Archive for Matkat
Matkoja matkojen sisällä
En ole hetkeen kirjoittanut raportteja Suomen-matkoiltani, kun niissä ei ole tapahtunut mitään ulkopuolisen näkökulmasta kovin mielenkiintoista. En tiedä tapahtuiko tälläkään, mutta ainakin omasta näkökulmastani siellä sattui melkoisia seikkailuita.
Leiri, kolme museota, kolme runonlausuntaa (ja kaksi pelkästään ystäville), kolme paneelikeskustelua, meditaatiotilaisuuden vetäminen, koulutusiltaan osallistuminen, kaksi kuunneltua luentoa, historiapukuilua, ateljeevierailu, nuolenpääkirjoituksen opettelua, sieniretki, metsäretki luonnonsuojelualueelle ilman sieniä, havupuiden vesurointia, sote-kaavion piirtämistä tussitauluun metsässä keskellä yötä, liikelounas, kirjapalavereja, kirpparivaatelöytöjä, kakun ja pipareiden leivontaa, reissut Hämeenlinnaan, Parkanoon ja Elimäelle.
Ensilumi joka ei ollut ensilumi, mutta kovasti sitä silti muistutti. Hypnoosia, itseterapiaa seurassa, ryhmähaleja, kriisejä, nauruhepuleita, rumpumatkoja, mantrojen laulamista ja neljän hengen vitutusmeditaatiota. Rakkaita ystäviä, uusia tuttavuuksia, hassuja sattumakohtaamisia, nettituttujen (2 kk-20 v takaa) tapaamista ensimmäistä kertaa.
(Jos tämä kuulostaa valtavalta määrältä aktiviteetteja, niin tarkennettakoon, että monet noista sijoittuivat samoille reissuille tai samoihin tapahtumiin. Mutta onhan siinä kohtuupaljon silti, vaikka paljon kivaa myös peruuntui tai jäi välin.)
Millainen fiilis jäi? No tietysti useimmista noista tosi kiva. Kirjamessujen osastoesiintymistä (joissa on aina hiljaista) lukuunottamatta kaikissa esiintymisissäni oli oikein mukavasti yleisöä.
Mutta huvittaa vähän, kun jotkut kirjablogaajat hehkuttavat kirjamessuja vuoden kivoimpana tapahtumana. Minulla se ei yltänyt edes tämän matkan TOP-5-listalle…
Suomessa päähän pälkähtänyttä
Viime aikoina on tullut paljon erilaisia oivalluksia, kun on meditoinut paljon, käynyt siitä ja sen tiimoilta tajunnanräjäyttäviä keskusteluita ja lukenut monia kiinnostavia kirjoja. Kun elää aikamoista erakon elämää kuten minä, helposti unohtuu, miten paljon oivalluksia voi saada ystävien ja sosiaalisen elämän avustuksella.
Viimekuisella Suomen-reissulla tulikin muutama merkittävä oivallus, jotka ovat muun blogailun tiimellyksessä jääneet postaamatta.
1) Suomen-matkoilla on yleensä aina kivaa, koska näen ystäviä ja on erilaisia kivoja tapahtumia. Olen siis siellä kokenut paljon onnen tunteita. Niitä on kuitenkin varjostanut tieto siitä, että ilo on hyvin ohimenevää, ja matkan jälkeen iskee usein ankea fiilis. Moinen ei edes vaadi, että elämä on erityisen kurjaa. Monissa skeneissä on omia slangi-ilmauksiaan, jotka viittaavat siihen, että esim. conin tai konferenssin jälkeen on jotenkin tyhjä olo.
Nykyään olen melkein aina onnellinen, joten ei haittaa, että tämä “bonusonnellisuus” sen päällä luultavasti kestää vain muutaman päivän, vaikka matkan jälkeen onkin vähän outoa, kun jatkuva sosiaalisuus lakkaa kuin seinään.
2) Olen lapsesta asti halunnut olla kuuluisa. Muksuna siinä oli ehkä sellaista yleistä glorian kaipuuta, sellainen abstrakti fiilis, että kuuluisa = tärkeä. Aikuisena se on ollut enemmän halua omien meemien levitykseen (esim. voin jakaa näkemyksiäni vammaispolitiikasta ja terveydenhuollosta) ja toisaalta ihan käytännön ajatus siitä, että ainoa tapa tienata riittävä toimeentulo kirjailijana on olla kuuluisa.
Suomen nettipiireissä olin pitkään eräänlainen julkkis. Etenkin 2000-luvun alkupuolella ja puolivälissä se oli sitä tasoa, että ventovieraat tunnistivat minua kadulla. Sillä ei tietysti levitetty meemejä tai tehty rahaa.
Nykyään olen tunnetuimmillani CFS-piireissä, ja tapahtumissa minua kohdellaan usein kuin rokkitähteä, kuten nyt kun olin puhumassa Eduskunnan kansalaisinfossa. Kaikki tunnistavat minut ja moni tulee kehumaan. Se on pari minuuttia siistiä, sen jälkeen enemmän vaivaannuttavaa. Olen nyt reilu puoli vuotta pyrkinyt tuhoamaan egoni, tällainen on distraktiota. :P Julkisuus ei siis enää erityisesti houkuttele.
