Archive for Kirjoittaminen

Muistelmien maailmassa

Viime vuonna kirjoitin muistelmat suomeksi. Sitten tapahtui monia mullistavia asioita, ja päätin, että haluan kirjoittaa uuden muistelman aivan eri tyylillä ja fokuksella – ja tällä kertaa englanniksi.

Aiemmin tällä viikolla meni rikki 50 000 sanan raja, ja vuosien ehdollistumisen seurauksena tuli hassusti sellainen olo kuin olisi voittanut NaNoWriMon. Suomeksi tuo sanamäärä olisikin tarpeeksi, englanniksi tarvitaan noin 70 000 sanaa, jotta saadaan suunnilleen samanpituinen, noin 250-sivuinen teos.

Sinänsähän projekti on järjetön, että muistelmia on hyvin vaikea saada julkaistua. Melkein jokainen ihminen on sitä mieltä, että oma elämä on ollut tavattoman jännittävää, ja siitä saisi kiinnostavan kirjan. Useinkaan näin ei tietysti todellisuudessa ole, ja agenttien ja kustantajien postilaatikot tulvivat kökköjä elämäntarinoita. Minä en edelleenkään meinaa uskoa puoliakaan asioista, joita itselleni on sattunut.

Muistelman saamiseen julkaistua on kolme tapaa, ja jos ykkönen ei päde itseen, yleensä tarvitaan sekä 2 että 3. 1) Olla julkkis tai vähintään muuten oletusarvoisesti suurta yleisöä kiinnostava henkilö (esim. megajulkkiksen puoliso/lapsi, salainen agentti tai Pohjois-Koreasta loikannut) 2) olla muuten aivan käsittämättömän jännittävä elämä 3) olla erinomainen ja hyvin omaääninen kirjoitustyyli.

En ole varma, riittävätkö minulla rahkeet kolmoseen. Eikä ole mitään takeita, että kirja tulee koskaan julkaistua. Aluksi mietin, että onko järkeä käyttää vähiä voimiani sellaiseen työhön, josta ei välttämättä ole tiedossa penniäkään rahaa. Terveydentila voi romahtaa milloin tahansa ja projekti jäädä kesken.

Eniten pelottaa, että teksti valmistuu, mutta terveys estää sen lähettämisen eteenpäin. Kalenteriajassa kyseessä lienee kuitenkin pidempi jakso kuin kirjoittaminen.

Toisaalta fiktion kanssa tökkii pahasti tällä hetkellä, enkä pysty kirjoittamaan faktaa johon tarvitaan taustatyötä. Fiktiosta ja runoista ei juuri rahaa kerry, eikä sekään tietysti ole koskaan taattua etukäteen.

Muistelmia pystyy edistämään usein hyvinkin uupuneena, koska ei tarvitse keksiä mitään uutta. Eli ylivoimaisesti suurin osa projektiin käytetyistä tunneista on sellaisia, että muuten en pystyisi tekemään mitään hyödyllistä.

Ja on siitä tekstistä varmaan kuitenkin joillekin ihmisille iloa.

Muistelman kirjoittaminen heittää ihmisen hyvin introspektiiviseen moodiin, jota meditointi tukee hyvin. Toisaalta meditointi auttaa pysymään nykyhetkessä, kun muistelma vie menneisyyteen.

Prosessi pakottaa miettimään (uudelleen) niin koko elämää kuin sen yksittäisiä valintoja ja tapahtumia. Erilaiset meditointia, buddhalaisuutta, psykologiaa, kognitio/neurotiedettä yms käsittelevät kirjat sekä keskustelut aiheista muiden kanssa ovat auttaneet jäsentämisessä ja uusien oivallusten kanssa. Samalla kirjoitusprosessi voi myös muuttaa elämää, kuten viime vuonna pääsi käymään.

Viimesyksyisten tapahtumien kanssa tuli olo, että nyt vihdoin tiedän, miten tarina päättyy, miten draaman kaari saa ansaitsemansa lopun. Mutta nyt taas on sellainen olo, että ehkä en tiedäkään vielä. Ehkä se selviää.

Yksi idea, kolme tarinaa

Jäi jotenkin kertomatta blogissa, että projekti Maanpäällinen on valmistunut – tai oikeastaan kyseessä on projekti Morvivin kolmas iteraatio. Kaikki kertovat lääkkeestä, joka aiheuttaa väliaikaisen kuoleman, kuten Morviv-nimestäkin voi päätellä.

