Archive for Kirjoittaminen

Menneisyyden varjoista

Kuten olen maininnut, olen kirjoittamassa muistelmia. En tällä hetkellä pysty tekemään juuri mitään, mutta muistelmaa pystyn jonkin verran kirjoittamaan, koska se on hieman tajunnanvirtamaisessa muodossa. Ja se on paljon helpompaa kuin romaani tai novelli, koska minun ei tarvitse kuvitella.

Ongelma on ollut, että 2000-luvun alun ja puolivälin välissä minulla on valtavasti muistikatkoja, koska minulla on niin pahoja traumoja siitä ajasta. On vaikea kirjoittaa muistelmaa, jos ei muista kunnolla. Enkä ole pitänyt päiväkirjaa.

Paitsi että olen. Minulla on kaikki sen ajan tiedostoni tallella. Vuodelta 2000 löytyi hyvin yksityiskohtainen päiväkirja muutaman kuukauden ajalta. Vuodelta 2003 löytyi pitkä kirje, jossa kuvailen yksityiskohtaisesti mieheni sairastumista psykoosiin, hänen patologista valehteluaan ja väkivaltaisuuttaan. (Kirjeen vastaanottaja asia ei liikuttanut pätkääkään, vaan hän reagoi alkamalla stalkata minua.)

Lisäksi minulla on lähes gigatavu vanhoja IRC-logeja. En tietenkään voi lukea kaikkea läpi – määrä vastaa paria tuhatta kirjaa – mutta tiedän, mitä niistä kannattaa käydä läpi.

2000-luvun alkupuoli oli minulle hyvin hankala. Oma sairaus, mieheni sairaus, mieheni perheen tapa kieltää aihe kokonaan. Jatkuvat raha- ja asunnottomuushuolet (minulla jäi rahaa vuokran jälkeen käteen reilu 100 euroa kuussa). Minusta levitetyt huhut ja muut itseeni kohdistuneet hyökkäykseet. Hyvä kaverini hakattiin kuoliaaksi ja olisin voinut estää sen.

Mutta se, miten olen selvinnyt siitä kaikki nämä vuodet on, että olen mielessäni kutistanut asioita. En kieltänyt kokonaan, mutta ajatellut, että ehkä asiat eivät kuitenkaan olleet ihan niin pahoja.

Todellisuus on, että ne olivat paljon pahempia.

Muistelman työnimi on Kaasulyhdyn varjossa, joka viittaa tietenkin gaslightingiin. Mutta kyse ei ollut vain gaslightingistä vaan omista selviytymiskeinoista.

Nyt, vuosia myöhemmin, tämä tajuaminen – että en ole liioitellut vaan vähätellyt – ei ole luhistanut minua kasaan. Se on toki aiheuttanut minulle jonkinasteista tunteiden vuoristorataa, mutta ennen kaikkea henkisen vahvuuden tunteen. Moni yritti tuhota minut, mutta ei onnistunut.

Elämäntilanteeni ei ole yhtään parempi nyt, vaan vielä huonompi. Tiedän, että mieleni selviää lähes mistä vain.

Huonona puolena kehoni ei.

Aukko

Blogin yli kuusivuotisen historian ensimmäinen tauko iski. Ei siksi, että ei olisi ollut mitään sanottavaa, tai blogaaminen ei olisi huvittanut. Minulla on kymmeniä ideoita ja pari valmista tai melkein valmista postaustakin löytyy. Jotenkin niitäkään ei ole jaksanut laittaa.

Sain viiden viikon sisällä kolme romahdusta ja kunto on ollut todella huono. Vähät voimat ovat huvenneet romaaniin, muistelmaan (jota on nyt noin 1/3 valmiina) ja Projekti Kultakalaan, jonka on tarkoitus uida perille ensi viikolla. Onneksi tilanne kääntynee parempaan, kun saan pian useita uusia, erittäin lupaavia hoitoja, ensi viikosta alkaen.