3) Elämä on ollut monella tapaa helpompaa meditoinnin aloittamisen jälkeen. Kaikenlaista ikävää ja kamalaakin on tapahtunut, mutta useimmat ongelmat, mukaan lukien ihan oikeastikin hankalat ongelmat, eivät yhtään tunnu niin pahoilta.
Suomessa tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa vähään aikaan olo, että päähäni on muodostunut jonkinasteinen solmu joidenkin juttujen suhteen. Joskus se olisi ollut raastava solmu, nyt se oli lähinnä ärsyttävä, mutta mietin, että eihän pääni pitänyt enää solmuuntua.
Sitten mietin, että miten asia pitäisi ratkaista. Meditointi opettaa, että anna olla. Älä identifioidu, älä taistele vastaan, vaan tarkkaile neutraalisti. Kokeilin, ja näinhän se solmukin sitten lähti aukeamaan. Sittemmin on tullut muitakin solmuja, mutta nekin tuntuvat aukeavan kun antaa olla.
4) Buddhalaisuudessa ystävyyttä pidetään erittäin tärkeänä osana elämää, myös valaistumisen saavuttamisessa. Nyt matkalla ehkä vihdoin ymmärsin, mitä tämä tarkoittaa omalla kohdallani. Pääasiallinen meditointimetodini on loving- kindness eli rakastava ystävällisyys. Matkalla opin, miten parhaiten kanavoin ystävieni aikaansaamia hyviä tunteita meditointiin, jolloin meditointi paranee – huolimatta siitä, että ystävien tapaaminen vie paljon energiaa, joka hankaloittaa meditoimista.
Itse asiassa eräs kiinnostavimpia ja merkittävimpiä meditointikokemuksiani sattui edellisellä Suomen-matkalla lokakuussa, mutta silloin en tajunnut yhteyttä ystävien tapaamiseen, vaan ajattelin sen olleen sattumaa.
5) Olen saavuttanut ihan kohtalaisia tasoja kärsivällisyydessä, tai oikeastaan vielä enemmän ei-reaktiivisuudessa. Esimerkiksi kun olin tulossa uupuneena Hämeenlinnasta isojen kapsäkkien kanssa ja istahdin Kampissa metroon helpottuneena siitä, että jo ihan pian olisin “kotona”, tulikin kuulutus, että metroliikenne on pysäytetty. Tähän tietysti tyypillinen reaktio olisi ollut harmistus, pienempi tai isompi, mutta en reagoinut mitenkään, poistuin vain metrosta.
Tai se, kun Schipholissa vammaisavustusporukka ajeli minua kuumassa nostolavainvabussissa ympäri lentokenttää puolen tunnin ajan, jättäen kyydistä pois kaikki muut avustettavat ennen minua, ja sitten hylkäsi vielä toiseksi puoleksi tunniksi johonkin istumaan ja odottamaan lisäavustusta. (Jostain syystä vammaiset hylätään aina paikkoihin, joissa ei vahingossakaan ole vessaa, mihin esim. lennon jälkeen saattaisi haluta.)
Aikaisemmin olisin vittuuntunut, en pelkästään oman epämukavuuteni vaan yleisimmin vammaisista piittaamattomuuden takia, ja luultavasti myös räyhännyt pahaa oloani työntekijöille. Nyt vain naureskelin tilanteen absurdiutta (löydetäänkö minut muumioituneena Schipholin nurkasta vuosien kuluttua?) ja hyvässä hengessä myös lopulta paikalle saapuneille ystävällisille auttajille.
Joskus vielä toivottavasti pystyy olemaan reagoimatta myös toimimattomiin Wlan-verkkoihin ja ihmisiin, jotka ovat väärässä Internetissä. :-) Tai toki haasteita on muitakin, mutta nämä tuntuvat tällä hetkellä kokoonsa nähden suurimmilta.
Kansainvälinen, poikkitaiteellinen ja työntäyteinen Suomen-matka
En ole vähään aikaan kirjoitellut raportteja Suomen-matkoiltani, mutta nyt oli kyllä melkoisen kaikkea täynnä ollut reissu. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä, eli toissa viikon torstaina, osallistuin Meilahden syöpäsairaalassa Suomen Kivun 25-vuotisjuhlaseminaariin, joka oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma. Runoni palkittiin myös heidän kirjoituskilpailussaan – tosin kunniakirjassa nimekseni luki Marja Haavisto…
Tapasin Suomessa NaNoWriMo-ihmisiä, CFS-ihmisiä sekä vihdoin usean vuoden jälkeen Kotkassa asuvan kaverini, jonka kanssa lukuisat aiemmat tapaamisyritykset ovat erinäisistä syistä menneet puihin. Minun piti tavata myös uusi ystäväni siltä suunnalta, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Aika monen muunkin ihmisen tapaaminen peruuntui, mutta parhaan ystäväni pystyin tapaamaan hänen erittäin vaikeasta sairaudestaan huolimatta. Tein myös hyviä ostoksia, kuten alla olevan kuvan vakosamettijakun eurolla(!).