Morviv oli ensin lyhyt, kokeellinen novelli englanninkieliseen lääketiedescifikilpailuun, jossa se ei menestynyt, vaikka se on mielestäni ehdottomasti paras kirjoittamani novelli. Se on saanut myös hylsyjä ainakin kolmesta scifilehdestä.

Löyhästi Morvivin pohjalta syntyi erääseen elokuvakilpailuun treatment eli pitkä synopsis. Löyhästi, koska novellissa ei ole edes yhtään ainutta henkilöhahmoa, saati sitten varsinaista juonta (vaikka draaman kaari löytyykin). Puutarhanhoito ja sen symboliikka on vahvasti mukana tarinassa, mihin nimikin viittaa.

Treatmentin naputtelin päästäni ihan parissa päivässä – mikään muu pitkä tarinani ei ole koskaan syntynyt näin, vaan yleensä enemmän palapelimäisesti, ensin listaamalla erilaisia mahdollisia tapahtumia ja kokoamalla niitä tarinaksi. Varsinaista scifiä tämä pidempi tarina ei ole, vaikka siinä onkin hieman scifielementtejä ja maagista realismia.

Sitten kirjoitin hyvin suoraan treatmentin pohjalta romaanin, jonka aloitin kesällä, sopivasti kun jälleen yksi lääke auttoi kuukauden. Minullahan kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, ja tyypillisin vaikutusaika on 3-4 viikkoa. Välillä syksyllä näytti huonolta sen suhteen, valmistuisiko romaani ollenkaan, mutta kyllä se valmistui, lopulta viime vuoden viimeisenä päivänä, peräti aikataulusta edellä.

Romaanin kirjoittaminen treatmentin perusteella oli jännää ja kivan helppoa. Ainahan minä suunnittelen hyvin, mutta on eri asia kirjoittaa pikakelatun proosan kuin kohtauslistan perusteella. Tiedän, että monien mielestä tällainen lähestymistapa veisi kaiken ilon kirjoittamisesta, mutta minulla onneksi ei. Lopputulos oli myös varsin elokuvallinen.

Kaikkiin kolmeen teokseen olen tyytyväinen, ja useimmat koelukijatkin tykkäsivät. Erityisesti pidän lopusta sekä kompleksisista päähenkilöistä. Aika näyttää, mistä näistä Morviv-iteraatioista mahdollisesti tulee jotain. Elokuvakilpailussa ei ainakaan tullut menestystä. Novellia pitäisi jaksaa lähetellä lisää laatuscifilehtiin.

On mahdollista, että Morvivista syntyisi vielä neljäskin teos, toinen novelli, mutta saa nyt nähdä. Jotenkin juuri nyt novellien kirjoittaminen ei iske yhtään.

Paha vuosi, hyvä vuosi

Sain juuri uusimman romaanikässärini valmiiksi! Meni vielä vanhan vuoden puolelle, vaikka en olisi millään uskonut. Mitä muuta tänä vuonna tapahtui? Paljon.

Toissa vuosi oli aika mälsä, 2016 oli vielä huonompi, ja näytti siltä, että tästä tulisi elämäni karsein vuosi, ja ihme jos edes selviäisin siitä hengissä. Mutta asiat voivat muuttua ihmeellisillä tavoilla.

Vuosi alkoi todella tylysti. Sain viiden viikon sisällä kolme kertaa pysyviä elinvaurioita, kuten minulle usein käy akuutista stressistä. Osa viimeisimmistä vaurioista tosin osoittautui lopulta korjaantuviksi, mutta yksi karmea menetys jäi.

Minulla oli ollut vuosia selittämättömästi ja säännönmukaisesti 12-14 päivän välein hyvä päivä, jolloin sain aikaan enemmän kuin kaikkina muina päivinä yhteensä. Kun nämä loppuivat, käytännössä sen myötä katosi siis valtaosa jäljellä olevasta hyvin vähäisestä toimintakyvystä.

Lisäksi kaikki rasitus aiheutti silmäkipuja. Kun luin, silmiin alkoi sattua. Siivosin, silmiin alkoi sattua. Kävelin, silmiin alkoi sattua (ja lisäksi hengästytti). Tilanne näytti todella toivottomalta. Tämän päälle vielä yksi ihminen kuoli, ja kaveri muutti toiselle puolelle maata, enkä varmaan näe häntä enää koskaan.

Aloin kirjoittaa muistelmia ja tehdessäni siihen taustatyötä löysin koneeltani yli 15 vuotta vanhoja tekstejä, joiden olemassaoloa en muistanut, joissa kuvailen hyvin yksityiskohtaisesti kokemaani väkivaltaa sekä tapoja, joilla perheeni kiusasi ja nöyryytti minua.