Sitä odotellessa joutunen vähentämään blogin postaustiheyttä, kuten olen muiden blogieni kohdalla joutunut tekemään jo aiemmin.

Etenee, hitaasti mutta sitäkin hitaammin

Pitkästä aikaa tilapäivityksiä kirjoituksistani.

Lankamaailma

Runomuotoinen romaani on editointivaiheessa. Homma on sujunut aikataulullisesti surkeasti (terveydentilan takia), muuten hyvin. Vähän kyllä kuumottaa, onko kirja liian kokeellinen kustantajille – varsinkin kun runot ovat ilmeisesti tällä hetkellä out.

Rihmasto

Homeromaani on kustantajakierroksella, ei kovin lupaavalta näytä.

Nuortenromaani

Koelukijoiden (nuortenkirjailija ja nuori lukija) palautteet nuortenromaanista olivat tosi myönteisiä, joten kustannuspäätöstä toivottavasti odotellessa…

Lastenkirjat

Seeprakoiran jälkeen minulla on muhinut useita lastenkirjaideoita. Yksi on nyt työn alla, ja itse olen siitä tosi innoissani. Onneksi lastenkirjassa jo 100 sanaa on jonkin verran, niin tekstin etenemisen huomaa etanavauhdillakin.

Muistelmat

Aloini syksyllä pitkään kaavaillun muistelmateokseni kirjoittamisen. Sekin on runomuotoinen ja sitä pystyn eräänlaisen tajunnanvirtamaisuuden usein kirjoittamaan, vaikka olisin liian huonossa kunnossa muuhun. Se on siis jopa jonkin verran edennyt.

Käsikirjoittaminen

Keväällä 2015 aloitetut kaksi näytelmää ovat yhä kesken. Tällä hetkellä ei voi oikein kirjoittaa sellaista tekstiä, jolle ei löydy paikkaa/deadlineä.

Toissapäivänä piti tulla yhden leffakäsikirjoituskilpailun tulokset, mutta ei ole näkynyt.

Projekti Kultakala etenee ja toivottavasti tärppää.

Raapaleet

Raapaleiden kirjoittamisessa on ollut nyt vähän taukoa. Ideoita on, mutta jotenkin ne eivät materialisoidu. Pitäisi kyllä alkaa pikimmiten taas kirjoittaa lisää.

Muut novellit

Novelli, jolla sijoituin finalistiksi Glasgow’n yliopiston lääketiedescifikilpailussa, ilmestyy pian englanninkielisessä kilpailuantologiassa. Eräässä toisessa kilpailussa olen shortlistillä eli periaatteessa myös finalisti. Yhdestä ei-kilpailuantologiasta odotan tietoa.

Minulla on kasa novelli-ideoita, mutta ne ovat edenneet huonosti. Yhtä on muutama rivi. Yhtä naputtelin syksyllä pari liuskaa, mutta siitä puuttuu jotain, ei juonellisesti vaan muuten.

Kohta ilmestyy novelleja suomeksi ja englanniksi.

Runot

Sain runokokoelman valmiiksi vähän ennen joulua ja se on nyt kustantamokierroksella. Yhdeltä kustantamolta tuli jo henkilökohtainen hylky. Kokoelman valmistumisen jälkeen en ole kirjoittanut erillisiä runoja kuin yhden puolikkaan.

Kustannustoimittaminen

Olen kustannustoimittamassa yhdessä erään toisen kirjoittajan kanssa mielenkiintoista pienoisteosta. Siitä lisää myöhemmin.

Lehtijutut

Pari viikkoa sitten ilmestyi erittäin tärkeä juttuni Suomen Kuvalehden sivustolla. Pian ilmestyy toinen kirjoittamani juttu Tukilinjassa. Keväällä tulee ulos pari juttua, jotka kirjoitin viime keväänä/kesänä. Nyt ei ole työn alla mitään, ei olisi mitenkään voimia.