Viime viikon maanantaina pidin pitkästä aikaa luennon/esitelmän. Paikkana oli elintarvikealan ammattilaisten koulutuspäivä, aiheena Erityisruokavalioiden kirjo ja elämä erityisruokavalioiden kanssa. Se sujui oikein hyvin, vaikka yleisöä ei tuntunut mitenkään ylettömästi kiinnostavan. Alan olla jo varsin kokenut puhuja, ja sekin toki auttaa, etten ole enää aikoihin jännittänyt mitään esiintymisiä.
Kaksi päivää myöhemmin tein työmatkan Tampereelle, jossa pidettiin palaveria potentiaalisen dokumenttielokuvan tiimoilta. Hyvin mielenkiintoinen, tosin myös uuvuttava reissu, jossa opin paljon uutta.
Torstaina saapui kollegani ja kaverini Minttu (eli kirjailija Maria Carole ja blogaaja Kehäkukka/Stazzy) Strasbourgista, jossa hän asuu. Hän on yöpynyt siskoni luona nyt useiden kirjamessujen aikana. Menimme yhdessä Helsinki Poetry Connectionin runoklubille Suvilahteen, jossa lausuin uutta tuotantoani. Ilta oli varsin kansainvälinen: runoja lausuivat mm. kaksi irakilaista (arabiaksi sellon säestyksellä, englanniksi ja suomeksi), burmalainen sekä intialainen runoilija, joka oli Sysmässä residenssissä – mahtaa olla kulttuurishokki.
Viikko sitten perjantaina oli melkoinen överipäivä. Ensiksi kävin kirjamessuilla, jossa ostin viisi kirjaa ja vedin Aistit paperilla -paneelin. Tosi mielenkiintoista kamaa, mukana oli esimerkiksi sokea Tommi Vänni, joka kertoi olevansa kirjoittajana hyvin visuaalinen. Christine Thorel kertoi elämästä aistiyliherkkyyden ja synestesian kanssa (hän mm. maistaa sarkasmin) ja siitä, miten musiikki näkyy hänen Liskon häntä -fantasiaromaanissaan. Mixu Lauronen puolestaan kirjoittaa fantasianovelleja Kontiaisesta, joka on sokea etsivä.
Kirjamessujen jälkeen otin päiväunet ja suuntasin sitten Mia Myllymäen Väkevän mielen julkkareihin, jossa tapasin useita tuttuja ja uusiakin kollegoja. Sieltä jatkoimme Mintun kanssa melkein viereiselle Kansallisteatterin lavaklubille, jossa järjestettiin teatterifestivaalin ohessa drama slam. En ollut tällaisesta tapahtumasta kuullutkaan, mutta Mintun serkku järjestää sitä. Omia tekstejään lukivat viiden minuutin pätkissä mm. Paula Salminen ja Maria Peura. Itse luin Erveyskeskus-näytelmää ja joku tuli kehumaankin.
Lauantai ja sunnuntai menivätkin sitten pitkälti huilauksen merkeissä. Tosin pelasimme kyllä Dixitiä ja nostelimme kuusenkerkkämaljoja tuleville kirjoille ja muillekin jutuille.
Tällä kertaa minua ei kohdeltu Helsinki-Vantaalla kuin jätettä siksi että olen vammainen, se oli positiivista. Lentokoneessa tuli hyvä mieli, kun leppoisa stuertti tarjosi kahdelle matkustajalle ilmaiset kuplivat, kun näillä oli synttäri. Ihmiset taputtivat, hollantilaiset tietysti. (Minä myös, koska mielessäni olen hollantilainen.)
Schipholissa vastaan tuli toinen perihollantilainen ilmiö. Vammaisavustajalla oli kyselyikä. Missä asut? Miksi asut Hollannissa? Onko sinulla hollantilainen poikaystävä? Etkö kaipaa Suomesta mitään? Edes luontoa? Tykkäätkö kuitenkin luonnosta? Mitä teet työksesi? Millaisia kirjoja kirjoitat? Oletko tunnettu? Saako siitä hyvin rahaa? Paljonko saat per kirja? Paljonko kirjasi maksavat kappaleelta? (WTF.)
Sinulla on kiva hiusväri, onko se aito? Miksi et pysty kävelemään kunnolla? Olet jo toinen tänään jolla on ME, kauanko sinulla on ollut se? (Olen aika varma, ettei heillä ole lupaa kysellä ihmisten vammoista.)
Munuaiset pysyivät tällä kertaa ehjinä, ihme kyllä, eikä uusia elinvaurioita tullut. En tiedä, olisiko meditointi auttanut tässä, kun sillä saa sympaattisia ylikierroksia kuriin, mutta ei se ylirasitusta pysty estämään.
Pelottavat pyörätuolit
Pyörätuoli ei ole vankila eikä sen käyttäjäksi päätyminen ole tragedia, sanoi media mitä tahansa. Pyörätuoli ei ole sen kummempi liikkumisen apuväline kuin polkupyörä (toki pyörän selästä on helpompi tarvittaessa vaihtaa kävelyyn). Kun pitkäaikaissairaat saavat pyörätuolin, he ovat usein innoissaan ja helpottuneita, kun liikkuminen helpottuu.
