Archive for Matkat
Yliannostus kukkia
Saatan olla saanut yliannostuksen puutarhoita. Anoppi tuli perjantaina kylään Suomesta ja kävimme hänen kanssaan Hortus Botanicuksessa. Sen ulkoanti jäi aika vaisuksi, kun kevät on täällä peräti kolmisen viikkoa myöhässä, mutta tokihan sisällä kasvihuoneissa kukki ja vihersi.
Lauantaina matkustimme pikaisen Leidenissä piipahduksen (ei, emme menneet kasvitieteelliseen puutarhaan) jälkeen Hillegomiin katsomaan Bloemencorso-kukkaparaatia. Paraatia oli katsomassa yhteensä miljoona ihmistä, mutta onneksi Hillegomissa ei ollut liian ruuhkaista, vaikka toki sielläkin oli paljon porukkaa.
Itse kulkue oli hirveästi myöhässä, mutta muuten järjestelyistä ei voinut valittaa. Läheiset ravitsemusliikkeet tarjoilivat kadun varressa ruokaa ja juomaa ilman turistinriistolisiä, ja ravintolan vessaankin pääsi ostamatta mitään (olen tullut siihen tulokseen, että hollantilaiset eivät käy vessassa, koska vaikka olisi miten paljon porukkaa, ja vessoja vain pari, vessoihin ei ole juuri koskaan jonoa, ainakaan ravintoloissa).
Mitä siitä itse kulkueesta voi sanoa? No, ainakin että oli värikäs ja tuoksuva! Onneksi en ole tuoksuyliherkkä – en tiennyt, että kukat voisivat ulkoilmassakin tuoksua niin huumaavasti. Vaunujen valtavat koristeet oli rakennettu mm. liljoista, orkideoista, narsisseista, tulppaaneista ja hyasinteista. Myös kukkasipuleita, oksia, palmunlehviä, paprikoita ja vaikka mitä oli käytetty.
Maanantaina menimme sitten itse Keukenhofiin, joka on yksi Hollannin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Lähdimme aamulla hyvissä ajoin – ja jouduimme silti jonottamaan puoli tuntia, että mahduimme 10 minuutin välein menevään bussiin (viikonloppuisin se menee 5 minuutin välein). Takaisin pääsimme ihme kyllä ilman jonotusta. Muutenkin kaikki sujui sutjakasti, portille, vessoihin tai mihinkään ei tarvinnut jonottaa.
Keukenhof ei tosiaankaan ole pelkkiä tulppaaneja. Ulkokasveista on niitä suuri osa, mutta myös esimerkiksi krookuksia, helmililjoja, pikarililjoja, scilloja, narsisseja, jouluruusuja, alppiruusuja, kirsikkapuita ja magnolioita, joista kahdet jälkimmäiset kukkivat juuri sopivasti. Valkovuokkojakin löytyy. Japanilainen puutarha vaikutti aika epäaidolta.
Kaikkein hienoimmat tulppaanit oli varattu sisätiloihin näyttelyhalleihin. Oli pieniä ja valtavia, vaatimattomia ja överiksi vedettyjä, kirjavia, kulmikkaita, liljamaisia ja höyhenmäisia pörröjä. Halleissa esiteltiin myös esimerkiksi hortensioita, tulilatvoja ja amarylliksiä (jotka minulle näyttävät edelleen kangaskukilta).
Ylivoimaisesti hienointa Keukenhofissa oli kuitenkin halli, jossa esiteltiin orkideoja (ja flamingonkukkia ja bromelioita, mukaan lukien ananaksia, jotka tekivät pikkuisia hedelmiä). Niitä löytyi kaikissa sateenkaaren väreissä. Upeimpia olivat yönsiniset sekä valkoiset, joissa oli raitoja.
Meillä kukkii kotonakin kaksi orkideaa (ja yksi puskee kukkavartta) ja syklaami on aloittamassa kukintaa, maljakoissa on neilikoita ja kahdet eri gerberat, mutta mikään ei kyllä näytä enää oikein miltään. :-P
Suomiavautumista
Kun lähdin Suomeen to 24.1., Hollannissa oli viisi astetta pakkasta ja luntakin reilusti. Eilen taas oli aivan mielettömän keväinen päivä, oli tosi kiva tulla takaisin.
TV-kuvaukset menivät tosi hyvin. Olin ihan varma, että vuodenajan takia vähintään jotain menee pieleen – en pääse Suomeen ollenkaan, joku saa noroviruksen, influenssan tai vähintään hirveän räkätaudin – mutta ei. Kaikki meni putkeen, vaikka kuvausten päätteeksi tarvittiinkin lisähappea ja pyörätuolia (ei onneksi minulle). Annoin yhden lehtihaastattelunkin, joka vaihteeksi käsitteli myös romaaneitani. Näistä lisää pian.
Outoa aiempiin Suomen matkoihini verrattuna oli paitsi tietysti vuodenaika, joka onneksi ei ollut kovin ärhäkkä, myös se, että yövyin ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen lapsuudenkodissani Sörnäisessä. Aiemmin se ei ollut mahdollista, ennen kuin äitini kuoli viime joulukuussa. Osan ajasta nukuin vanhassa makuuhuoneessani ja lihasmuisti osasi yhä yöllä väistää erikoisessa paikassa sijaitsevat kynnykset, vaikka nukuin huoneessa viimeksi yli 18 vuotta sitten!