Minulla on runsaasti traumaperäisiä muistiaukkoja, ja olin aina ajatellut (koska kaikki hokivat sitä), että ehkä tosiaan muistini liioitteli minuun kohdistuneita hirveitä asioita. Mutta ei, en liioitellut. Itse asiassa olin kaikki nämä vuodet toiminut juuri päinvastoin: olin vähätellyt minuun kohdistunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa, koska kaikki muutkin vähättelivät sitä. Oli siis hyvin voimauttavaa löytää nämä tekstit.

Sitten kokeilin stafylokokkirokotetta, ja silmäkivut katosivat ja kävelykykyni palasi edelliselle tasolle. Silmäkivut ovat edelleen poissa, yhdeksän kuukautta myöhemmin, mikä on hämmentävää, koska yleensä mikään hoito ei toimi minulla kuukautta kauempaa. (Eräs tietty stafylokokkirokote on eräs tutkituimpia ja tehokkaimpia CFS-hoitoja, mutta ko. valmiste on lopetettu kaupallisista syistä, kokeilemani on eri rokote.)

Muistelmien kirjoittamisen ansiosta etsin käsiini myös erään elämäni tärkeimmistä ihmisistä, jonka olin hukannut 10 vuotta aiemmin, ja tapasin hänet vihdoin livenä, mikä oli tietysti mullistavaa. Tällöin stafylokokkirokotteen vaikutus oli parhaimmillaan ja olin todella energinen. Sen jälkeen ystävyytemme on vain vahvistunut.

Pian tämän jälkeen tuli tieto, että runokirjani julkaistaisiin, ja olin tietenkin aivan fiiliksissä, koska en oikeasti uskonut, että niin voisi tapahtua. Runokokoelman saaminen julki vaatii todella paljon tuuria.

Eli nyt on ollut jo muutama hyvä uutinen peräkkäin ja ollaan huhtikuun lopussa. Jotta elämä ei olisi liian helppoa, puoli vuotta poissa pysynyt gastropareesin pahentuminen palasi. Seurauksena laihduin viisi kiloa kuukaudessa, kun en pystynyt syömään juuri mitään. Ateriakokoni oli puolikas leivänpala tai puolikas jugurtti. (Sen jälkeen on vähän helpottanut ja olen onneksi laihtunut vain muutaman kilon, mutta viime vuoden toukokuusta asti yhteensä -18 kg.)

Gastropareesin paheneminen ahdisti, koska tuntui siltä, että kehoni yrittää tappaa minut nälkään, niin kuin se käytännössä yrittikin. Gastropareesin kuolleisuus on 10-40 %, ja tuohon kevääseen mennessä esim. eräässä netin gastropareesitukiryhmässä sairauteen oli kuollut jo kolmisenkymmentä ihmistä.

Seuraus oli omituinen parin viikon jakso, jolloin minua ahdisti hirvittävästi lähes koko ajan, mikä oli erikoista, koska en ollut kärsinyt ahdistuksesta 14 vuoteen. Onneksi tämä meni ohi.

Elokuussa oli Worldcon, joka oli muuten tietysti vuoden huippukohtia, paitsi että munuaiseni lakkasivat toimimasta pari päivää ennen, ja olin hengenvaarassa. Ne korjautuivat kunnolla vasta useita viikkoja myöhemmin, mutta ongelma saattaa palata, eikä siihen ole enää hoitoa.

Pian Worldconin jälkeen aloin meditoida, ja se mullisti elämäni täysin, positiivisella tavalla. Se ja uudet ja uusvanhat kaverit johtivat siihen, että karmeasta vuodesta tulikin lopulta oikein hyvä vuosi.

Tosin huonoja uutisia tuli vielä lisää: lääkärini Olli Polo menetti lääkärinoikeutensa, koska Suomessa potilaita ei saa hoitaa hyvin, ja toinen erinomainen lääkäri Ville Pöntynen on saman uhan alla. Tämä asettaa useat ystäväni hengenvaaraan.

Runokirjalle ja nuortenromaanille löytyi siis kustantaja, mutta lastenkirjasta kiinnostunut kustantaja päätyi lopulta harmillisesti ei-vastaukseen. Myös runomuotoinen romaani etsii yhä kustantajaa. 3/3 suomalaista kirjallisuuslehteä antoi runoilleni myönteisen vastauksen. Ulkomailta tuli novelleille ja runoille pelkkiä hylkyjä, muutama teksti on yhä vetämässä.