Käytännössä pyörätuoli on toki symboli, jossa on jotain pelottavaa. Yhteiskunta on tehnyt siitä symbolin tragedialle, avuttomuudelle ja objektiksi joutumiselle.
Pyörätuolin käyttäjiä tuijotetaan, katsotaan säälivästi, heille puhutaan kuin lapsille (tai heille yritetään kommunikoida avustajan/seuralaisen kautta), heistä saatetaan puhua “pyörätuoleina”, siis ihmisestä. Tuntemattomat saattavat alkaa työntää tuolia kysymättä tai tentata yksityisasioita sen käyttäjän terveydentilasta.
Ihmiset huokaavat raskaasti ja marttyyrimaisesti, kun joutuvat tyhjentämään varastona käytetyn invavessan tai kaivamaan rampin esiin. Jotkut kadehtivat, jos konsertissa saa pyörätuolin kautta hyvän paikan – vaikka usein paikat ovat tosi hunoja.
Pyörätuolit (varsinkin sähköiset) ovat kalliita, sellainen on usein vaikea saada yhteiskunnan piikkiin, vaikka tämä lain mukaan olisikin mahdollista, ja toki niiden käyttö vaikeuttaa moniin paikkoihin pääsyä. Asunnon tai talon voi joutua vaihtamaan. (Tämä kaikki menee toki vammaisuuden sosiaalisen mallin alle: itse pyörätuoli on täysin neutraali esine, johon yhteiskunta liittää erilaisia hankaluuksia.)
Monelle vammaiselle pyörätuoli on ollut mukana lapsesta asti, he eivät ole koskaan eläneet ilman sellaista. Se ei tee elämästä huonoa, vaikka toki hankaloittaa sitä joillain tavoin. Toiselle pyörätuolin käyttöönotto voi olla merkki sairauden vääjääämättömästä etenemisestä, vammaisuuden lisääntymisestä, itsenäisyyden vähenemisestä. Itselleni tämä on ollut se pelottava asia.
Vuoden 2006 lopussa kävelykykyni romahti parissa päivässä. Jo 50 metriä tuotti vaikeuksia. Onneksi asuin hyvin lähellä bussi- ja ratikkapysäkkejä. Näytti hyvin todennäköiseltä, että joutuisin pian pyörätuolin käyttäjäksi. En tiennyt miten edes voisin saada sellaisen, koska yhteiskunnan mielestä olin terve. (Terveyskeskuksesta saa aika helposti lainaan pyörätuolin, mutta manuaalisella ei paljoa tee, jos ei sitä pysty kelaamaan.)
Sitten tuli kuitenkin pieniannoksinen naltreksoni maaliskuussa 2007 ja pian kävelin taas kevyesti useita kilometrejä. Vaikka terveyteni romahti sabotaasin aiheuttamien elinvaurioiden seurauksena monta kertaa, kävelykyky pysyi silti lähes entisellään aivan viime aikoihin asti.
Alkuvuonna sain kolme romahdusta peräkkäin ja kävelykykyni alkoi taas heikentyä. Totesin että pystyin kävelemään vain 200 metriä hitaasti ilman ongelmia, sen jälkeen alkoi hengenahdistus ja usein myös silmäkivut, joita sain kaikenlaisesta rasituksesta – kävelystä, siivoamisesta, lukemisesta. 1,5 kilometriä oli maksimimäärä, mutta se aiheutti jo pahoja oireita ja romahduksen. Pyörätuolin mahdollisuus alkoi taas huolettaa.
Onneksi stafylokokkirokote näyttää nyt ainakin väliaikaisesti auttaneen tuohon. Silmäkipua ei tule, hengenahdistusta vain vähän ja rokotteen jälkeisenä viikkona voin kävellä paljon enemmän, sitten se taas vähenee mutta on kuitenkin selvästi tuota romahduksen jälkeistä määrää parempi. Minulla vain kaikki hoidot lakkaavat toimimasta, joten niin käynee myös tälle.
Istuin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa pyörätuoliin tilattuani lentokentältä vammaisavustusta (Schipholissa joutuu kävelemään tosi pitkiä matkoja, etenkin lähtiessä). Siihen oli melkoinen kynnys (no pun intended), mutta ei se lopulta sitten niin kauheaa ollutkaan. Schipholissa on oudot kokonaan metalliset pyörätuolit, tulee olo kuin olisi ostoskärryissä.
Ikäni ja ulkoinen “hyväkuntoisuuteni” aiheutti tosin muutamia hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minulta kysyttiin, olinko tilannut siis avustuksen takanani seisseelle (tuntemattomalle) keski-ikäiselle miehelle.
Jos joudun käyttämään pyörätuolia myös muuten jossain vaiheessa, suurimmaksi ongelmaksi noussee, että asun hissittömässä talossa. Tai on täällä hissi, mutta sieltä ei pääse tähän osaan taloa mitenkään. Esteettömiin asuntoihin on jonoa.
