä saattohoitokotiin, vei tämän autolla kävelemään rannalle käsi kädessä, lauloi söpön laulun karaokessa viimeisenä iltana ja tuli vielä mukaan itse eutanasiatilanteeseen. Tällaista on todellinen rakkaus.

It’s Just a Ride kertoi sit-down-koomikko Lisannesta, jolla oli CP-vamma, kipusairaus, masennus, rajatilapersoonallisuus ja psykooseja. Hänelle syy eutanasiaan oli fyysisen ja henkisen kärsimyksen yhdistelmä. Lisanne-dokumentin katsominen tuntui siinä mielessä oudolta, että olin vuonna 2013 seurannut häntä vammaisrealityssä Het Zal Me Een Rotzorg Zijn, ja olin pitchannut hänestä lehtijuttua, mutta se ei lopulta mennyt läpi.

Kaikki näistä henkilöistä olivat alle 30-vuotiaita, kuten myös Sanne, josta katsoin dokumentin muutama vuosi sitten. Hän valitsi itse-eutanasian perheensä tuella, kun ei saanut lupaa viralliseen eutanasiaan. Sannellakin oli rajatilapersoonallisuus. Hollannissa itse-eutanasia on yleinen ja yleisesti hyväksytty konsepti, vaikka suomalainen nimittäisi sitä itsemurhaksi (eikä se täälläkään mene eutanasiatilastoihin).

Itse-eutanasiassa tilataan netistä tappavat lääkkeet, usein jonkin alan järjestön konsultoinnin jälkeen, ja kuollaan rauhallisesti omassa sängyssä rakkaiden ympäröimänä, niin kuin virallisessa eutanasiassa, miinus lääkärit ja byrokratia. Itsemurha-sana yhdistyy enemmän siihen, että vaikkapa jättäydytään junan alle.

Eräs hollantilaislehti teki jopa testin siitä, “kuinka turvallisia Kiinan itsemurhapillerit ovat”. Ainakin testatut tropit olivat laboratorion mukaan oikein luotettavia, ei siis tarvitse pelätä turhia mahakipuja tai päänsärkyä, vaan kuolema tulee rauhallisesti.

Luin hiljattain erästä naistenlehtijuttua, jossa kirjoittaja muisteli hyvän ystävänsä itsemurhaa 24 vuotta sitten. Ystävä oli päättänyt päivänsä junaraiteilla, koska “häntä ei kukaan pystynyt, osannut tai halunnut auttaa”. Tässä tietysti suomalainen lukija ajattelee, että kirjoittaja tarkoittaa apua mielenterveysongelmiin.

Muutamaa virkettä myöhemmin kävi selväksi, että kirjoittaja tarkoitti itsemurhassa auttamista. Hän oli vuosien varrella ymmärtänyt, ettei ystävää olisi voinut mitenkään pelastaa. Sen sijaan oli karmeaa, että tämä joutui kuolemaan yksin junan alle, muillekin ihmisille traumaattisesti, kun tämä olisi voinut lähteä rauhallisesti ystäviensä ympäröimänä.

Tämä siis tosiaan naistenlehden artikkelista, mutta se tiivistää erittäin hyvin hollantilaisen asenteen itsemurhaa, eutanasiaa ja itse-eutanasiaa kohtaan.

Eräs Aurelia-dokumentin katsonut hollantilainen twiittasi: “Jos joku sanoo, että henkinen kärsimys ei voi olla sietämätöntä, poistan sinut kavereista ja blokkaan…ikuisiksi ajoiksi.”

Uusia ja vanhoja ystäviä

Toiseen maahan muuttavan on usein hankala löytää kavereita – erityisesti tämä hankaloituu jos ei ole töissä, opiskele eikä seurustele paikallisen kanssa, tai ylipäänsä käy juuri missään. Yllättäen.

Minulla oli täällä vain muutama kaveri sen jälkeen, kun suomalainen ystäväpariskunta muutti takaisin Suomeen ja samoihin aikoihin jouduin katkaisemaan välit useimpiin kavereihin pari vuotta sitten. Ei kiinnostanut hengata porukassa, jonka “päähahmot” olivat psykopaatteja, joita ei kiinnostanut mikään muu kuin kaman rouskuttelu, eikä porukan parempien tyyppien kanssa ollut käytännössä mahdollista hengata sen jälkeen, mm. koska minusta levitettiin roppakaupalla valheita. Shit happens.