Muut tekstit

Kirjoitin jokin aika sitten esseetyyppisen tekstin tarjolle englanninkieliseen antologiaan sekä op-ed-tyyppisen tekstin, jota olen tarjonnut muutamalle lehdelle, mutta ei ole tärpännyt. Kahteen paikkaan pitäisi vielä lähettää kun olisi voimia.

Haastattelut

Uudessa Luontaisterveys-lehdessä on haastattelu minusta, keskittyen tietysti terveysasioihin, mutta vähän romaanijuttujakin on mukana.

Katastrofi nimeltä 2016

Tämä vuosi oli ennätyksellisen raskas elämässäni, tuntuu että melkein yhtä raskas kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja se on paljon, koska asuin väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa, sairastuin vakavasti vuonna 2000 ja mieheni sairastui psykoosiin vain vuotta myöhemmin. Paras mitä vuodesta voi sanoa on, että onneksi kukaan läheinen ei kuollut. Yksi hyvä nettituttu kyllä, mutta en voi sanoa, että olisimme olleet läheisiä.

Sabotaasin takia sain runsaasti pysyviä elinvaurioita, jotka romahduttivat kuntoni. Tämän takia en ole enimmäkseen pystynyt tekemään mitään, ja viime vuonna aloitettu uintiharrastuskin piti lopettaa.

Sabotaasin aiheuttama gastropareesin paheneminen johti siihen, että laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Pahimmillaan vatsani tuli täyteen kahdesta falafelpyörykästä ilman lisukkeita. Laihtuminen sinänsä on ihan positiivinen juttu, ja ironinenkin, koska olin langanlaiha ennen kuin toisenlaiset elinvauriot lihottivat minua 20 kiloa parissa kuukaudessa, mutta aiheutti myös aliravitsemusta. Suomessa sain yhden ravintotiputuksen, mutta täällä en ole onnistunut saamaan.

Jouduin tapaturmaan/onnettomuuteen ja tuli syöpäepäily, mistä jo kirjoitinkin, kuten useasta muusta syystä jotka tekivät vuodesta kammottavan. Minulle selvisi hirveä asia perheestäni. Vakavasti sairas paras ystäväni sairastui uuteen sairauteen, jota kukaan ei viitsi hoitaa, koska Suomi. Tällä viikolla tapahtui jotain todella pelottavaa, mahdollisesti hengenvaarallista, mistä en viitsi tässä kertoa, mutta se ei ollut kiva lopetus vuodelle.

Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin tai edes vastata kuulumiskyselyihin, kun tuntuu ettei kukaan voi uskoa millaista minun elämäni on, se on aivan liian absurdin katastrofaalista.

Minulta ilmestyi tänä syksynä kolme kirjaa, romaani, toimittamani antologia sekä erityisruokavaliokirja, jonka piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kirjoitin ennätysmäärän novelleja. Joskus teininä saatoin kirjoittaa 10 novellia vuodessa, mutta ne olivat yleensä hyvin lyhyitä, tyypillisesti vain 500 sanaa. Nyt syntyi lähes yhtä monta ihan kunnon pituista. Runoja syntyi reilusti yli sata(!) ja parhaimmisto lähti hiljattain kustantamokierrokselle.

Osallistuin myös ennätyksellisen moneen kirjoituskilpailuun: yhteen romaanilla, yhteen runolla, yhteen näytelmällä, yhteen sikermällä raapaleita ja kolmeen novellilla. Yhdessä sijoituin finalistiksi, yhdessä en sijoittunut mitenkään ja lopuista tulee tulokset vasta ensi vuonna, osassa vasta reilusti keväällä tai jopa vasta kesällä. Usean suhteen olen aika toiveikas ja petyn kyllä, jos mitään sijoituksia ei tule.

Lisäksi leffakäsis lähti kolmatta ja viimeistä kertaa Nichollsiin ja muutamaan muuhun kilpailuun myös, niitä en laske samaan. Nyt on ihan toinen elokuvaprojekti tekeillä, siitä lisää myöhemmin.