Kolme lehtijuttua
Tällä hetkellä on myynnissä peräti kolme aikakauslehteä, jossa on kirjoittamiani juttuja – 3/4 niistä mitä kirjoitin viime vuonna.
Matkaopas-lehdessä on juttuni Amsterdamin seudun kauneimmista puutarhoista. Tämä tuli hiljattain myös nettiin luettavaksi. ET-lehden 7/2017 juttu puolestaan keskittyy ihanaan Keukenhof-puutarhaan.
Tukilinjassa 2/2017 on juttuni hollantilaisjärjestö Emma at Workista, joka auttaa vammaisia nuoria työllistymään. Yleisin toimintarajoite heiltä apua saavilla nuorilla on pitkäaikaissairauden aiheuttama uupumus. En ole varma myydäänkö Tukilinjaa irtonumeroina, mutta Lehtiluukusta löytyy.
Messuja, runoja ja juhlahuumaa
Kirjamessuviikot tuppaavat olemaan hektisiä ja jännittäviä, muutenkin kuin vain itse messujen takia. Viime viikko oli taas outo ja jännittävä. Ensinnäkin sain neljä hyvää uutista, joista kolme liittyi – yllätys yllätys – kirjoittamiseen. Näistä yksi oli aivan erityisen hyvä uutinen, jota olen odottanut pitkään. (Yksikään ei siis liity uusiin kustantajiin.)
Keskiviikkona lausuin runoja Helsinki Poetry Connectionin runoklubilla, nyt kolmatta kertaa. Tai siis yhden runon, pitkän scifieepokseni, kun happi ei riittänyt enää muihin valittuihin. Esiintyjien taso oli ehdottomasti korkein tähän mennessä kokemistani iltamista, pari lausujaa oli aivan huikeita.
Tapahtuman inspiroimassa flow’ssa kirjoitin vielä samana yönä viisi runoa ja seuraavana päivänä muutaman. Kirjoitin tosin Suomessa useamman runon jo tätä ennen.
Torstaina ja perjantaina esiinnyin kirjamessuilla. Kaksi pientä osastoesiintymistä ja kaksi paneelia virallisessa ohjelmassa tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Ne keräsivät oikein mukavan yleisön, etenkin Tiedonjakaja vai tarinankertoja, joka veti salin liki täyteen.
Kuvassa minä, Johanna Sinisalo, Anu Holopainen ja Kari Välimäki. Kuvasi Tarja Sipiläinen.
On kiva esiintyä, kun esiintymisjännitykseni katosi kokonaan reilu vuosi sitten. Pidin myös puheen triplakirjanjulkkareissani lauantaina, tosin olin huolella suunnitellut aivan erilaisen, särmikkäämmän puheen ja jostain syystä viime hetkellä päätin, että puhunkin jotain ihan muuta.
Oli tosi kivat bileet ja yllättävän suuret. Riippumatta siitä paljonko ihmisiä kutsun, 20 ihmistä on aiemmin ollut vain häissäni, ja nämä saattoivat olla jopa suuremmat kekkerit. Viime julkkareiden vieraistahan kuolontaudit korjasivat paljon suuremman osan ja paikalle pääsi silloin vain aivan muutama ihminen. Pienissäkään juhlsisa ei toki mitään vikaa ole, mutta vaihtelu virkistää.
Matkaan kuului myös mm. useita CFS-potilaiden tapaamisia sekä muutaman uuden hoitokokeilun saaminen (pari on jo tehty tai aloitettu, useampi on vielä korkkaamatta). Kirjamessuostokset jäivät kahteen opukseen (en syttynyt tämän vuoden alepöydistäkään), mutta kaksi kirjaa tarttui muualta mukaan. Ranskassa asuva kollegani yöpyi, kuten minäkin, siskoni luona pari yötä, häntä oli hauska tavata. Harmi että jäi niin lyhyeksi.
Omia kirjojaan on aina kiva signeerata.
Blokki linssin edessä
En tarvitse kirjoittamiseen inspiraatiota. Joskus luistaa toki paremmin ja joskus huonommin, mutta se on paljon enemmän kiinni fyysisestä voinnista kuin mistään salaperäisestä taika-aineksesta.
Valokuvaus on eri juttu. Minulle se vaatii inspiraatiota ja oikean päivän. Joskus olen ulkomaanmatkoillakin ottanut vain parikymmentä kuvaa enkä kotimaanmatkoilla ainuttakaan, vaikka kamera on kulkenut koko ajan mukana. Viime viikonloppuna otin yli 500 ruutua. Hyvin epätavallista nykyään, koska inspiraatiota on yhä harvemmin.
Kun inspiraatiota on, kuviin saa kekseliäisyyttä. Kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, löytää luonnosta kehyksiä, huomaa vierekkäisten asioiden yhteyksiä ja kontrasteja. Kokeilee erilaisia kulmia, asetuksia ja valoa eri suunnista. Toisina päivinä näppää nopeasti yhden ruudun ja jatkaa matkaa.