Käytännössä minulla oli sosiaalista elämää kerran kuussa, se tuntui aika vähältä.

Jäljellejääneisiin kavereihini olin tutustunut 2010 NaNoWriMossa, Twitterissä 2012, ja eräs mailasi minulle keväällä 2013. Sen jälkeen en ollut tavannut uusia tyyppejä aikoihin, kunnes viime vuoden lopussa löytyi uusi tosi mukava kaveri NaNoWriMosta. Se ilo jäi tosin lyhytaikaiseksi, sillä hän muutti pois jo muutaman kuukauden päästä.

Tänä vuonna yllättäen olen tutustunut moneenkin uuteen ihmiseen. Heinäkuussa tapasin open micissä kuusikymppisen brittikollegan, jonka kanssa klikkasi heti. Olen lupautunut myös toimittamaan hänen novellikokoelmansa (maksusta). Olemme harkinneet jopa oman open micin järjestämistä, kun tämä englanninkielinen klubi, jossa tapasimme, on ilmeisesti tullut tiensä päähän.

Marraskuun NaNo-miitit yhdistyivät johonkin olemassaolevaan kirjoittajaryhmään, jossa on paljon kivaa porukkaa monista eri maista, kuten Ranska, Yhdysvallat, Kreikka, Iran, Portugali, Taiwan jne, toki paikallisiakin. Aiempi kirjoittajaporukkani tapasi kerran kuussa, nämä tapaavat peräti kerran viikossa ja välillä useamminkin, meillä oli esim. mainiot nyyttärit. Porukka on siis käytännössä yhtäkkiä viisinkertaistanut sosiaalisen elämäni määrän.

Ryhmän tulevaisuus on vähän auki siinä mielessä, että osa jäänee pois nyt kun NaNo loppui. Heti NaNon jälkeen alkoi käytännössä myös lomasesonki – expatit monesti viettävät pitkiä joululomia kotimaissaan, esim. ryhmän päätyyppi on yli kuukauden Washington DC:ssä – mikä myös hiljentää tapaamisia. Kaikkia jäseniä ei siis välttämättä enää nähdä, mutta toivottavasti toiminta ei kuole kokonaan. Uskoisin ainakin muutaman vakkarin jäävän.

Hassua, miten kaikki nämä kaverit ovat kirjoittajia. Suomessa asuessa minulla ei ollut käytännössä ketään kirjoittajatuttuja, niitä alkoi kertyä vasta esikoisromaanin ja Osuuskummaan liittymisen myötä. Suomessa kaverini ovat lähinnä koodereita – täälläkin tosin läheisin ystävätär.

Mitenkään tarkoituksella en ole erityisesti expatien kanssa kaveerannut, pitkään kaikki kaverini täällä olivat paikallisia.

Lisäksi käyn nykyään roppakaupalla sähköpostikirjeenvaihtoa. Sain tavoitettua uudestaan entisen parhaan ystäväni, jonka kanssa olimme hukanneet toisemme 10 vuodeksi, ja tapasinkin hänet keväällä. Olemme kirjoitelleet pitkiä ja hyvin syväluotaavia viestejä.

Kesäkuussa tutustuin erittäin kummallisen sattuman kautta suomalaisnaiseen, jonka kanssa kirjoittelemme vielä pidemmin. Pelkästään meidän kahden välisestä kirjeenvaihdosta viimeisen puolen vuoden aikana saisi jo paksun kirjan tai parikin.

Yhtäkkiä elämä on tulvillaan upeita tyyppejä, olen tosi onnekas. Torstaina tuli kolme ihanaa joulukorttia parhailta ystäviltäni, ja eilen vietimme koko päivän joulua NaNoWriMo-ystävieni kanssa. Osaan nyt paremmin nauttia ystävistäni myös silloin, kun en ole heidän kanssaan. Se on myös tärkeää.

Kesän viimeinen kesäruno

Täällä kesä lähestyy hitaasti loppuaan. Sitä voi olla jäljellä vielä kuukausi tai jopa kaksikin, mutta nyt on ollut sateisempaa. On haikea, kipeä lopullisuuden, viimeisyyden tuntu. Tuleeko enää kesiä?