Mieheni tuli Suomeen vasta viikkoa myöhemmin, veljensä häitä varten, mikä sekin oli vähän hassua. Olin siis varannut itselleni paljon erilaista ohjelmaa. Kävin Tukilinja-lehden toimituksen erittäin mielenkiintoisessa palaverissa, SusuPetalin ja Johanna Virtasen taidenäyttelyssä Mellunmäessä (suosittelen, auki kuun loppuun asti!), kahdessa IRC-miitissä ja tapasin kolmekin vuosien takaa tuttua Twitter-ihmistä, joita en ennen ollut tavannut livenä.
Häissä mietin taas vaihteeksi, että miten joskus saatoinkaan haikailla häävalokuvaajaksi huolimatta siitä, että inhoan tavallisia häitä (tylsyys, prinsessailu, satuolentohömppä, seksistiset lihakauppaperinteet jne). Sellainen ajatus tuli, että voisi olla tosi hienoa kuvata täällä jotain hindu/sikhi/tms-häitä, mutta mahtaisivatkohan he huolia minua kuvaamaan häitään, vaikka perehtyisinkin niiden taustalla olevaan kulttuuriin?
Hauska matka oli, vaikka olikin taas melkoista tukka putkella viilettämistä. Ehdin silti myös lukea kolme kirjastosta lainattua romaania. Lisäksi mukaan tarttui Laura Gustafssonin Huorasatu, Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo, Eeva Kilven Tamara (eroottista cripficiä) ja SusuPetalin Valkoiset talot.
Suututti taas se, miten vähän (tai siis ei ollenkaan) kukaan läheiseni piittaa terveydestäni. Kukaan heistä, mukaan lukien mieheni, ei ole “jaksanut” ottaa influenssarokotetta, vaikka mahdollisuuteni selvitä hengissä influenssasta lienevät luokkaa 50-50. Kaverini kutsuvat kylään ja paikan päällä selviää, että he asuvat seitsemännessä ja talossa on hissiremontti, tai että he ovat vasta juuri toipuneet noroviruksesta (joka on yksi maailman tarttuvimpia viruksia). Mitäs sitä nyt turhaan tuollaisista etukäteen mainitsemaan.
Suomessa kiinnitti huomiota myös kalliuteen. Ruoka tuntui vieläkin hintavammalta kuin viime käynnillä ja ihmisten puheista päätellen onkin. (Kauppojen lisäksi oma lukunsa oli Scandicin minibar, jossa suomalainen lähdevesi maksoi 5,00 ja 2 dl appelsiinimehu 4,70…)
Ja Suomen terveydenhuolto. Taas sain kuulla siitä lukemattomia kauhutarinoita. Tapasin erään parhaista ystävistäni, joka oli menettänyt tunnon jaloistaan HYKSin “testien” takia. Hän oli jo aiemmin hyvin huonossa kunnossa, mutta nyt hän ei ole kuukausiin pystynyt edes seisomaan. Arvatkaapa vaan suututtiko?
Suututti myös eräs kaveri, jonka näkemys on, että “Lapset keksivät ADHD:n, jotta pääsevät koulussa helpommalla” (joo-o, koska vammaisena pääsee aina kaikessa helpommalla, niinhän se menee). Tämän jälkeen hän esitteli tietämystään kysymällä “Luokitellaanko ADHD muuten sairaudeksi?” Ei auttanut opettajavaimon tiukka argumentointi, koska tällaiset ihmiset tietävät aina kaiken kaikesta.
Tough love, se on hänen ja monen muun ratkaisu kaikkeen, vaikka hän ei näitä sanoja käyttänytkään. Kun sanoin, että moni tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivä päätyy vankilaan tai tekee itsemurhan, hänestä tälle ei voi tehdä oikein mitään. Privilege. Koska minä pärjään, kaikkien muidenkin pitää pärjätä, tai se on oma vika.
No, en nyt ehtinyt sitten koko maata yhdellä reissulla pelastaa, jotain jäi vielä ensi kertaankin.
Kaukokaipuuta
Tuleva romaanini liittyy Egyptiin, vaikka tapahtumat eivät sinne sijoitukaan. Olen tehnyt paljon taustatyötä asian tiimoilta. Ostin matkaoppaankin, kun sain sen puoli-ilmaiseksi kirja-alennuksesta.
No, tässä vaiheessa joku ehkä arvaa, mitä tapahtuu, kun lukee Egyptin matkaopasta. Iskee tietenkin kamala matkakuume! Pyramidit, hautakammiot, basaarit ja kaikki muut siistit jutut, lääh. Aleksandrian nykyinen kirjastokin on muuten varsin komea.
Asiaa ei tietenkään helpota se, että Egyptin matka olisi vielä jotenkuten realistinen. Olin kuvitellut, että siellä on talvellakin tukahduttavan kuuma, mutta ei, mukavat parikymmentä astetta. Lentoja saa reilusti alle 500 euron, matka ei kestä tolkuttoman kauaa eikä aikaeroakaan juuri ole, kaikki kiistämättömiä etuja moniin eksoottisiin kohteisiin verrattuna. Rokotteitakaan ei ole pakko ottaa.