Kamerani on ihan liian usein repussa melkein alimmaisena ja silloin erityisesti tulee helposti olo, että äh, ei vain jaksa. Miksi ottaa kuva tästä sievästä talosta, näyttävästä kukkasesta tai vinkeästä graffitista, kun siitä on otettu jo sata kuvaa, monet varmasti parempiakin.
Ihmisten kuvaaminen on periaatteessa uniikkia, mutta konferenssityyppisissä tapahtumissakin kuvausinto yleensä latistuu. Ihmisiä seisomassa, ihmisiä istumassa. Jippii. Näissäkin joskus tulee kotiin ilman ainuttakaan kuvaa, vaikka kamera on ollut mukana.
Katsooko kukaan netissä olevia kuviani? Aika harva. Mikä on kuvan funktio, jos sitä ei kukaan katso, kaatuuko puu metsässä jne.
Nyt tavoitteena olisi saada vihdoin aikaan se, mitä vuosia on pitänyt: valokuvanäyttely. Taas näitä parhaita ideoita kun kunto on romahtanut lukuisten uusien elinvaurioiden jälkeen. Mutta jotain pitää olla. Jotain yhteistä maailman kanssa.
Runoklubilla
Suomessa tuli tehtyä monenlaista. Käytyä Tampereella, mökillä kääntymässä, suolla Espoossa (jossa melkein astuimme kyyn päälle sandaaleilla, katso kuvat) ja sambakulkuetta katsomassa.
Kohokohta oli kuitenkin Helsinki Poetry Connectionin runoklubi Café Mascotissa Helsingin Kalliossa, jossa lausuin useita runoja open micissä. Olen aina pitänyt lausumisesta ja olen sitä muutaman kerran ennen tehnytkin, mutta en ennen runotapahtumassa. Oli tosi hyvä klubi-ilta, mielenkiintoista räppiä, säestettyä spoken wordia ja muuta sanataidetta runojen lisäksi.
Runoissa oli uusia, ihan tässä kuussa valmistuneita (aiheena mm. vauvojen ravistelu ja Helsingin yliopisto), mutta myös vanhoja kuten tässäkin blogissa esiintynyt Valkea ja Aamukuva, joka on alun perin vuodelta 2003. Iästään huolimatta se on ylivoimainen suosikkirunoni lausua ja ainoa jonka osaan ulkoa, olen sen kerran runonlausuntakilpailussakin lausunut.
Blogin MP3-versio Valkeasta on tosin hyvin erilainen kuin liveversio. Yleisö oli tosi hyvä ja antoi tosi paljon energiaa, olin suorastaan räjähtävä. Kiva että edes jossain voi olla energiaa pursuava.
Tuotahan voisi tehdä useamminkin. Jos voisi.
Siskoni ottama kuva on tosi suttuinen kun ei ole ollut aikaa/voimia editoida paremmaksi. Kunnon kuviakin on jollain tuntemattomalla, mutta ei ainakaan vielä ole tullut vastaan netissä, toivottavasti joskus tulee. (Juu, hankin uudet silmälasit. Ensimmäiset 20 vuoteen. Vaikka eihän tuosta mitään selvää saa siinä suhteessa, isosta voi sen verran että uudet on.)
Vaikea vuosi 2015
Tämä oli aika kummallinen vuosi, todellista vuoristorataa useallakin rintamalla. Minulta ilmestyi kaksi kirjaa, kaksi pitkää novellia ja useita raapaleita (ja kirjoitin useita ensi vuonna tai 2017 ilmestyviä tekstejä), mutta en kirjoittanut yhtään lehtijuttua enkä juuri lainkaan runoja, ehkä jopa ollenkaan. En saanut myöskään yhtään näytelmää valmiiksi.
Ruokavaliokirjalle jo sovittu kustantaja meni mönkään ja lopullinen kustantaja ei vieläkään ole varmistunut. 95 % valmis ruoka-aiheinen kirja (siis eri teos) ei varmaan ilmesty koskaan. Romaani jonka olin vuosia ajatellut kirjoittavani päätyi romukoppaan – hyvä idea mutta väärä kirjoittaja. Onneksi löytyi uusi idea.
Olen mielestäni oppinut kirjoittamaan nyt parempia, moniulotteisempia hahmoja, mutta sen saavat tietysti lukijat päättää ensi ja seuraavana vuonna.
Olin Iltalehden kannessa ja sain ensimmäisen sanomalehtiarvosteluni myös Iltalehteen, esiinnyin Helsingin ja Turun kirjamessuilla ja Varjokirjamessuilla isoille yleisöille, kävin useissa kirjanjulkkareissa omieni lisäksi ja tapasin livenä monta mukavaa kirjailijaa. Toimitin ensimmäistä kertaa romaania ja novelliantologiaa. Sain moninkertaisesti enemmän Sanasto-korvauksia kuin luulin. Tämä blogi ylsi jo viiden vuoden ikään.
Kokeilin useaa kokeellista hoitoa, hankin happirikastimen (josta on ollut apua), kävin lääkärin yhteisvastaanotoilla peräti kolmen eri ihmisen kanssa, sairastin useita erilaisia, hyvin ikäviä ja melko vaikeita (mutta ei onneksi kovinkaan vaarallisia) allergisia reaktioita sekä lukuisia rasitusvammoja, kuten puoli vuotta kestäneen rannevamman johdon laittamisesta pistorasiaan, sain ehkä elämäni ensimmäisen toonis-kloonisen epilepsiakohtauksen ja ymmärsin paljon uusia asioita sairauksistani ja varsinkin omasta sairaudestani.