Kirjoituskilpailuista tuli menestystä kolmessa pienessä, ei missään niistä, missä minulla oli parhaat tekstit (komedianäytelmä, nuortenromaani, lastenkirja, raapaleet ja lääketiedescifi – yhdet tekstit posti hukkasi).

Sain valmiiksi parhaan novellini ikinä, useita muita novelleja, runomuotoisen (pienois)romaanin, sekä tämän juuri valmistuneen perinteisen. Kirjoitin myös reilusti yli sata runoa, joista valtaosan kesällä. Esiinnyin kolmessa suomenkielisessä ja kahdessa englanninkielisessä open micissä. Ensimmäinen toimittamani englanninkielinen antologia ilmestyi.

Vuoden aikana saimme Elokuvasäätiöltä yhteensä viisi hylkäävää rahoituspäätöstä, mutta tästä lisää myöhemmin.

Vuoden parhaat (suurin osa ei ole ilmestynyt tänä vuonna)

Lukemani tietokirjat

Lukemani romaanit

  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
  • Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika (arvostelu tulossa)
  • David Mitchell: The Bone Clocks (arvostelu tulossa)

Elokuvat

Ensi vuoden tavoitteet

  • uudelle romaanille kustantaja
  • lastenkirjalle kustantaja
  • rahoituksia elokuvaprojekteille
  • uusi runokirja valmiiksi
  • runoja ja novelleja läpi englanninkielisiin kirjallisuuslehtiin

Kymmenes ja viimeinen

Jotenkin jäi blogaamatta ajoissa, mutta kirjoitin kyllä NaNoWriMon tänäkin vuonna, eilen valmistui. Oli tosin kapinaa, eli kirjoitin sata liuskaa teemarunokirjaa.

Perinteiseen NaNoon ei kaikkien näiden elinvaurioiden kanssa vääntyisi enää mitenkään, viime vuonnahan naputtelin sata liuskaa runomuotoista romaania. ScriptFrenzyssähän on perinteisesti kirjoitettu tuo sata liuskaa.

On kiva saada projekti pakettiin, mutta NaNo ei ole ollut enää pariin vuoteen kovin hauskaa, kun sitä joutuu niin naama irvessä väkisin vääntämään. Siksipä päätinkin jo aikaa sitten, että ellei ihmeitä tapahdu, tämä on viimeinen NaNoni. Kymmenes on hyvä tasaluku.

Hieno 10 vuotta on joka tapauksessa ollut, olenhan tavannut monia tärkeitä, jopa elintärkeitä, ihmisiä NaNon kautta. Oikeastaan koko sosiaalinen elämäni perustuu NaNo-ihmisille ympäri vuoden, jatkossa ehkä vielä aiempaakin tiivimmin, mutta siitä lisää myöhemmin. Suomenkin NaNo-piireissä olen kyllä tutustunut useisiin mukaviin ihmisiin ja viimeiset kolme vuotta taas päässyt siellä myös joihinkin livetapaamisiin.

Ja syntyihän siitä kuusi julkaistua romaania, viimevuotisen tekeleen kohtalo on vielä auki. Toivottavasti tämänvuotinenkin päätyy vielä kirjaksi, vaikka ei romaaniksi.

Plus NaNoWriMon oheisprojektista ScriptFrenzystä, johon osallistuin neljä kertaa vuosina 2012-2015, syntyi esikoisnäytelmäni, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset, vielä esittämätön Makuuhaavoja-näytelmä sekä yhden kilpailusijoituksen urallaan kerännyt ensimmäinen elokuvakäsikirjoitukseni Toxic Dreams. (2015 kirjoittamani kaksi keskeneräistä näytelmää eivät ole vieläkään valmistuneet.)

Tähän on hyvä lopettaa.

Paluu esikoisromaanini maailmaan

Aloitin kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa loppuvuonna 2009. Se valmistui seuraavana keväänä ja julkaistiin syksyllä 2011. Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen.

Vuonna 2012 kirjoitin kirjan pohjalta näytelmän, joka ensi-iltansa vuonna 2014. Sen jälkeen oli pidempi tauko, mutta tänä vuonna kirjoitin romaanista elokuvakäsikirjoituksen. Olen tiennyt jo kauan, että elokuvakäsikirjoitus on tulossa, sitä pyydettiin minulta jo vuosia sitten, mutta sen aika ei ollut vielä silloin.