Tämä kesä on ollut siitä erikoinen, että kirjoitin monia kesäaiheisia runoja, ainakin kuusi. Yleensä en kirjoita sellaisia juuri koskaan, paria haikua lukuunottamatta.

Tämä runo on kuitenkin vuodelta 2014, lähetetty Runomaratoniin, kilpailuun johon olen lähettänyt toistakymmentä runoa vuosien varrella ilman mitään menestystä. Luultavasti se ei tule mihinkään kokoelmaani, koska on tyyliltään liian erilainen. Se kuitenkin mielestäni tiivistää hyvin Amsterdamin kesän.

Lijn 17

toffeenvärinen koira suihkulähteessä
parvekkeelta sitrunatimjamin tuoksu

tivolin nosturilaite vie maailman huipulle
kolmikerroksisen vekkulan nimi on New York
(se on Euroopan suurin)
jos ei osaa päättää jätskikiskalla
voi ottaa kaikki

torimyyjä ylistää herkkujaan kuin imaami
donitsipersikat
alfonsomangot
kaksivuotiaan lapsen kokoiset vesimelonit
        lekkerlekkerlekker

rahastajalla on mikrofoni, jos vaikka
haluaa vähän laulaa, jos päivä on
kaunis

Runoilua Starbucksissa

Olen lausunut runoja neljän Helsinki Poetry Connectionin tapahtuman open micissä. Sitä ennenkin on tullut lausuttuja runoja, mm. useilla demopartyilla sekä pienempänä koulun juhlissa.

Englanniksi en ollut kuitenkaan ennen lausunut, ja pian on edessä Worldcon, jossa on scifiruno- open mic. Mainittakoon, että puhuttu englantini on varsin hyvää, mutta on paljon sanoja, joiden ääntämisasusta en ole varma, jolloin tarkistan ne etukäteen, myös esimerkiksi konferenssipuheiden kohdalla. (Niitä olen tosin pitänyt englanniksi viimeksi vuonna 2010.)

Maija lausumassa

Sattui siis sopivasti, että American Book Center järjesti open micin Amsterdamin keskustassa. Paikkana oli tosin Starbucks, yök. No, Starbucksissa oli yksi hyvä puoli kun ulkona oli hellettä: siellä on hyvä ilmastointi. Myös kaunista luonnonvaloa riitti. Jos olisin tiennyt miten nätti valo siellä on, olisin ottanut oman kamerani.

Lausumiseni sujui oikein hyvin, vaikka samanlaista tunnelatausta en englanniksi saakaan (ja parhaat lausuntarunoni ovat vain suomeksi). Minulta kysyttiin, haluaisinko lausua myös suomeksi, joten heitin päästäni ne kaksi hyvää lyhyttä runoa, jotka osaan ulkoa ja joita olen lausunut 10+ vuotta. Yllätyksekseni minua tultiin jälkikäteen kehumaan – runoista joista kukaan ei tajunnut mitään.

Suurin osa muusta sisällöstä oli proosaa, ehkä reilu puolet novelleja, loput runoja ja musiikkia. Laatu ei valitettavasti päätä huimannut, ei saisi dissata kollegoita, mutta suurin osa oli akselilla Demi/vogonirunous…

Oli siellä hyvää scifiäkin, mutta totesin, että varmaankin CFS:n takia minun on vaikea keskittyä lausuttuun proosaan. (En kuuntele äänikirjojakaan koskaan.) Runot ovat ihan eri juttu. Toivottavasti jatkossa olisi siis enemmän runoja.

Open micin päätti sattumalta paikalle tullut vanha nainen farkkusortseissa ja sateenkaarenvärisessä solmuvärjätyssä topissa, hän soitti ukulelella Amazing Gracen.

Tutustuin kuusikymppiseen Pohjois-Englannista kotoisin olevaan opettajaan, jonka kanssa ollaan toivottavasti vielä yhteyksissä. Hän otti myös tämän hieman kaidepainotteisen valokuvan minusta.

Kolme lehtijuttua

Tällä hetkellä on myynnissä peräti kolme aikakauslehteä, jossa on kirjoittamiani juttuja – 3/4 niistä mitä kirjoitin viime vuonna.

Matkaopas-lehdessä on juttuni Amsterdamin seudun kauneimmista puutarhoista. Tämä tuli hiljattain myös nettiin luettavaksi. ET-lehden 7/2017 juttu puolestaan keskittyy ihanaan Keukenhof-puutarhaan.