Luin paljon buddhalaisuudesta ja aloin harrastaa uintia ja Dixit-korttien tekemistä. (Milloinkohan viimeksi olisin aloittanut uuden harrastuksen?) Wiin liikuntapelejäkin pelasin taas enemmän, kun oli vähän enemmän voimia. Ja niitä voi kätevästi pelata happiviiksienkin kanssa.
Kävin kolme kertaa Belgiassa, kuusi kertaa Suomessa (ihan liikaa), viisi kertaa Hämeenlinnassa, kaksi kertaa Tampereella ja kaksi kertaa Turussa – paljon enemmän kuin Suomessa asuessani tuli koskaan käytyä. CMX:n keikallekin ehdin peräti kahdesti, suomalaisiin NaNoWriMo-miitteihin peräti kolmesti (2x Helsinki ja kerran Tampere).
Monia muitakin tapahtumia oli. Olin puhumassa seminaarissa Hämeenlinnassa, kävin toimittajille ja blogaajille tarkoitetuissa tapahtumissa ja osallistuin elämäni ensimmäiseen CFS/ME-konferenssiin.
Tämän vuoden tavoitteet menivät aika lailla plörinäksi. Edellämainittujen lisäksi en saanut vieläkään yhtään apurahaa. Olen siis tehnyt neljä vuotta päivätyötäni lähestulkoon palkatta ja taidan siis tehdä jatkossakin, kyllä on muuten kannustavaa. Kuka sitä nyt rahalla mitään tekisikään. Pelkät terveydenhuoltokulut nousivat lopulta varmaan kolminkertaisiksi tuloihin verrattuna.
Sisimmäistä ei juurikaan noteerattu missään, vaikka vähä palaute olikin enimmäkseen positiivista. Adenolla on kustantaja (mutta se ei ilmesty keväällä kuten toivoin), mutta ruokavaliokirjalla tosiaan ei, näytelmät eivät valmistuneet eivätkä aiemmat löytäneet ohjaajia, eivätkä romaanit ulkomaisia kustantajia, vaikka asiaa kyllä yritinkin edistää. Eikä uutta kolumnistin paikkaakaan vieläkään herunut.
Skotlannin, Frankfurtin, Köpiksen ja Berliinin matkoista mikään ei toteutunut, Belgian rannikko vain. Niin, ja Efteling-huvipuistoon sentään pääsin, se oli kieltämättä hieno. Onnistuin vain ajoittamaan visiitin tuohon kieputinparatiisiin juuri siihen ajankohtaan kun minulla oli erään hoidon sivuvaikutuksena sangen inhottavaa matkapahoinvointia. :-P
No, seuraavat tavoitteet:
– ruokavaliokirjalle kustantaja
– Rihmasto valmiiksi ja sille kustantaja
– nuortenromaanin(!) ensimmäinen versio valmiiksi
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja taas kasaan
– Erveyskeskukselle ja Makuuhaavojalle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– apuraha
– toinen kolumnistin paikka hieman tiheämmin ilmestyvässä lehdessä (toki pidän myös entisen)
Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Lionel Shriver: Game Control
Elias Koskimies: Ihmepoika (arvostelu tulossa)
Parhaat tänä vuonna lukemani tietokirjat
Tänä vuonna en poikkeuksellisesti listaa kolmea tietokirjaa. Olen lukenut runsaasti tietokirjaa, pelkästään ruokavaliokirjaani liittyen parikymmentä, mutta en kolmea niin hyvää, että haluaisin ne tässä listata. Listaan siis vain yhden:
Henry Marsh: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery
Lähes epätodellista
Kirjamessujen upeista fiiliksistä jo kirjoittelinkin, mutta Suomen reissu oli muutenkin erittäin onnistunut. Pari pientä vastoinkäymistä, harmillista ongelmaa tai missattua mahdollisuutta oli, mutta muuten kaikki sujui todella hyvin, siis sitä tasoa että pari kertaa melkein joutui itseään nipistämään että näinkö tämä tapahtuu ihan oikeasti. Tällaisia juttuja ja syitä ko. reaktioihin on toki vaikea tekstimuodossa välittää, varsinkin kun muutama seikka pitää jättää mainitsematta.
Keskiviikkona otin influenssarokotteen. Tämän pitäisi tietysti olla rutiinijuttu, koska en ole ikinä reagoinut negatiivisesti rokotteisiin (jotkut CFS:ää sairastavathan näin tekevät), mutta siitä seurasikin mukava yllätys: vointini parani huikeasti jo samana iltana ja parantunut olo kesti koko matkan.