On hassua siirtää tarina uusiin muotoihin, vähän kuin kirjoittaisi fanifiktiota omasta tekstistään. Aina jotain muuttuu, tietenkin. Jotkut juonenkäänteet tapahtuvat eri lailla, eri paikoissa, eri järjestyksessäkin. Paljon jää pois, elokuva ja näytelmä sisältävät väistämättä vähemmän kuin romaani. Pitää olla rohkeutta ymmärtää, milloin jokin tärkeä juttu ei sovi uuteen formaattiin ollenkaan.

Esikoisromaaneille annetaan paljon painoarvoa. Tietysti, ovathan ne monella tapaa erityisiä. Usein ajatellaan, että ne kertovat tekijästään enemmän kuin muut tämän romaanit. Sinänsä ihan järkevä ajatus, paitsi että useimmat esikoisromaanit tuskin ovat tekijänsä ensimmäisiä romaanikäsikirjoituksia.

Minähän sain Marian ilmestyskirjasta yhden hylyn sen perusteella, että se oli “liian omaelämäkerrallinen”. Se huvitti. Vaikka romaanissa on ehkä 5 % oikeita tapahtumia, ja niistäkin iso osa kavereideni kokemuksia, ei minun omiani.

Marian ilmestyskirja oli kuudes romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis tunnu loogiselta, että olisin siihen erityisesti upottanut itseäni, enemmän kuin muihin romaaneihin. Toki voisi ajatella, että jos romaanissa on paljon kirjoittajan tuntemuksia, siinä on aitoutta ja voimaa, kuten Marian ilmestyskirjaakin on kuvailtu. Mutta ei se ole syy, miksi siitä tuli ensimmäinen julkaistu romaanini, vaan se, että opiskelin kirjoitusoppaista kirjoittamisen teknistä puolta.

Olen ajatellut, että Sisimmäisen Inari on julkaistujen romaanieni hahmoista kenties lähinnä minua, vaikea tietysti selvästi sanoa. Kaikissa päähenkilöissä ja monissa sivuhenkilöissäni on minua ja ei-minua. Ehkä vammattomasta transnaisesta on luontevampaa kirjoittaa oman itsen kaltainen, kun siitä ei aleta yhtään niin helposti poimia yhtäläisyyksiä kuin vammaisesta cisnaisesta.

Nyt elokuvaa kirjoittaessa olen ymmärtänyt Marian ilmestyskirjasta asioita, joita aikoinaan en, enkä myöskään vielä näytelmää kirjoittaessa. Ehkä etäisyyden takia, ehkä iän myötä. Joitain alitajuisia juttuja tajusin jo sitä kirjoittaessani, kuten sen, että eräs kohtaus siinä oli jotain, mitä toivoin, että itselleni tapahtuisi – se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin kirjoittaneeni sellaisen kohtauksen.

Mutta kirjan teema, ulkopuolisuus, se on tullut enemmän lähelle. Teema oli mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se tuntui sellaiselta, johon kaikkien on helppo samaistua, vammaisen tai vammattoman. Kaikkein menestyneinkin ihminen on ollut monessa paikassa ja asiassa ulkopuolinen.

Kirjoittaessani en kuitenkaan ymmärtänyt, miten syvällä se ulkopuolisuus minussa on ollut, miten paljon se on hallinnut elämääni. Sellainen ulkopuolisuuden tunne, jolle moni löytää aikuisena nimen, esimerkiksi että heillä on Asperger tai he ovat transsukupuolisia.

Kuten Mariallakin, vammaisuus on minulla merkittävä osasyy ulkopuolisuuteen, mutta ei selitä koko asiaa. Olen kokenut olevani maailman ulkopuolella, mutta sille ei ole olemassa mitään yksittäistä sanaa (paitsi ehkä “syrjäytynyt”, mutta se on lopputulos eikä selitys). Niinpä siitä pitää kirjoittaa kirjoja, teema on läsnä myös seuraavassa romaanissani.

Eräs Marian ilmestyskirjasta, omasta romaanistani, saamani oivallus muutti myös elämääni melko paljon tänä vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin. Osaltaan oivallukseen vaikutti myös eräs toinen, julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis mennyt sekään täysin hukkaan.

Oletko koskaan saanut omasta fiktiivisestä tekstisäsi myöhemmin vastaavia oivalluksia?

P.S. Tämä blogi täytti toissapäivänä jo huikeat seitsemän vuotta! Aloitin sen saatuani kustannussopimuksen Marian ilmestyskirjalle.