Tukilinjassa 2/2017 on juttuni hollantilaisjärjestö Emma at Workista, joka auttaa vammaisia nuoria työllistymään. Yleisin toimintarajoite heiltä apua saavilla nuorilla on pitkäaikaissairauden aiheuttama uupumus. En ole varma myydäänkö Tukilinjaa irtonumeroina, mutta Lehtiluukusta löytyy.

Eutanasiakeskustelu tulvii valheita ja propagandaa

Eutanasia on noussut vaihteeksi julkiseen keskusteluun Suomessa. Keskustelun taso on vain niin surkea, propagandaa, valheita ja vääristelyä pursuava, että ihan oksettaa. Tulee mieleen tasa-arvoisesta avioliitosta käyty keskustelu hauveleineen.

Esimerkiksi Yle julkaisi ala-arvoista potaskaa surkuhupaisasti otsikolla “Eutanasia ymmärretään usein väärin”, jossa sadistinen propagandisti luettelee valheita toisensa jälkeen vastauksena “väärinymmärryksiin”. Jo jutun määritelmä eutanasiasta eli kohta 1. on virheellinen. En tajua, miten tällaisen tarkoitushakuisen ja erittäin vahingollisen valheryppään voi ylipäänsä julkaista “journalismina”.

Kokosin tähän eutanasiakeskustelussa yleisesti esiintyneitä virheitä ja läpipaskoja argumentteja, tuo “artikkeli” on vain jäävuoren huippu.

  • Hollannin tilanteesta esitetään jatkuvasti virheellisiä väitteitä, esimerkiksi että loppuunvietyyn elämään liittyvä eutanasia olisi tarkoitettu niille, jotka kokevat itsensä taakaksi, vaikka tämä argumentti ei liity aiheeseen mitenkään.
  • Lasten eutanasia Hollannissa puolestaan on tarkoitettu äärimmäisiin poikkeustapauksiin, esim. jos lapsella on väistämättä kuolemaan johtava erittäin kivulias synnynnäinen sairaus ja elämänlaatu on täysin 0. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten kukaan tunteva ihminen voisi vastustaa tällaista.
  • Kohta lapset, vanhukset ja vammaisetkin voivat saada eutanasian!” No totta helvetissä sen kuuluisi olla mahdollista.
  • Annetaan ymmärtää, että Suomessa eutanasian saisi helposti, jos sellainen olisi saatavilla. Ette voi olla tosissanne. Hollannissakin eutanasian saaminen vaatii mm. useita eri ajankohtina esitettyinä toiveita ja usean eri lääkärin arvion. Byrokratian ihmemaassa Suomessa voi mennä kolme kuukautta saada terveyskeskuslääkärille aika ja vuoden saada sairauslomapäätös, ja ihmiset kuvittelevat, että eutanasialupa heltiäisi helposti ja nopeasti. Todennäköisesti suurin osa eutanasiaa anoneista menehtyisi sairauteensa ennen kuin ehtisivät saada päätöstä.
  • Vanhukset valitsisivat eutanasian, koska kokevat olevansa taakka yhteiskunnalle.” Vanhukset kokevat usein olevansa taakka yhteiskunnalle, koska Suomen yhteiskunta on läpimätä, misantrooppinen ja empatiakyvytön ja vanhusten kohtelu on epäinhimillistä. Ihan turha syyttää eutanasiaa siitä, että maasta on tehty iäkkäille ihmisille painajainen. (Plus katso edellinen kohta.)
  • Eutanasia vie vammaisilta ihmisarvon.” Katso edellinen. Suomen läpimätä, misantrooppinen, empatiakyvytön ja ableistinen yhteiskunta vie vammaisilta ihmisarvon. Eutanasian sallimattomuus on äärimmäisen ableistista, koska se vie vaikeavammaisilta perusihmisoikeuksia, joita vammattomilla on. Jos vastustat eutanasiaa, vastustat ihmisoikeuksia ja siten myös vammaisten oikeuksia.
  • Kipuja voi lievittää tehokkaasti.” a) kärsimys ei ole yhtä kuin kipu, ihminen voi kärsiä sietämättömästi myös ilman minkäänlaisia kipuja b) ihmisellä voi olla niin voimakkaita kipuja, että nykylääketieteen keinoin niitä ei pystytä lievittämään riittävästi, vaikka käytössä olisi hyvin vahva opioidilääkitys, muita lääkkeitä ja jopa kirurgisia hoitokeinoja. Onneksi harvinainen tilanne ja usein riittämätön kivun hoito johtuu vain siitä, että ei viitsitä antaa tarpeeksi lääkkeitä, mutta ei aina.
  • Edelliseen läheisesti liittyen: “Eutanasiaa ei tarvita, jos saattohoito on hyvää“. Ööh, eutanasia ei vain liity saattohoitoon mitenkään. Saattohoidossahan eutanasian tarve on vähäisempi kuin sen ulkopuolella. Kumpi on ikävämpi tilanne: “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on kaksi viikkoa” vai “elämä on sietämätöntä ja elinaikaa on 5-10 vuotta”. (Hollannissa on paljon Suomea parempi saattohoito ja silti eutanasian valitsee tuhansia ihmisiä joka vuosi.)
  • Palliatiivinen sedaatio ei ole eutanasiaa.” Ei, se on täysin irrationaalinen korvike oikealle eutanasialle. Palliatiivinen eutanasia antaa kuvan, että ihmisen elämän pitkittämisellä täydessä tajuttomuudessa maaten on jotain itseisarvoa.
  • Eutanasia ei ole hyvä kuolema, koska jotkut ovat selvinneet siitä hengissä.” Tämä mielipidesivuilla esitetty päätön ajatus (toivottavasti trollaus) on jo niin paska argumentti, että aivot räjähtävät.