Ainoa isompi ongelma on tietysti se, että Egyptissä on …hieman levotonta nyt. Ja terveytenikään ei ole parhaimmillaan. Miksi en keksinyt tätä Egypti-juttua pari vuotta sitten?
Mutta en olisi varmaan kuitenkaan lähtenyt sinne, kun olisin lykännyt sitä, kuten sitä erittäin hypoteettista Perun matkaa, joka olisi kuitenkin ollut vielä teoriassa mahdollinen ollessani paremmassa kunnossa.
Jos haluatte matkustaa johonkin, se on mahdollista ja rahaa on (tai sitä voi hankkia), menkää!
Berliinin ihmeitä
Kuuden päivän Berliinin reissu meni mukavasti, jos ei lasketa lämmön aiheuttamia komplikaatioita sekä hotellin uskomatonta tyrimistä. Todistetusti voin selvitä hengissä 37 asteen lämmöstä – se tosin vaatii lukuisia erilaisia lääkkeitä, muita mömmöjä ja silti ollaan vain sillä hilkulla. Tämä oli muuten mieheni ja minun lähes 13 vuoden yhdessäolon aikana ensimmäinen kerta, kun lensimme yhdessä muualle kuin Hollantiin tai Suomeen!
Berliini on tosi suosittu, trendikäskin lomakaupunki. Minun makuuni turhankin suuri, vaikka suurkaupungiksi se onkin rento ja hyvin avara (avaruudessa on tosin myös kääntöpuolensa – se pidentää etäisyyksiä ja varjoa on vähemmän).
Arkkitehtuuria on pääpiirteissään neljänlaista: paljon Helsinkiä muistuttavia jugend(?)kerrostaloja, pröystäilevän pompöösejä historiallisia kolosseja usein kultakoristeltuina, moderneja pilvenpiirtäjiä sekä masentavan harmaita lähiöbokseja. Kolme jälkimmäistä ei vetoa minuun, ensinmainittu taas on kovin tuttua.
Toki suuressa kaupungissa on puolensa. Löytyy paljon kaikkea – usein tosin kaukana, vaikka joukkoliikenne erinomaisesti toimiikin. Nähtävyyksiä on satoja, ravintoloita tuhansia. Erityisesti vaihtoehtoinen/UG-skene on Berliinissä tosi vahva ja huikeilla graffiteilla koristellut entiset vallatut talot upeita.
Nähtävyyksistä tuli katsastettua lähinnä Neues Museum (seuraavaa kirjaani varten), rentouttava Liquidrom-kylpylä sekä Monsterkabinett, joka oli ehdottomasti reissun kohokohta. Upeasti animoituja steampunk-henkisiä surrealistisia robotteja, jotka tanssivat ja laulavat industrial-hengessä. Mukana on myös esimerkiksi lähes auton kokoinen liikkuva hämähäkki!
Suosittelen kyllä välttämään Best Western -ketjun hotelleja, “neljän tähden” paikka oli uskomaton rimanalitus. Valehtelivat nettisivuillaan palveluistaan, mistä seurasi meille 100 euron lisälasku (mieheni ei jaksanut alkaa riidellä asiasta, vaikka minusta kusetusfirmojen ei saa antaa kiristää itseltään rahaa).
Lisäksi siivooja heitti tavaroitani pois(!) ja kun menin valittamaan, respassa oleva tyyppi ei tuntunut osaavan englantia (minkä ymmärrän monessa paikassa, mutta en neljän tähden hotellissa suurkaupungissa)! Mitään selitystä tai korvausta en koskaan saanut. Nettiyhteys saattoi iltaisin olla tunteja ylikuormitettu (ei päässyt kirjautumaan sisään ollenkaan) ja muulloinkin pätki usein jopa viisi kertaa tunnissa.
Berliinin kasvisravintolat
Vaikka ei muuta paljoa jaksaisikaan, niin aina jaksaa syödä. Niinpä keskityin matkalla vierailemaan erilaisissa (kasvis)ravintoloissa, joita etsin lähinnä HappyCow-palvelusta. Myös kustantajani, joka on vegaani, antoi minulle vinkkejä. Suurin osa paikoista oli kyllä ainakin osittain pettymyksiä.
En yleensä syö juuri pikaruokaa, mutta nyt piti testata. Vegaanista currywurstia tyylikkäässä Koppsissa, ihan OK, mutta reissusta teki sen arvoinen maailman paras jäätee, appelsiini-karpalo-jasmiini. Vego Foodworldista (josta saisi myös vegaanista tiramisua ja “Magnumia”) testasimme piruuttamme vegaaniset pekonijuustohampurilaiset, nekin ihan jees, joskaan pekonia emme havainneet.
Panimoravintola Vaustissa tuli käytyä kahdestikin. Vihannesrösti sekä talon omalla soijajuustolla höystetty flammkuchen olivat vähän turhan pubiruokaa omaan makuun, mutta se kotitekoinen mango-chililimonadi…
La Mano Verde on monia palkintoja voittanut vegaaninen, osittain raw, gourmetravintola. Heidän lounaansa oli kyllä pettymys, sen verran mautonta.