Tämän vuoden tavoitteet onnistuivat aika 50-50. Ruokavaliokirja löysi kustantajan. Runoja, novelleja ja lehtijuttuja kertyi ihan kiva määrä. Uutta kolumnistin paikkaa ei löytynyt (aiempikin loppui viiden vuoden jälkeen, sekin oli kolumnistiksi jo pitkä ura). Näytelmille ei löytynyt ohjaajaa. Ensi vuoden tavoitteet ovat seuraavat.

Uran kannalta ensi vuonna on tärkeä vuosi, koska Worldcon järjestetään Helsingissä, ja sitä varten tapahtuu kaikenlaista, josta lisää myöhemmin. Ensi vuoden tavoitteet:

– menestystä useammassa lukuisista kirjoituskilpailuista joihin osallistuin
– runokirjalle kustantaja
– Lankamaailma valmiiksi ja sille kustantaja
– projekti X etenemään halutulla tavalla
– muistelmat valmiiksi tai ainakin pitkälle
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja valmiiksi
– Erveyskeskukselle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– uusi kolumnistin paikka

Mitä hyvää tänä vuonna tapahtui paitsi kirjoittamisessa onnistumista? Sain pari uutta kaveria(!) (NaNoWriMosta tietenkin, missä muualla tutustuisin ihmisiin), ja parin kaverin kanssa aloimme olla uudelleen tekemisissä pitkän tauon jälkeen. Rakastuin (uudelleen) komediaan, joka on pitänyt minua hengissä, ja löysin podcastit – sen jälkeen, kun olin melkein saanut valmiiksi käsikirjoituksen, jossa kuunnellaan podcasteja, ja ajattelin, että ne eivät ole minun juttuni. Siinä se aika lailla oli.

Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit ovat poikkeuksellisesti kaikki nuortenkirjoja. Aiemminhan en juuri edes lukenut niitä, mutta nyt oman nuortenromaanin kirjoittamisen takia olen lukenut monia. Toisaalta kaksi kirjoista on tuttujeni kirjoittamia, ja olisin varmaan lukenut ne joka tapauksessa.

Parhaat vuonna 2016 lukemani romaanit

Padma Venkatraman: A Time To Dance (arvostelu tulossa)

Corinne Duyvis: On the Edge of Gone

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Parhaat vuonna 2016 lukemani tietokirjat

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Maura O’Halloran: Pure Heart, Enlightened Mind (arvostelu tulossa)

Greg Proops: The Smartest Book in the World (arvostelu tulossa)

Runotytön rujot vuodet

Terhi Rannelan Läpi yön on päiväkirjamuotoinen nuortenromaani 15-vuotiaasta Mariasta, joka yrittää lääkkeillä itsemurhaa. Pikkukaupunkielämä turhauttaa, isän kanssa menee huonosti, ja urheilijapoikaystävä Maston kanssa on sukset ristissä jatkuvasti. Maria päättää kuntoutua kirjoittamalla, vaikka loputtomat hylkykirjeet turhauttavat.

Läpi yön -kansi

Kirja on hyvin kirjoitettu ja päiväkirjan kirjoitustyyli autenttinen. Ehkä liiankin autenttinen: juoni uhkaa hukkua turhanpäiväisten biletysten, koulukuulumisten sun muiden sekaan. Monia lankoja ei koskaan päätellä. Useimmista nuortenromaaneista poiketen kirja jatkuu varsin pitkälle, aina Marian yliopisto-opintoihin saakka.

Itse nuorena vanhempien ongelmista kärsineenä, masentuneena, 14-vuotiaana ensimmäisen romaanikäsikirjoituksen kirjoittaneena ja kirjoittamista selviytymiskeinona käyttäneenä kirjassa oli periaatteessa paljon samaistuttavaa minulle. Jotenkin oli kuitenkin vaikea päästä samalle aaltopituudelle. Marian jatkuva ryyppääminenkin alkoi ärsyttää.