Englanninkielisiä julkaisuja ja julkkareita

Osuuskumma International julkaisi hiljattain ensimmäiset englanninkieliset teoksensa – yksi espanjankielinen antologia on putkahtanut jo aiemmin, mutta siinä en ole mukana. Antologiassa Never Stop, jonka novellivalinnat on tehnyt Emmi Itäranta, on mukana vammaisnovellini Josefiina’s Cart of Wonders, aiemmin julkaistu nimellä Josefiinan ihmeellinen vaunu. Oli todella hienoa päästä mukaan antologiaan, koska tarjolla oli paljon todella kovatasoisia novelleja kokeneilta kirjoittajilta.

The Self-Inflicted Relative on vihkomainen pienoisraapalekokoelma, jossa on 33 sadan sanan novellia. Olen toimittanut sen yhdessä Mikko Rauhalan kanssa ja mukana on myös muutamia omia raapaleitani. Erittäin kohtuulliseen neljän euron hintaan tässä on erinomainen lahjaidea ulkkarikavereille – toki myös Never Stop, mutta SIR kulkee kirjeessä kauemmaksikin, ilman että postimaksut vievät konkurssiin. Tai osta vaikka Kosmoskynän englantiversio Cosmospen, josta löytyy muun mainion sisällön seasta myös scifirunoni Ink Blue.

The Self-Inflicted Relative -kansi

Molemmat Osuuskumma Internationalin kirjat löytyvät e:nä myös iTunesista, Elisa Kirjasta ja Amazon Kindlestä. Ja ovat luonnollisesti myynnissä Worldconissa. Molemmat teokset ovat tietenkin huolella kielitarkastettu, myös äidinkielisen kirjoittajan.

Kirjojen julkkarit pidetään Worldconin yhteydessä Messukeskuksessa torstaina 10.8. klo 20. Mukaan pääsee ilman Worldcon-lippuakin.

Runoilua Starbucksissa

Olen lausunut runoja neljän Helsinki Poetry Connectionin tapahtuman open micissä. Sitä ennenkin on tullut lausuttuja runoja, mm. useilla demopartyilla sekä pienempänä koulun juhlissa.

Englanniksi en ollut kuitenkaan ennen lausunut, ja pian on edessä Worldcon, jossa on scifiruno- open mic. Mainittakoon, että puhuttu englantini on varsin hyvää, mutta on paljon sanoja, joiden ääntämisasusta en ole varma, jolloin tarkistan ne etukäteen, myös esimerkiksi konferenssipuheiden kohdalla. (Niitä olen tosin pitänyt englanniksi viimeksi vuonna 2010.)

Maija lausumassa

Sattui siis sopivasti, että American Book Center järjesti open micin Amsterdamin keskustassa. Paikkana oli tosin Starbucks, yök. No, Starbucksissa oli yksi hyvä puoli kun ulkona oli hellettä: siellä on hyvä ilmastointi. Myös kaunista luonnonvaloa riitti. Jos olisin tiennyt miten nätti valo siellä on, olisin ottanut oman kamerani.

Lausumiseni sujui oikein hyvin, vaikka samanlaista tunnelatausta en englanniksi saakaan (ja parhaat lausuntarunoni ovat vain suomeksi). Minulta kysyttiin, haluaisinko lausua myös suomeksi, joten heitin päästäni ne kaksi hyvää lyhyttä runoa, jotka osaan ulkoa ja joita olen lausunut 10+ vuotta. Yllätyksekseni minua tultiin jälkikäteen kehumaan – runoista joista kukaan ei tajunnut mitään.

Suurin osa muusta sisällöstä oli proosaa, ehkä reilu puolet novelleja, loput runoja ja musiikkia. Laatu ei valitettavasti päätä huimannut, ei saisi dissata kollegoita, mutta suurin osa oli akselilla Demi/vogonirunous…

Oli siellä hyvää scifiäkin, mutta totesin, että varmaankin CFS:n takia minun on vaikea keskittyä lausuttuun proosaan. (En kuuntele äänikirjojakaan koskaan.) Runot ovat ihan eri juttu. Toivottavasti jatkossa olisi siis enemmän runoja.

Open micin päätti sattumalta paikalle tullut vanha nainen farkkusortseissa ja sateenkaarenvärisessä solmuvärjätyssä topissa, hän soitti ukulelella Amazing Gracen.

Tutustuin kuusikymppiseen Pohjois-Englannista kotoisin olevaan opettajaan, jonka kanssa ollaan toivottavasti vielä yhteyksissä. Hän otti myös tämän hieman kaidepainotteisen valokuvan minusta.