Viikoksi sain paremman olon aikoinaan myös sikainfluenssarokotteesta, mutta tavallisesta influenssapiikistä en ole koskaan saanut. Silloin kuntoni oli sen verran parempi, ettei ero ehkä ollut merkittävä. Nyt se oli suorastaan huimaava. Jopa vuosia oikutellut päänahkani rauhoittui täysin (mikä viittaisi kenties siihen, että dopamiinilla olisi jonkinlainen osa reaktiossa). Ajatus juoksi uskomattoman kirkkaasti eikä uupumusta ollut lähes lainkaan.
Jos olisin tiennyt, että tällaista on tiedossa, olisin säästänyt rokotteen vasta NaNoWriMon aikaan. No, olihan ajoitus melkoisen kätevä näinkin. Silloin kun voin fyysisesti hyvin, mielialani on loistava. Tietysti kun on vielä koko ajan mukavaa tekemistä, niin elämähän on suorastaan fantastista.
Keskiviikkona tapasin rakasta ystävääni, joka on hyvin vaikeasti ja etenevästi sairas, mutta minulla ainakin elää nyt toivo paremmasta hänen suhteensa. Illalla oli järjestämäni CFS-tapaaminen, suurin jossa olen tähän mennessä käynyt. Yhteensä kahdeksan mukavaa ihmistä ja paljon mielenkiintoista juteltavaa.
Keskiviikkona meille tuli myös muutamaksi yöksi Ranskassa asuva kaverini, joka tunnetaan myös Tulen tyttärien kirjailija Maria Carolena. Oli hauska tutustua paremmin, olimme tavanneet vain kursorisesti aiemmilla kirjamessuilla, mutta IRCissä olemme jutelleet suht paljon.
Torstain vietin pitkälti pelaten anoppini ja mieheni veljentyttären kanssa itsetekemälläni Dixit-pakalla. Tähän ei tietysti tarvitse superlatiiveja, mutta hauskaa se oli silti. Illalla tapasin pitkästä aikaa iranilaissyntyisen kaverini.
Perjantaina messujen jälkeen lähdin ystäväni kanssa Flamingo-kylpylään Vantaalle. Minut oli nimittäin kutsuttu blogaajien VIP-iltaan, en ole ihan varma miksi, mutta meninpä kun kerran kutsuttiin. Pidän kovasti kylpylöistä, vaikka en juuri saunomaan pystykään. Hauska ilta, joskin harmikseni emme onnistuneet löytämään yhtään flamingoa.
Iltaan kuulunut ryhmähoito höyrysuolasaunassa ja siihen liittynyt tee-se-itse-suolakuorinta kyllä ihan oikeasti toimi yllättävän hyvin: vaikka sen jälkeen lilli kuumissa altaissa vielä pari tuntia enkä rasvannut itseäni, iho oli vielä monta päivää myöhemminkin normaalia kosteampi. (Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka ilta olikin sponsoroitu.)
Lauantaina meillä oli hauska IRC-miitti, jossa pelattiin sielläkin Dixitiä. Varjokirjamessujen jälkeen kävin isäni, tämän naisystävän, siskoni ja tämän poikaystävän kanssa syömässä erinomaisia vegetapaksia Kombossa “kotikadullani” Kulmavuorenkadulla.
Illalla menin vielä Osuuskumman kirjanjulkkareihin, joissa juhlittiin Anni Nupposen tuoretta steampunkromaania Kauheat lapset ja Anne Leinosen Tuonelaan sijoittuvaa Vaskinaista. Siellä tapasinkin uusiakin tyyppejä, erityinen maininta mukavalle Taru Kumara-Moisiolle, jonka kanssa jaamme kaksikin kustantajaa ja olemme työstäneet yhteistä projektiakin (ei siis yhteiskirjoittamista vaan muuta).
Sunnuntaina lähdin suoraan messuilta Tampereelle lääkäriin, jossa menikin sitten koko loppuilta ja jäin vielä yöksi. 12 tuntia lisähapen hengittelyä vaikutti kyllä hyvin positiivisesti, vaikka tarkkoja hyötyjä olikin vaikea arvioida mm. influenssarokotteen takia. Aiemmin olen vain paljon lyhemmin päässyt kokeilemaan lisähappea. Laitoin happirikastimen tilaukseen. :-P
Tampereella ehdin vielä turisteilla vanhan kaverini kanssa, kävimme muutamassa ruokaliikkeessä, kiipesimme Mordoriin eli 25-kerroksiseen Torni-hotelliin ihmettelemään maisemia ja söimme herkullista vegeintialaista Gopalissa. (Intialainen ruoka on erikoisalaani, joten olen tarkka sen suhteen.) Riemukseni Tornissa oli parhaillaan Suomen lammasyhdistyksen kokous, joten kävin jättämässä oven taakse Sisimmäisen mainoskortteja. :-D
Paluumatkalla poikkesin vielä Hämeenlinnassa, jossa ahdoin itseni täyteen ruokaa mummini luona ja tapasin toisen lahjakkaan kirjailijakaverin, jonka kanssa en myöskään ollut aiemmin ehtinyt kunnolla jutella.
(Edellinen postaus ja suurin osa tästä on kirjoitettu happilaitteen yhä puhkuessa, joten jokainen voi päätellä että vaikuttaako se tekstin sisältöön tai laatuun.)