Intialainen kasvisravintola Satyam oli samoin pettymys mauttomuudellaan. Sen sijaan lähistöllä sijainnut Mujarani tarjosi samaan viiden euron hintaan paljon herkullisemman usean lajin lounaan.
Vietnamilaistakin tuli tietysti popsittua. Samadhin ruoka oli modernia aasialaista kasvisruokaa, tosin mieheni pad thai hakkasi kyllä minun vietnamilaishenkisen keittoni. Lieu in Berlinissä oli tuoreimmat idut ja rau ramit, mitä on tullut vastaan, Monsieur Vuongissa maukkaat kasvisruoat ja ihana vadelma-lime-thaibasilikajuoma. Muutenkin nuo erilaiset juomat taisivat olla reissun parhaat herkut.
Milloin kannattaa matkustaa Hollantiin/Amsterdamiin?
Tämä on kolmas ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa Hollantiin matkustamista käsittelevässä postaussarjassani.
Hollanti on mukava paikka ympäri vuoden, mutta suosittelen kyllä ehdottomasti tulemaan tänne keväällä, kesällä tai alkusyksystä, jos mitenkään mahdollista. Kirsikkapuut ja magnoliat alkavat kukkia suunnilleen syntymäpäiväni aikoihin (3.4.), joskin se riippuu vuodesta. Se on upea näky! Luumut ja mantelit kukkivat kauniin vaaleanpunaisina toukokuun alussa.
Huhtikuun alusta alkaakin sitten ihana kukkatykitys, jota riittää lokakuulle asti. Esimerkiksi vain kerran 10 vuodessa järjestettävä Floriade sulkee ovensa 7.10. Tulppaanien kohdalla parasta aikaa on huhtikuu. Keukenhof-tulppaanipuutarha on auki maaliskuun lopusta toukokuun alkuun. Sen huippukohta Bloemencorso-kukkakulkue on huhtikuun puolivälissä. Open Tuinen Dagen järjestetään kesäkuun puolivälissä.
Koska meri viilentää, Hollannissa ei yleensä ole liian kuuma, ainakaan yhtä kuuma kuin muualla. Esimerkiksi heinäkuussa Suomessa on yleensä lämpimämpää. Toisaalta täällä voi joskus olla hellettä huhti- tai lokakuussa. Nyt tänä vuonna oli maaliskuussa T-paitakelejä. Syyskuussa järjestetään vielä paljon rantafestivaaleja yms.
Sää on kuitenkin erittäin ennalta-arvaamaton. Viikon lomalla voi paistaa koko ajan tai sataa koko ajan. Tammikuussa voi olla 12C, mutta niin kesäkuussakin. Toukokuu on tilastollisesti vähiten sateisinta aikaa. (Keskimäärin sadepäiviä on Amsterdamissa 180 vuodessa, eli joka toinen päivä, mutta suurimpana osana sadepäivistä sataa vain vähän.)
Talvella on yleensä 0-10 astetta lämmintä, mutta joskus harvoin voi olla kymmenenkin astetta pakkasta, lähinnä joulu-helmikuussa. Amsterdam on kuitenkin varsin tuulinen paikka, joten nollakelikin voi joskus tuntua suomalaisestakin hyytävältä. Lunta tulee useimpina talvina 1-2 kertaa ja se sotkee yleensä joukkoliikenteen täysin. Kanavilla pääsee luistelemaan vain noin kerran 10 vuodessa.
Talven tärkeimmät tapahtumat lienevät Sinterklaas-jouluparaati marraskuun lopussa sekä joulumarkkinat, joita järjestetään useita sekä Amsterdamissa että lähikaupungeissa. Hienompia joulutoreja tosin löytynee esimerkiksi Saksasta.
Hollanti juhlii muualla Mardi Grasina tunnettua karnevaalia laskiaisen aikaan, mutta hulvaton, päiviä kestävä kreisibailaus koskee lähinnä Etelä-Hollantia. Parhaat paikat lienevät Eindhoven, Maastricht, Den Bosch ja Breda. Amsterdamissa karnevaali ei näy mitenkään.
Keski-Euroopan pahin sesonki on elokuussa. Silloin hollantilaisetkin yleensä pitävät lomansa. Eli porukkaa on paljon, hotellit ovat täynnä ja toisaalta etenkin elokuun 2. ja 3. viikoilla monet paikat (esim. ravintolat ja pienet kaupat) ovat lomien takia suljettuina. Syyskuussakin on vielä aika ruuhkaista. Tule siis mieluummin kesä- tai heinäkuussa.
Monet paikat ovat kiinni sunnuntaisin ja maanantaisin. Kaupat etenkin sunnuntaisin ja museot maanantaisin, mutta kaupatkin voivat olla maanantaina kiinni tai avata vasta 12-13 aikaan. Tämä kannattaa pitää mielessä! Sunnuntaisinkin kyllä saa ongelmitta ruokaa (niin ravintoloista kuin kaupoista), matkamuistoja yms. Keskustassa useimmat paikat ovat auki.
Jotkut harvat paikat ovat tiistaisin kiinni tai esim. ma-ti. Eli jos matkustat vaikka Amsterdamista päiväretkelle toiseen kaupunkiin, varmin vaihtoehto on ke-la. Amsterdamissa ja monissa muissa kaupungeissa torstai on “ostospäivä”, eli kaupat ovat auki pitkään (yleensä klo 21 asti).