Kirjassa oli myös useita hyvin epäuskottavan tuntuisia yksityiskohtia. Esimerkiksi se kun Maria lähetti esikoisromaaninsa kustantamoon – toki moni lähettää vain yhdelle ensin kun ei paremmasta tiedä, mutta kirjasta tuli kuva kuin Maria ei olisi tiennytkään muita kustantajia tms.

Merkintöjen seassa namedropataan paljon 90-luvulla suosittua musiikkia, kirjoja ja elokuvia. Nämä on koottu vielä kirjan loppuun listoiksi. Sinänsä hassua, että kirjoissa oli paljon itselleni tuttuja ja rakkaita, myös aika obskuureja nimiä, mutta Marian musiikkimaku olikin sitten jo ihan eri planeetalta, vaikka jotakuinkin kaikki biisit muistankin hyvin nuoruudestani – lähinnä ärsyttävinä radiohitteinä.

Kirja herättää kysymyksen, miten paljon siinä on jotain omaelämäkerrallista. Niin toki usein käy kun kirjailija kirjoittaa kirjan kirjoittamisesta, mutta erityisen hämmentävänä koin kirjan taakse painetun rykelmän kirjan kirjoittajan, Terhi Rannelan nuoruuskuvia. Ne tuntuvat vihjaavan, että kirja pohjautuisi Rannelan omaan nuoruuteen, vaikka sanallisesti tähän ei viitata.

Lankamaailman langat solmittu

NaNoWriMo on tältä vuodelta valmis, tai valmistui jo keskiviikkoiltana. Sata liuskaa, koska kuten mainitsin, olin tänä vuonna kapinallinen ja laskin runomuotoisesta tekstistäni liuskoja, kuten ScriptFrenzyssä tehdään.

En ole koskaan aiemmin suunnitellut NaNoani etukäteen näin leväperäisesti. Se tuotti välillä ongelmia, mutta ei pahasti. Juoneen löytyi matkan varrella aika hyvin käänteitä, mutta tekstiin tuli varmaan ennätysmäärä höpötystä, jankkausta ja ties mitä taivastelua.

NaNo-foorumi auttoi kun minulla oli historiallisia kysymyksiä, esimerkiksi 1800-luvun lopun ikkunoista ja peileistä. Tuttua infektiolääkäriäkin konsultoin Twitterissä. Vielä riittää selvitettävää ja editointivaiheessa varmaan vielä paljon lisää. Se lienee tekstin suurin ongelma tällä hetkellä.

Tästä tulee hyvä romaani. Siitä olen aika varma. Toivottavasti sille löytyy myös kustantaja. En tiedä sopiiko tämä kellekään nykyisistä/aiemmista kustantajistani.

Viidennessä NaNo-miitissäni aloimme vihdoin sosialisoida emmekä vain istua koneiden takana. Juttua riitti, koska ihmiset ovat tosi mukavia. Puhuimme mm. unista, tarinan ideoinnista ja rakenteesta, fanfictionista, scifistä, genetiikasta, hollantilaisten hoikkuudesta suhteessa ruokavalioon ja ensi vuoden Suomen Worldconista.

Eräs erittäin mukava osallistuja lupautui mukaan kuukausittaisiin tapamisiimme. Jos hän oikeasti tulee, se olisi ensimmäinen uusi tyyppi tässä ympärivuotisissa NaNo-porukassamme kuuteen vuoteen.

NaNoWriMo taipui runoksi

Jep. Kirjoitan taas NaNoWriMoa. Yhdeksättä kertaa. Mutta tänä vuonna olen NaNo-kapinallinen, kuten monet ovat. Jotkut kirjoittavat romaanien sijaan runoja tai blogipostauksia tai editoivat vanhaa tekstiä. Itsekin kirjoitin aikoinaan Camp NaNoWriMossa näytelmiä, vaikka se ei ollut enää niiden kirjoittamiseen tarkoitettu ScriptFrenzy.