Vesihierontakakkuja ja banaanipartoja

Tuli vastaan tilanne, että pitää kääntää eräs novellini englanniksi. Aikataulu on melko tiukka ja olen kokemuksesta todennut, että säästää aavistuksen aikaa, kun tekee pohjan Google Translatella, vaikka sieltä tuleekin ihan hirveää tauhkaa jonka saa myllätä täysin uusiksi editointivaiheessa. Monet sanat ja rakenteet tulevat kuitenkin oikein.

Tämä teksti taisi kuitenkin olla turhan villi Translatelle. Tai no, näyttää siltä, että koko Translate on aika villi nykyään. Aiemminhan sanat, joita algoritmi ei ymmärtänyt, jätettiin yleensä kääntämättä, tai Google saattoi poimia tavujen seasta”sanan” ja kääntää sen. Nyt tuntuu, että niiden tilalle tulee jotain aivan satunnaista dadaa. Tässä muutama esimerkki.

juon liikaa mansikkamargaritoja -> I run too much strawberry strawberries
Terolta ei ole tullut yhtään uutta viestiä -> There has not been any new posts on Terhi’s wreckage
muinaisten rabbien loitsuista -> The Spells of Ancient Rabbits (Google jopa selittämättömästi kapitalisoi tämän, ymmärtäen bändinnimipotentiaalin)
Ihastuin siis kirjaimellisesti heppuun -> So I was literally hilarious to the horn
Taustalla sai olla pari rönttöistä kakkusta -> In the background, there was a couple of trunks of shit
hiilaripommi -> bumper blade
hirveän kallista puuhastelua -> tadpoleous pudding
karkinväriset mekot -> coats
En lipsauta mitään golemeista -> I do not even fling any gills
kaksilahkeinen -> doublestone
banaanituulihattu -> banana beard
Ajatuskin makeasta ällöttää. -> The idea is to jump to the wind.

Novellissa isossa roolissa ovat saviukot, jotka Google on kääntänyt mm. caviar ja crayons. Toinen isoa roolia näyttelevä asia on hortensiakuppikakut, joista Google on loihtinut sanat cupcuttons (ei muuten tarkoita mitään), hortensic cooker, hydromassagecake ja hortensiac charge batteries. Anteeksi mitä?

Runokokoelma tulossa

Tapasin tänään uuden kustantajani ensimmäistä kertaa. Minulta ilmestyy ensi vuoden alussa esikoisrunokokoelma Raskas vesi. Nimensä mukaisesti se kertoo vedestä ja ydinvoimasta, muistakin jutuista kyllä.

Olen odottanut tätä niin kauan. Toki jos totta puhutaan, ennen viime vuotta kirjoitin runoja niin hirveän hidasta tahtia, ettei niistä olisi ollut kokoelmaksi. Reilu vuosi sitten runoja alkoi vain tulla ja tulla, ja niitä syntyi vuoden aikana reilusti yli sata. Raskas vesi sisältää niistä parhaat sekä jonkin verran vanhempia – vanhin on kirjoitettu kun olin vasta 18.

Tämän kunniaksi kirjoitin kasan irtonaisia rivejä seuraavan kokoelman tiedostoon. Olen taas siinä vaiheessa, että yksittäiset sanat ja rivit nousevat esiin, mutta niistä ei tahdo muodostua mitään kokonaista. No, eräs Raskaan vedenkin runo pysyi todella pitkään muutaman rivin tynkänä ja näytti jo siltä, että se ei koskaan valmistu, kunnes siitä tuli yksi kirjan ihan parhaita runoja.

Kaavoista valkokankaalle

Linda Aronsonin 21st Century Screenplay on elokuvankirjoituskirja, jonka löysin ihan vahingossa etsiessäni tietoa ei-lineaarisesta elokuvakäsikirjoittamisesta. Kirjoittaja oli kommentoinut erääseen blogitekstiin aiheesta, että hänen kirjansa käsittelee sitä. Hankin sen välittömästi.

Kirja käsittelee käsikirjoituksissa etenkin rakennetta ja draaman kaarta, jonkin verran myös henkilöiden rakentamista. Rakennetta voi hahmottaa hyvin erilaisilla tavoilla (viivoina, ympyröinä, portaina, kaarina jne), muutenkin kuin aristoteliaaninen kolme näytöstä tai Campbellin sankarin matka, mihin olen viime aikoina tykästynyt. Osa on yksinkertaisesti erilaisia visualisaatioita samasta perusideasta. Elokuva on näissä paljon formulaaisempi formaatti kuin romaani.