Jouluaatto on normaali päivä ja pitkänäperjantainakin ovat useimmat paikat auki. Pääsiäisenä voi hyvin matkustaa tänne, siinä missä Saksassa tosi monet paikat ovat lähes koko pääsiäisen kiinni.
Suurimmat “bilepäivät” ovat kuningattaren päivä 30.4., Amsterdam Pride elokuun 1. viikonloppuna sekä erilaiset isot jalkapallokisat – käytännössä Euroopan cup (joka käsittääkseni on vasta 2014 seuraavan kerran?). Näitä kannattaa vältellä, jos ei välitä riehakkaasta meiningistä. Myös Ajaxin voittaessa ison matsin kannattaa välttää keskustaa…
Seikkailuita Hollannissa ja Belgiassa
Reissumme Flevopolderiin kulki reittiä Weesp (kylä) – Lelystad (pienehkö kaupunki, mutta teollisuusvoittoinen – Almere (suuri kaupunki). Lelystad ja Almere on perustettu vasta 1970-luvulla – koko maata niiden alla ei ollut sitä ennen.
Weesp oli sellainen söpö, joskin suhteellinen turistinen kylä. Emme jaksaneet lähteä vähän matkan päähän ihmettelemään linnoituksia.
Almeressa riittää ihania kadunnimiä. Esimerkiksi Kruidenwijkissä kaikki kadunnimet ovat mausteita, sateenkaarikaupunginosassa värejä. Eläinkaupunginosan pisin katu on tietenkin Giraffeweg! Siellä oli myös yksi talo, joka oli kauttaaltaan peitetty “tiilillä”, joissa oli puutarhatontun kuva reliefinä…
Lelystad oli karu paikka, tosin arkkitehtuuriltaan …mielenkiintoinen, jos esimerkiksi tykkää pystysuunnassa mutkittelevista kävelysilloista. Kaupungin suosituin nähtävyys on ostoskeskus Batavia Stad, jonne lähdimme Lindtin perässä. Hirveä kitschhelvetti: outletkauppakeskus, jossa jokainen myymälä esittää pittoreskiä taloa pikkukaupungissa, on kaupunginmuurit ja kaikki. (Lentsikkafaneille tiedoksi, Lelystadissa on myös kuulemma varsin hieno ilmailumuseo.)
Reissulla parasta oli kuitenkin villihevosten näkeminen junan ikkunasta. Niitä oli paljon! Villihärkiä ei valitettavasti näkynyt. Tuonne valtavaan luonnonpuistoon ei ikävä kyllä pääse fiksusti ilman autoa tai pyörää.
Antwerpen, joka muuten on Belgian suurin kaupunki (Bryssel on samantyyppinen kaupunkikertymä kuin Lontookin, itse kaupunki on pieni), oli hyvin hämärä paikka. Homojen, timanttien, jainalaisten ja kikkaratukkaisten, pitkäpartaisten, kipapäisten juutalaisten kotikaupunki.
Kaupungin tärkein nähtävyys on historiallinen rautatieasema, jossa junat ajavat kolmessa kerroksessa ja jossa on 40 jalokivikauppaa (viereisessä timanttikaupunginosassa vielä paljon lisää). Sitä pääsi ihmettelemään yläpuolelta viereiseen maailmanpyörään.
Jainatemppeliin emme valitettavasti päässeet sisään. Sen vierestä löytyi vihdoin reissun ensimmäinen ja ainoa ruokakauppa Colryut, jos aseman pikkuruista Sparia ei lasketa, mutta siitä jäi kyllä traumat. Siihen masentavaan pahvilaatikkotornihelvettiin (jota kutsuin kohteliaasti ghettolääväksi) verrattuna Lidlkin olisi viehättävä, rustiikkinen boutique.
Antwerpenissä meinasi käydä huonosti. Matkaa edeltänyt stressitilanne + helle yhdistettynä lisämunuaisen vajaatoimintaan ja diabetes insipidukseen osoittautui hengenvaaralliseksi. Lopulta tuli sellainen olo, että ihan sama muuten jos henki lähtee, mutta ei Antwerpenissä!
Silloin yöllä tuli kelailtua myös, että miten paljon asioitaan on mahdollista järjestää, jos vaikka jotain sattuu. Minullahan on lapsellinen usko siihen, että jos pidän jatkuvasti jotain kirja/kässäriprojektia, minulle ei voi käydä mitään ennen kuin se on valmis. Vaikka tiedän, etteivät ne projektit lopu.
Kirjoja ei voi loputtomasti kirjoittaa. Vaikka eläisinkin 90-vuotiaaksi, silti niitä jäisi varmaankin kirjoittamatta. Mitä sitten voi tehdä?
Jos on yksi asia, mitä oikeasti haluaisin kaiken varalta tehdä, on saada yhteys entiseen parhaaseen ystävääni.