Nyt kirjoitan kyllä romaania, mutta runomuodossa. Kapinallisuus tulee siitä, että en laske sanoja vaan liuskoja, kuten ScriptFrenzyssä. Siitä tuttuun tapaan katson olevani valmis, kun minulla on 100 liuskaa tekstiä. Yksi liuska muunnetaan siis 500 sanaksi, jotta saadaan “50 000 sanan” saldo. Olen tätä aika monta kertaa tehnyt, niin tänä vuonna voin ihan hyvin tehdä näin.

Olen todennut, että rakastan kirjoittaa proosaa runomuodossa. Jälki on ollut myös miellyttävää. Itselleni epätyypilliseen tapaan en ole tehnyt pikkutarkkoja suunnitelmia kohtauslistoineen. Romaani perustuu proosarunooni Lankamaailma. Se kertoo minulle tarinan keskiosan ja (lähes) lopun.

Ennen kaikkea siinä on se oikea tunnelma. Tähän mennessä olen kirjoittanut kaksi romaania novellieni pohjalta ja niissä olennaista on ollut tarina, tässä yritän ennen kaikkea pysyä siinä tunnelmassa, tarina syntyy sen pohjalle.

Onhan tässä toki omat haasteensa, esim. se, että vaikka kirjoitan periaatteessa scifiä, tämä tapahtuu 1800-luvulla. Aiemmissa historiallisissa teksteissäni (ko. runo, novelli ja osa elokuvakäsikirjoituksesta) en ole joutunut aivan yhtä paljoa miettimään sitä, miten aikakausi vaikuttaa, ei vain maailmaan vaan itse henkilöihin.

Ja tietysti se, että olen niin hiton huonossa kunnossa. Keskiviikkona jouduin jopa lähtemään kesken pois NaNo-miitistä, enkä minä käytännössä koskaan lähde mistään kesken (ainakaan tapahtumasta joka loppuu reilusti ennen puoltayötä) sairauksieni takia. Tänään skippasin kokonaan. Harmi – viimeksi meillä oli pelkästään uusia tyyppejä(!), mutta vaikuttivat mukavilta.

Varmaan myös jossain vaiheessa kompastun perinteiseen kompastuskiveeni, eli tarina alkaa loppua kesken. Mutta tarvittaessa voin aina lisäkapinoida muilla runoilla, kun nyt siihen laivaan on muutenkin hypätty.

Messuja, runoja ja juhlahuumaa

Kirjamessuviikot tuppaavat olemaan hektisiä ja jännittäviä, muutenkin kuin vain itse messujen takia. Viime viikko oli taas outo ja jännittävä. Ensinnäkin sain neljä hyvää uutista, joista kolme liittyi – yllätys yllätys – kirjoittamiseen. Näistä yksi oli aivan erityisen hyvä uutinen, jota olen odottanut pitkään. (Yksikään ei siis liity uusiin kustantajiin.)

Keskiviikkona lausuin runoja Helsinki Poetry Connectionin runoklubilla, nyt kolmatta kertaa. Tai siis yhden runon, pitkän scifieepokseni, kun happi ei riittänyt enää muihin valittuihin. Esiintyjien taso oli ehdottomasti korkein tähän mennessä kokemistani iltamista, pari lausujaa oli aivan huikeita.

Tapahtuman inspiroimassa flow’ssa kirjoitin vielä samana yönä viisi runoa ja seuraavana päivänä muutaman. Kirjoitin tosin Suomessa useamman runon jo tätä ennen.

Torstaina ja perjantaina esiinnyin kirjamessuilla. Kaksi pientä osastoesiintymistä ja kaksi paneelia virallisessa ohjelmassa tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Ne keräsivät oikein mukavan yleisön, etenkin Tiedonjakaja vai tarinankertoja, joka veti salin liki täyteen.

Messupaneeli

Kuvassa minä, Johanna Sinisalo, Anu Holopainen ja Kari Välimäki. Kuvasi Tarja Sipiläinen.