Ei-lineaarinen elokuvakerronta on voimakkaasti yleistynyt, mihin kirjan nimikin viittaa. Katsojat ovat myös harjaantuneempia ymmärtämään ei-lineaarista kerrontaa ja siksi “flashback-blureja”, värisävykoodausta sun muuta ei yleensä enää tarvitse.

Oli yllättävää havaita, että itse asiassa hyvinkin eri tavoin kaoottiset elokuvat kuten Memento, Girl On The Train ja 21 Grams on rakennettu tiettyjen kaavojen mukaan. Jo se kertoo, että kaavojen noudattaminen ei todellakaan tee elokuvasta kaavoihin kangistunutta.

21st Century Screenplay -kansi

Kaavoja on monia erilaisia, esimerkiksi kerrotaan erillisten ihmisten tarinat, saman porukan eri jäsenten tarinat, kerrotaan yksi tarina ei-lineaarisesti, kerrotaan useita vaihtoehtoisia versioita samoista tapahtumista.

Kirja on juuri sellainen kuin olin toivonut. Vaikka ei-lineaarinen kerronta ei ole sen koko aihe, siinä on aiheesta paljon enemmän kuin missään muussa lukemassani oppaassa. Siinä esitellään monta eri rakennetyyppiä ja niiden alatyyppejä, miten valitaan sopiva rakenne ja miten valinta perustellaan.

Usein rakenteen valintaan vaikuttaa se, millaisena päähenkilö halutaan esittää. Esimerkiksi eräs rakennetyyppi, joka kuulosti täydelliseltä tarinaani monestakin eri syystä, esittää päähenkilön kiehtovana outsiderinä, joka on hänelle tapahtuneiden asioiden summa. Saman rakenteen variaatio taas esittäisi päähenkilön kiehtovana outsiderinä, jota ei edes voi ymmärtää.

Mielenkiintoinen konsepti oli action line ja relationship line, jota en muista missään kymmenistä aiemmin lukemista kirjoitusoppaistani käsitellyn. Eli vaikka kyse olisi samasta tarinasta, siinä on kaksi eri tarinalinjaa. Elokuvissa kun yleensä halutaan fyysisiä tapahtumia myös (jonka taas jotkut voivat sekoittaa konfliktiin).

Lisäksi kirja käsittelee esimerkiksi ideointivaihetta, jonka neuvoja voi hyödyntää kaikessa luovassa kirjoittamisessa. Ensin tarvitaan “villiä ajattelua”, jotta saadaan hyviä ideoita, ja paljon. Sitten tarvitaan rationaalisempaa moodia, jotta saadaan karsittua jyvät akanoista. Sama ei koske vain perusideaa, vaan kaikkia tarinankäänteitä. Elokuvassa on erityisen tärkeää, että kaikki on jännittävää, muttei överiä.

Kirjassa on paljon käytännön esimerkkejä, miten jossain elokuvassa on toteutettu jokin asia toimivasti, miksi se toimii, miten siinä olisi helposti menty mönkään – ja usein myös siitä, miten jossain elokuvassa on mentykin pieleen juuri tässä aspektissa.

Kirjan rakenneopetus ei ehkä sinänsä sovellu kaanoniksi romaanikirjoittamiselle, mutta en näe, etteikö monia kaavoja voisi toteuttaa myös romaanissa – toki romaanissa voi käyttää monia muitakin formaatteja. Erilaisista näkemyksistä draaman kaaresta, aikatasoilla pomppimisesta ja tarinasta toiseen vaihtamisesta tuskin on mitään haittaa, vaikka ei haluaisi niitä preskriptiivisesti noudattaakaan.

Monet kirjan ajatukset auttoivat ymmärtämään myös aiempia tekstejäni. Olin esimerkiksi miettinyt, onko Häpeämättömän Enna kirjan antagonisti. 21st Century Screenwritingistä löysin konseptin mentor antagonist, joka voi sekoittua päähenkilöön, koska hänen vastavoimansa on yleensä tylsä päähenkilö. Mentor antagonist kuvataan aina ulkopuolelta ja jää mysteeriksi. Kuten Enna. (Joissain ei-lineaarisissa elokuvissa henkilö voi saman tarinan eri aikatasoilla olla protagonist tai mentor antagonist!)

Suosittelisin siis tätä kirjaa kaikille englannintaitoisille käsikirjoittajille tai sellaisiksi haluaville ja melkein kaikille muillekin fiktiota kirjoittaville, vaikka en kenellekään ensimmäiseksi kirjaksi.