Seuraavat seikkailut ovat vuorossa Saksassa, huomenna nimittäin Berliiniin. Olin jo toiveikas, että siellähän oli ollut vähän aikaa viileämpää kuin täällä, mutta nyt on luvattu 32-35 astetta (Hollannissakin kyllä sisämaassa 37C!). No, jos ei ole kosteaa, kai tuosta selviää. Kosteus on minulle se kaikkein huonoin juttu – Suomessakin meinasin aikoinaan joutua sairaalaan 14C “kesähelteillä” kun oli erittäin kosteaa.
Nyt on suunnitteilla pari tosi mielenkiintoista ja hienoa asiaa, joista en tosin varmaan voi vielä pitkään aikaan kertoa. Ei valitettavasti mitään kirjoihini liittyvää tosin.
En ole ehtinyt lomalla kirjoittaa yhtään. Maanantaina alkaa taas työ, kahden käännösprojektin tarkistamisella.
Reissua, rutiinia ja runoutta
Minun piti aluksi kirjoittaa Suomen matkojen rutiineista. Niitä on tässä kolmen matkan myötä ehtinyt muodostua paljon. Joka matkalla on yövytty kavereiden luona Ogelissa, tavattu suurinpiirtein samat kaverit (ja minä aina myös jotain nettituttuja, joita en ole ennen tavannut livenä), roudattu kotiin paljolti samoja tuliaisia jne.
Olen nukkunut aivan liian vähän ja syönyt aivan liian paljon. Jokaisella matkalla, oikeastaan puolisattumalta, olen päätynyt syömään Habibissa ja Weeruskassa. Joka kerta olen myös mennyt ensimmäisenä iltana ensin Vegemestaan jonkun kanssa ja sitten mennyt samalle kaverille (siis sama kaveri joka kerta, ei sama jonka kanssa on syöty Vegemestassa).
Lisäksi viime vuoden ja tällä matkalla oli muutakin yhteistä. Kävimme Boozemblyillä (jossa tänä vuonna satoi kaatamalla, joten ulkomaalaiset kaverit jäivät valitettavasti tältä vuodelta tapaaamatta) ja olimme kaksi päivää mökillä Hauholla.
Kavereidemme luona oli taas yöpymässä samaan aikaan 18-vuotias ulkomaalainen WoW-pelaaja (eri tyyppi, eri maasta). Tällä kertaa menimme syömään samaan ravintolaan samalla kuuden hengen porukalla kuin toukokuussa. Ja Schipholin suklaamyymälän myyjä tunnisti meidät tällä kertaa…
Rutiineja on tosin katkennutkin. Ensimmäisellä reissulla oli kolme työkeikkaa (peräkkäisinä päivinä), viimeksi kaksi (samana päivänä; saman päivän kolmas peruuntui). Nyt ei ollut mitään. Sekös vasta kummallista olikin. Kasvisravintolatkin jäivät Vegemestaa lukuunottamatta väliin.
Meitä erittäin ystävällisesti majoittanut ihana ystäväperhe muuttaa todennäköisesti ensi kuussa pariksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Paitsi että heitä tulee ikävä, ei ole aavistustakaan, missä jatkossa majoitumme, mikä tietysti hieman vaikeuttaa.
Ja sitten on paljon sitä, mikä ei ole rutiinia. Vaikka olen aina tavannut “jonkin uuden nettitutun” niin tietysti kaikki ovat olleet ihan erilaisia ihmisiä. Viimeksi kohteena oli eräs sukulainen, ravitsemuksen asiantuntija, nyt eräs kirjailijakollega.
Lisäksi tällä matkalla tuli erityisen paljon hassuja kohtaamisia. Tuo unkarilainen wowittaja oli tapaus sinänsä. Sitten oli uskomattoman nuoren näköinen reilu 70-vuotias entinen kampaaja, joka bussissa hipelöi ihastellen hiuksiani (erityisen imartelevaa ottaen huomioon pahan hiustenlähtöni) ja kertoi samalla lähes koko elämäntarinansa.
Irccimiittiimme tuli kuokkimaan lauma pietarsaarelaisia teini-ikäisiä skeittaripoikia, jotka olivat eksyksissä, hieman humalassa ja puhuivat hyvin huonoa suomea ja englantia sekaisin. Kuulemma jos he puhuvat ruotsia, muut haluavat tappaa heidät. Oikein lupsakkaa ja herttaista porukkaa ja naurettua tuli kyyneleet silmissä.
Oikeastaan opin aivan hurjan määrän erilaisia juttuja matkan aikana. Selvästi enemmän vielä kuin edellisillä kerroilla (enkä siis vain ihmis- ja eläinluonnosta, vaan myös esimerkiksi lääketieteestä ja kirjoittamisesta). Voisi melkein kutsua koko juttua opintomatkaksi! Toki myös inspiraatioita löytyi, ei novelleihin, mutta runoihin, artikkeleihin ja tulevaan romaaniin.
Ja kotiin tuli kaksi matkalaukullista tavaraa, jotka sai melkein hyppiä kiinni. Uusia kirjoja tarttui mukaan peräti kahdeksan, joiden seassa oli mm. vastustamaton Kirjatori-löytö, kaverin yli 90 %(!) alennuksella pyynnöstäni ostama Maailman ihanin tyttö, materiaalia seuraavan romaanin taustatyöhön Huuto.netistä, useita em. kollegan kirjoja sekä Lukuhoukan lähettämä Totta (kiitos molemmille!). Yksi on tosin vain lainassa.