On kiva esiintyä, kun esiintymisjännitykseni katosi kokonaan reilu vuosi sitten. Pidin myös puheen triplakirjanjulkkareissani lauantaina, tosin olin huolella suunnitellut aivan erilaisen, särmikkäämmän puheen ja jostain syystä viime hetkellä päätin, että puhunkin jotain ihan muuta.

Oli tosi kivat bileet ja yllättävän suuret. Riippumatta siitä paljonko ihmisiä kutsun, 20 ihmistä on aiemmin ollut vain häissäni, ja nämä saattoivat olla jopa suuremmat kekkerit. Viime julkkareiden vieraistahan kuolontaudit korjasivat paljon suuremman osan ja paikalle pääsi silloin vain aivan muutama ihminen. Pienissäkään juhlsisa ei toki mitään vikaa ole, mutta vaihtelu virkistää.

Matkaan kuului myös mm. useita CFS-potilaiden tapaamisia sekä muutaman uuden hoitokokeilun saaminen (pari on jo tehty tai aloitettu, useampi on vielä korkkaamatta). Kirjamessuostokset jäivät kahteen opukseen (en syttynyt tämän vuoden alepöydistäkään), mutta kaksi kirjaa tarttui muualta mukaan. Ranskassa asuva kollegani yöpyi, kuten minäkin, siskoni luona pari yötä, häntä oli hauska tavata. Harmi että jäi niin lyhyeksi.

Omia kirjojaan on aina kiva signeerata.

Kiroilu on saatanasta

Viime aikoina somessa on puhuttanut kiroilu. Toisten mielestä on hyväksyttävää käskeä keskustelukumppania syömään paskaa, jos tämän jutuissa ei ole mitään tolkkua eikä tämä kuuntele, toisten mielestä ei.

Lapsuudenkodissani rumat sanat oli tiukasti kielletty. Meillä ei sanottu paska tai perse. Jopa pieru oli kielletty sana, sen sijaan sanottiin paukku. Persis, eräs polttopalloa muistuttava keinupallopeli, kulki jollain sievemmällä nimellä, en muista enää millä. Kusiaiset olivat keltiäisiä.

Nyt aikuisena kiroilen kuin merirosvo (myös siskoni taitaa tämän), joten kovin pitkäikäistä iloa näistä säännöistä ei ollut. Minua usein nolottaa se taajuus, jolla ärräpäitä pääsee suustani. Ei vain tukalissa tilanteissa, vaan korostussanoina. Käytän myös banaaleja ilmauksia, kuten vittusaatana ja shittipaska, joiden banaalius viehättää minua. “Vittu mitä paskaa” eli lyhennettynä VMP on eräs suosikki-ilmauksistani, samoin “nyt vittu oikeesti”.

Olen miettinyt, onko kiroilun häpeämisessä samaa kuin oman kehonsa häpeämisessä, jonka kulttuuri meille opettaa. Tai siinä, että tytöt saavat näkyä mutta ei kuulua. Kiroilua ei ole perinteisesti pidetty naisellisena. Käytännössä kaikki naispuoliset tuttuni kuitenkin kiroilevat.

Ja miksi ei saisi? Toki on eri asia huutaa “voi saatanan saatana” kuin käskeä toista ihmistä syömään paskaa.

Kiroilu tuo kieleen lisää rekisterejä ja kirosanat voivat olla lähestulkoon taidetta. Kaikki tuntenevat Tintistä Kapteeni Haddockin, joka käyttää termejä kuten analfabeetti ja bassibasuukki. Itse viehätyin aikoinaan tuttuni käyttämästä eksklamaatiosta “jeesus fuck!” Ihmisperse on ihan helvetin hieno sana.

Kotimaassani Hollannissa makaaberien sanojen käyttö korostukseen on suorastaan taitolaji, kuten olen blogissani kirjoittanut. Ulkona voi olla vittusää ja jokin asia voi olla pilkkukuumekaunis.