Mies saa itkeä, nainen ei

Otsikko voi tuntua kummalliselta. Toisin päinhän sen “kuuluisi” mennä. Hollantilaislehti Paroolissa oli kuitenkin mielenkiintoinen juttu (valitettavasti maksumuurin takana hollanninkielisyyden lisäksi) miesten itkemisestä, joka väittää näin. Jutussa on paljon itkemisen historiaa ja aiheeseen liittyvää tutkimusta ja taidetta, mutta keskityn pariin pääpointtiin.

Miesten itkeminen ei ole enää tabu, vaan se voidaan nähdä viehättävänä ja jopa modernia miesroolia (erityisesti isän roolia) pönkittävänä. Redditissä on jopa yhteisö, jossa postataan ainoastaan kuvia ilosta itkevistä isistä. Tyypillisesti nämä ovat isäksi tai isoisäksi tulevia tai siitä kuulevia, tyttärensä morsiuspuvussa näkeviä tai poikansa sotimasta takaisin saavia. Yhdessä mies liikuttuu saadessaan vanhan jenkkiautonsa takaisin. Tämä on miehekästä, arvostettavaa itkua, jolla on myös aww-arvoa.

Hollantilainen historioitsija Carla van Baalen tutki tapauksia, joissa hollantilainen poliitikko on itkenyt julkisesti, esimerkiksi erotessaan työstään tai muistellessaan pakolaisleirin hirveyksiä. Miesten imago ei kärsinyt, naisten kärsi. Otanta ei tosin ollut kovin suuri. En muista kovin montaa tapausta, joissa suomalainen poliitikko olisi julkisesti liikuttunut kyyneliin.

Miesten itku on enemmän arvossaan, koska naiset itkevät useammin. Kun mies itkee, ajatellaan, että hänellä on todella syy itkeä, eikä ole vain myöhästynyt bussista. Naisten itkua pidetään jutun mukaan jopa manipuloivana. Itkeville naisille ei ole omia meemiryhmiään, eivätkä videot poikansa armeijasta kotiin saavista äideistä kerää yhtä paljon katsojia kuin isät.

Miehen itkun pitää kuitenkin olla riittävän miehekästä. Obama on hyvä esimerkki “tyylikkäästi” itkevästä miehestä. Hän liikuttuu usein puhuessaan raskaista asioista ja esimerkiksi jakaessaan TV-persoona Ellenille mitalia HLBTIQ-yhteisön hyväksi tehdystä työstä. Liikutuksen kuulee äänestä, mutta Obama ei ulvo eikä ryystä räkää. Tietenkään.

Paroolin juttu mainitsee kaksi hollantilaista TV-persoonaa, jotka liikuttuivat kyyneliin viimeisessä esiintymisessään. Urheilujuontaja ei kyennyt hillitsemään itkuaan. Uutistenlukijan ääni värisi, mutta hän sai itsensä pian koottua. Ensinmainitulle naurettiin, jälkimmäistä kehuttiin. Toki voi miettiä, ovatko myös piirit erilaiset. Urheilujuontaja voi olla toksisen maskuliinisuuden uhri ihan eri lailla kuin uutistenlukija.