Kirjailijatar lahjoi minua myös ihastuttavilla käsitöillään. Arvostan käsitöitä todella, varsinkin kun tuttavapiirissäni ei ole juuri käsityöihmisiä (pikkusiskoni ompelee ja aiemmin myös neuloi, anoppi ompelee ja mummi ompelee sekä teki aiemmin mattoja/poppanoita, mutta silti). Sellaisen saamiseen tekijältä itseltään on ihan eri asia kuin se, että saan mummiltani tämän myyjäisistä ostamat villasukat.
Ja se huolella valikoitu matkakirja, Leena Krohnin Pereat Mundus jäi kokonaan lukematta. Sen sijaan ahmin läppäriltä Lionel Shriverin romaania The Post-Birthday World.
Paluumatkallamme lastausvaiheessa Finnairin lentokapteeni räpelsi ohjaamossa läppäriään, jonka ruudulla näkyi bikinipimuja. Terkut vaan sinne, Jyri en-muista-sukunimeäsi.
Kotiin palattuani olen ehtinyt jo antaa yhden puhelinhaastattelun. Se ilmestynee ihan lähiaikoina, koska kyseessä on nettilehti. Ja yksi tavallista harmittavampi hylky tuli, mutta siitä lisää myöhemmin.
Loma häämöttää
Kirja on nyt käännetty, artikkelit kirjoitettu ja ASCII-kuvatkin aika lailla piirretty. Huomenna alkaa loma, kolme viikkoa plus heti perään Berliinin matka, jonne lähdemme hääpäivänämme. Se ei tosin ole varsinaista lomaa, koska mieheni on konferenssissa.
En tiedä vielä, mitä aion Berliinissä tehdä, paitsi käydä ihanissa kasvisravintoloissa, Liquidrom-kylpylässä, vegaanimarket Veganzissa sekä egyptimuseossa. Voi hyvin olla, ettei muuhun riitä voimiakaan, vaan löhöän loppuajan hotellihuoneessa lukemassa ja kirjoittamassa.
Suomeen lähdemme ensi maanantaina ja olemme viikon. Voin siis mielelläni tavata muita kirjoittajia ja tietysti fanejani. ;-> En tosin vielä tiedä varmasti aikataulusta, sillä olemme pari päivää mökillä Hauholla. Luultavasti tiistaista torstaihin. Näyttää siltä, ettei minulla ole tällä kertaa työkeikkoja. Viime reissulla oli kaksi ja sitä edellisellä kolme (alun perin viimeksi piti olla kolme samana päivänä).
En tiedä myöskään, mitä teemme Suomesta palattuamme. Tarkoituksena on ainakin käydä IJmuidenissa ja tehdä Lelystad-Almere-Weesp-reissu, mutta en tiedä, mitä niissäkään paikoissa teemme…
Suomen reissun lomakirjoiksi on varattu Leena Krohnin Pereat Mundus sekä Lionel Shriveriä sähköisessä muodossa läppärillä. Lisäksi saan Suomesta kolme kirjaa (joista kaksi olen kyllä ostanut, mutta ne ovat logistisista syistä Suomessa).
Plan B: eutanasia
Kaverini Timo lentää tänään Yhdysvaltoihin ja tapaa huomenna Charlottessa tunnetun CFS-asiantuntija Charles Lappin. Timo uskoo, että hänen ns. viimeinen toivonsa on tutkimuslääke Ampligen, vaikka tietenkin olen muistuttanut häntä kaikista muistakin hoitovaihtoehdoista.
Ulkoisesti Timosta ei huomaa, että hänessä on mitään vialla. Hän ei vaikuta sairaalta. Hän ei ole myöskään masentunut, ainoastaan helvetin turhautunut.
Tein Timosta viime vuonna henkilökuvan erääseen urheilulehteen. Hän on entinen huippu-urheilija. Ilman urheilua mikään ei tunnu miltään, paitsi korkeintaan paskalta.
Jos Timo ei onnistu saamaan Ampligeniä, mikä on mahdollista, tai se ei toimi, eikä hän onnistu saamaan mitään muuta hoitoa, hänellä on kuitenkin plan B.
Kaikkein eniten Timo pelkää sitä, että hänen elämänsä jäisi turhaksi. Hän innostui saatuaan idean, että voisi jotenkin luovuttaa elimiään niitä tarvitseville. Hän voisi jopa pelastaa jonkun hengen, eikä hänen elämänsä olisi ollut merkityksetön.
Timo on toiminnan mies, joten saatuaan tämän ajatuksen hän alkoi heti ottaa selvää, voisiko asia olla käytännössä mahdollinen. Hän otti yhteyttä useisiin eutanasiaklinikoihin kuten Dignitasiin.
Klinikat ovat pahoitelleet, että he eivät voi auttaa asiassa. Belgialainen eutanasiajärjestö ilmeisesti kuitenkin on järjestänyt joitain eutanasioita, joihin liittyy elinluovutus. Timo yrittää saada järjestöön yhteyden.
Huomaan, että kirjoittaessani tästä kirjoitustyylini muuttuu asiallisen etäiseksi, ehkä hivenen lakoniseksikin. On helpompi ajatella, että kerron jonkin kuvitteellisen henkilön tarinaa.