Joidenkin mielestä romaaneissa ei kuulu kiroilla, he lopettavat kirjan kesken jos siinä kiroillaan. Ymmärrän toki, että holtittomasti sadattelua joka repliikissä sisältävä kaunokirjallisuus ei ole kaikkien juttu, mutta en ihantajua, miten muutamat ärräpäät pilaavat romaanin.

Nuortenkirjakäsikirjoituksessani on tällä hetkellä viisi kertaa sana vittu (ja kerran sana vittuilu, sekä muutama helvetti, jokunen paska ja yksi “voi perse”). Näistä kolme liittyy siihen, kun eräs henkilö puhuu lapsuudessaan kokemasta massiivisesta traumasta. Olen aika varma siitä, että lukija on kuullut ko. sanan aika monta kertaa eläissään ennen minun kirjaani tarttumista.

Eräs kaunokirjoittamista aloitteleva Twitter-tuttuni valitteli, että hän haluaisi laittaa hahmonsa kiroilemaan (koska se sopisi heille), mutta se tuntuu “väärältä”. Huomautin hänelle, että kirjailija joutuu kirjoittamaan hahmoilleen asioita, joita ei itse tee. En esimerkiksi käytä alkoholia tai tupakoi, mutta jos kukaan hahmoistani ei tekisi näitä, se tuntuisi epäuskottavalta.

Jos käskee jotakuta syömään paskaa, on varmaan jonkun mielestä juntti ja huonotapainen. Entä sitten? Moinen tuskin loukkaa ketään, toisin kuin vaikkapa nykyään yleinen “ruma läski huora” -kielenkäyttö, joka on ihan eri juttu. “Syö paskaa” on ehkä brutaalia, mutta harmiton kehotus.

Harmitonta kuin muukin kiroilu, jonka tarkoituksena ei ole loukata kenenkään persoonaa, sanoi isomummon käytöksen kultainen kirja sitten mitä tahansa.

Itse olen ainakin viime aikoina vapautunut kiroilemaan somessa enemmän. Koska joihinkin asioihin ei yksinkertaisesti voi sanoa muuta kuin että “vittu mitä paskaa.”

Adeno on ilmestynyt

Kuudes romaanini Adeno on nyt julkaistu ja tilattavissa painettuna ja sähkökirjana – toki myös arvostelukappaleit järjestyy . Kyseessä on siis ensimmäinen tieteisromaanini, joka käsittelee flunssaa, mutta myös pelit, niin video-, rooli- kuin lautapelit, ovat merkittävässä roolissa, samoin kuin talven hyytävä kylmyys. Kirjan voi nähdä myös pohdiskelevan transhumanismia.

Teoksen omistus “Ihmisille joihin voi luottaa” kertoo myös sen sisällöstä.

Adeno on melko erilainen kuin aiemmat romaanini, eikä vain siksi että se on scifiä ja sijoittuu 2050-2060-lukujen vaihteeseen. Toisaalta siinä on paljon samaakin, kuten yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja vähemmistöjen iso rooli. Päähenkilö Aava on androgyyninen aseksuaali ja kirjassa on myös esim. polyja, miespareja ja eri etnisten ryhmien edustajia. Luonnollisestikin monen vähemmistön asema on silloin hyvin erilainen.

Moni ehkä miettii, että olenko nyt “vaihtanut” scifiin. Scifiähän olen kirjoittanut paljon 90-luvulta asti. Romaanimuodossa se vaatii valtavan työmäärän, varsinkin kun haluan että yhteiskunta on aidosti erilainen kuin nyt, ei vain teknologiat.

En tiedä, kirjoitanko lisää tieteisromaaneja – se riippuu pitkälti scifin määritelmästä. Adenon seuraaja Rihmasto sijoittuu osittain tulevaisuuteen, mutta en kutsuisi sitä välttämättä scifiksi. Siitä seuraava nuortenromaani on täysin reaalitodellisuuteen sijoittuva. Yksi romaani-idea minulla on jota voisi myös pitää scifinä tai olla pitämättä.