Tietysti jos kunnon itkeminen olisi mediassa yleisempää, muuttuisi se varmaan myös sallitummaksi.

Runo tontuista

Tänään vietetään Hollannissa Pakjesavondia eli paketti-iltaa, kun Sinterklaas tuo lahjat. Tässä aiheeseen liittyvä runoni, johon löytyy taustaa viisi vuotta vanhasta blogitekstistä. Jonkin verran on sen jälkeen muuttunut, mutta ei läheskään tarpeeksi.

Wie zoet is krijgt lekkers

tappouhkaukset maistuvat
halvalta marsipaanilta
joulutontut itkevät piparikyyneliä
nielevät kenkälankkihitusia
kasvoiltaan

ennen pogromia, kun
ikkunat ovat vielä ehjät
käkkärätukkainen pikkutonttu
maalaa seinään oraakkelin
YOU’RE RACISIT

hakaristitkin näyttävät
oikeastaan vähän luumutortuilta

Kaikki lehtijutut yhden klikkauksen päässä

Joku juuri kertoi Twitterissä, että oli yrittänyt ostaa suomalaisen aikakauslehden sähköversion. Hän sai sähköpostiinsa viestin, että se toimitettaisiin parin päivän päästä.

Aika absurdia.

Suomessa sanomalehtien ja aikakauslehtien nettibisnes nojaa mainosnäyttöihin ja maksumuureihin. Joskus olisin itse halunnut jostaa jonkin aikakauslehden irtonumeron digitaalisena, mutta se ei ollut mahdollista, olisi pitänyt tilata koko lehti.

Hollannissa meillä on Blendle, jossa on lähes kaikki maan aikakauslehdet ja sanomalehdet ja jonkin verran ulkomaalaisia. Siihen ladataan rahaa (tai sen voi laittaa automaattiselle lataukselle) ja näin voi mikromaksaa yksittäisiä artikkeleja. Eli klikkailen lehdistä vain haluamani jutut luettavakseni ja ne maksavat 10 sentistä euroon, yleensä 30-50 senttiä (toki kokonaisiakin lehtiä voi ostaa). Maksu veloitetaan automaattisesti Blendle-tililtäni.

Parasta. Olen erityisen tyytyväinen, että appi toimii myös selaimessa, koska minulla ei ole älypuhelinta. Monet e-kirjastot toimivat vain puhelimella tai tabletilla.

Mutta Suomessahan kustannusala on vakuuttunut, että mikromaksut eivät toimi tai kannata.

Suomalainen kuolinansa

Yksi hämmentävimpiä kohtaamisia Hollannissa Suomeen liittyen sattui pari viikkoa sitten, kun huoltomies tuli tarkistamaan ilmastointikanavia.

“Olet varmaan suomalainen”, mies sanoi.

Myönsin, että näin on asia.

“Arvasin nimistä ja siitä, että teillä on tällaiset”, mies näytti lattiallamme olevia räsymattoja. “Kutsun niitä nimellä ‘Finnish death trap’. Tyttöystäväni on suomalainen. Ja tässä talossa asuu kolme muuta suomalaista.”

En tiennytkään, en ole törmännyt (talo on tosin valtava kolossi, joka koostuu tavallaan neljästä kerrostalosta, joiden välissä on paljon matalampia osuuksia, muodostaen niistä hieman linnamaisen nelikulmaisen renkaan). Tiesin kyllä, että edelliset asukkaat asunnossamme ja väitetysti myös sitä edelliset olivat suomalaisia.

Mies kaivoi puhelimestaan kuvan tyttöystävästä. Hyvin vaalea nainen, tosin taisi olla väripurkillakin osuutta vaaleuteen. Sanoin, että näyttää hyvin suomalaiselta.

Hän kysyi, pidänkö salmiakkisuklaasta. Eräs suomalaisista naapureistamme oli kuulemma antanut hänelle levyn vietäväksi tyttöystävälle, joka kuitenkin totesi, että ei koskekaan moiseen.’

Sain siis häneltä korkkaamattoman levyn Fazerin salmiakkisuklaata.