Timo on kuitenkin kaverini, vaikka en voikaan sanoa, että olisimme läheisiä tai tuntisimme hyvin. Minusta hänen eutanasiaideansa on samaan aikaan helvetin tyhmä ja samaan aikaan ymmärrän sitä täysin.
“Tyhmyys” tulee lähinnä siitä, että CFS:ään on niin paljon hoitoja. Juuri sain kuulla, että eräs tuttuni, joka sairastaa useita muitakin hyvin vakavia sairauksia – tai sairasti, ainakin osa niistä on ilmeisesti parantunut -, eikä pari vuotta sitten usein jaksanut edes harjata hiuksiaan, on tullut niin paljon parempaan kuntoon, että matkustelee, ajaa 50 kilometrin pyörälenkkejä ja aikoo matkustaa jopa Aasiaan.
Minulla monen tehokkaan hoidon saamisen esteeksi on muodostunut budjetti, oma ja/tai yhteiskunnan. Timolla on kuitenkin mahdollisuus lähteä Yhdysvaltoihinkin. Ampligen ei ole halpaa lystiä, eikä tietysti reissu muutenkaan.
Uskon myös, että Timo hätäilee koko ajatuksen kanssa. Pitkäaikaissairauden kanssa voi oppia elämään, nauttimaankin elämästä, vaikka olisi ollut urheilijakin, eikä se ole “luovuttamista” tai “häviämistä”. Se voi tosin viedä vuosia, eikä Timo ole vielä sairastanut niin kauaa. Elämään voi löytää merkitystä muutenkin kuin elinluovutuksen kautta.
Minulla ei ole mitään eutanasiaa vastaan, harmittaa vain, miten niin monet ihmiset tekevät sen koska sairastavat jotain sellaista, joihin on erittäin tehokkaita hoitoja (kuten CFS tai MS-tauti, jonka eteneminen pystytään lähes aina LDN:llä pysäyttämään ja oireita tehokkaasti lievittämään). Toisaalta ajatus paranemisesta “joskus” ei välttämättä lohduta.
CFS/fibromyalgiakirjani ensimmäinen versio oli omistettu Kathleen Walkerille, joka sanoi itse rakastavansa elämää, mutta vihaavansa sitä, millainen hänen elämästään oli tullut. Hän ei saanut kipuihinsa riittävää hoitoa. Taitaa olla jo lähemmäs 10 vuotta siitä, kun sain uutisen hänen kuolemastaan.
Entinen paras ystäväni, joka hänkin sairasti CFS:ää, kysyi minulta joskus, olisinko hänen luonaan, jos hän tekisi itsemurhan. Vastasin myöntävästi. Nyt en ole kuullut hänestä mitään moneen vuoteen mitään. Googletan aina välillä hänen nimeään, joten tiedän, ettei hän ole kuollut. (Hän on erittäin tunnetusta perheestä, joten Google kyllä tietäisi, jos hän olisi.)
Annoin Timolle Makuuhaavoja-romaanini sähköisessä muodossa matkalukemiseksi, vaikka sitä ei ole vielä edes lopullisesti oikoluettu. Sen päähenkilö on tosin vuoteenoma, CFS:ää sairastava entinen urheilija, mutta Timo sanoi, että lukee sen mielellään silti.
Timolle voi halutessaan jättää viestin tähän (tai minulle sähköpostitse). Poistan kyllä kaikki aivottomat positiivislässytysjeesustelut ja muut perseilyt. :-P
Uuden romaanini kansikuva
Tässä on vihdoin syksyllä ilmestyvän toisen romaanini Makuuhaavoja kansikuva (sen voi napsauttaa isommaksi, jolloin yksi “jippo” näkyy paremmin). Kannen on toteuttanut kanadalainen valokuvaaja-AD Stephen Caissie, joka teki minulle kansikuvia ensimmäisen kerran jo vuonna 2007, silloin omakustanteisiini.
Kansi ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Marian ilmestyskirjan (se olisikin haastavaa!), mutta kirjaa se kuvaa yhtä hyvin. Halusin myös kannen, joka toimii myös peukalonkynsikoossa.
Sähköisiä arvostelukappaleita voi pyytää jo (ja Marian ilmestyskirjastakin niitä saa yhä), tosin niitä tuskin saa ennen elokuuta.
Muuta tulevaa: haastatteluni ilmestyy eräässä isossa lehdessä luultavasti reilun kahden viikon päästä, tosin muutkin ajankohdat ovat mahdollisia. Suomessa lienen seuraavan kerran n. 28.7.-5.8., jos joku haluaa tavata (joo, lennot pitäisi hommata, ei ole vielä pystynyt). Lisäksi olen Berliinissä 19.-24.8., mutta siellä minulla ei tietääkseni ole ketään tuttuja. Kaikki vinkit ko. kaupungista otetaan toki vastaan.
Ja ScriptFrenzy on sitten ainakin virallisesti lopetettu. :-/ En tiedä, onko tarkoitukseni kynäillä tulevan menestysleffani(tm) käsikirjoitusta silti ensi vuoden huhtikuussa, vai johonkin muuhun aikaan.
