Archive for Muiden kirjat

Lapsuus syvässä etelässä

Valitsin Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreamingin luettavakseni, koska olin itse kirjoittamassa runomuotoista muistelmateosta. Meidän muistelmissamme ei tosin ole paljon yhteistä, niin tyylin kuin sisällönkään suhteen.

Brown Girl Dreaming -kansi

Kirja on virallisesti nuortenromaani, vaikka minusta se sopii hyvin myös aikuisille. Sen nimi on hyvin kuvaava. Painopiste on kerronnalla ja runsaalla, aisteja hyödyntävällä kuvailulla, ei niinkään huikean jännittävillä tapahtumilla. Suurin osa runoista on enemmänkin tunnelmakuvia, usein varsin lyhyitä.

Kirja kertoo tummaihoisen tytön lapsuudesta etelävaltioissa aikana, kun rotuerottelua vielä oli. Elämässä on kuitenkin paljon hyvääkin, kuten rakas perhe ja alueen maukas ruoka. Isä on tosin lähtenyt menemään ja äitikin muuttaa New Yorkiin etsimään perheelle parempaa elämää.

Isoäiti on jehovantodistaja, ja myös lapset kasvatetaan uskontoon, vaikkei äiti sitä itse tunnustakaan. Tämä toi kirjaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Jehovantodistajuus on Yhdysvalloissa varsin yleistä tummaihoisten keskuudessa, mutta suomalainen yhdistää sen erilaisiin ihmisiin ja etelävaltioiden tummaihoisiin taas muut kirkkokunnat.

Kirja ei enimmäkseen ollut kovin jännittävä. Kun mukaan kuvioihin tuli politiikkaa, se hiipui pian pois. Runojen runsas määrä tuntuu hieman puuduttavalta, etenkin kun monet niistä päättyvät hyvin samantyylisesti. Ylipäätään runsaampi tyylillä/muodolla leikittely, vaikka vain satunnaisesti, olisi voinut piristää teosta. Joka tapauksessa hyvin kirjoitettu sekä kiinnostava ajan ja paikan kuva.

Kasvutarina Kymenlaaksosta

Ritva Hellstenin Lea ei ole romaani, jollaisia tavallisesti juuri luen, mutta meillä oli Ritvan kanssa yhteiset kirjanjulkkarit, joiden myötä sain kirjan itselleni. Se on osittain kirjoittajan äitiin pohjautuva tarina vanhenemisesta ja menneen elämän miettimisestä. Yleensä suhtaudun vähän nihkeästi omista vanhemmista kirjoittamiseen, kun tuntuu että kaikki haluavat tehdä sitä (myös tutut elokuvantekijät), ja heille se on kiinnostavampaa kuin muille.

Lea ei ole sinänsä tarinana mitenkään poikkeuksellinen. Alussa siitä tekee kiinnostavan ennen kaikkea ajankuva 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin Kotkassa, sekä taitava kirjoittaja.

Lea-kansi

Romaanissa on myös ihan mielenkiintoinen rakenne, joka sekoittelee eri aikatasoja (sekoittamatta koskaan lukijaa), 1. ja 3. persoonaa sekä Lean ystävälleen Kaijalle kirjoittamia kirjeitä. Tässä ei ollut mitään vikaa, mutta en ole varma toiko se toisaalta kirjaan miten paljon lisäarvoa.

Tarina alkaa jo Lean lapsuudesta, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kulkutautisairaala. Myös 1900-luvun alkupuolen poliittiset skismat hiertävät yhä. Maailma kehittyy koko ajan, tulee jääkaapit ja televisiot ja ties mitä. Lea menee naimisiin viinaanmenevän Unton kanssa ja saa kaksi lasta, jotka tuntuvat kuitenkin aiheuttavan äidille koko ajan lähinnä pettymyksiä erikoisilla elämänvalinnoillaan. Vai pettyykö äiti enemmänkin itseensä?

Romaanissa eniten esiin ei nouse juoni tai kirjoitustyyli, vaan Lean lisääntyvä itsekriittisyys ja -tyytymättömyys. Tunnistan tässä useita tietämiäni vanhempia ihmisiä, joiden elämää hallitsi tai hallitsee yhä velvollisuudentunto, normien täyttäminen ja oikeanlaisen kuvan antaminen muille. Oma onnellisuus ja identiteettikin jää taustalle, ja silloin on aika vaikea tehdä muitakaan onnellisiksi. Siitä voikin sitten kurittaa itseään lisää.

Muutamasta langasta tarinassa tuli tunne, että niitä ei päätelty kunnolla, suuren painon saanut asia lopulta kutistui pieneksi, tai sen loppuhuipentuma humahti nopeasti ohi. Myös tarinan nykyhetken vakavan sairauden osuus jää lopulta aika vähäiseksi, niin kuin monissa elokuvissa joissa se on vain ohut kehys ja tekosyy kertoa tarina niin kuin se kerrotaan. Makuasia tietysti, onko tämä jotenkin huono juttu.

Ei mitenkään täysillä itseeni kolahtanut romaani, mutta kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja mukaansa vievä.

Slaavilaisia bluestunnelmia

Hankin Patrick Woodcockin runokokoelman Always Die Before Your Mother puhtaasti sen nimen takia, kansikin on kyllä aika sympaattinen Harmikseni tämän nimistä runoa kirjassa ei tosin ollut, vaikka kuollut äiti parissa seikkaileekin.

Always Die Before Your Mother -kansi

Runot olivat makuuni epätasaisia, joistain pidin ja toiset eivät tuntuneet lainkaan onnistuneilta. Woodcockin taitolaji on selvästi vertaukset, joista useimmat toimivat. Esimerkiksi “Her eyes were like unwashed hospital windows”. Runot ovat enimmäkseen arkipäiväisiä ja muodoltaankin proosallisia, joskus liiankin. Välillä ollaan sitten taas turhankin abstrakteja.

Monesta runosta tuli jotenkin tunnelmaltaan mieleen blues tai countrymusiikki, vaikka niissä ei Amerikassa ollakaan. Iso osa sijoittuu olennaisesti tiettyyn paikkaan, etenkin Itä-Eurooppaan, ja erikoisesti jokaisen runon paikka on listattu kirjan lopussa. Osasta on myös kuvia.


Irritated and muddled on the gravel road, six
of them sit. And soon they’ll explode. There is no self-deception,
no unconscious confidence. Their reception is shallow
and oppressively trafficked between mountains, mud holes,
and the kicked few. Always a hurdle, always a hair unfondled.

Seassa on myös muutamia mitallisia runoja, mikä tuntui hassulta, kun en ole sellaiseen tottunut.

Iloinen opas iloon

Tämä on kirja, jota en taatusti olisi vielä vuosi sitten lukenut. The Book of Joy: Lasting Happiness in a Changing World, kylläpäs on korni nimikin, kuulostaa joltain auringonlaskuaforismipostikorteilta ja muulta höpöhöpöltä. Ihan kuin kirjaa lukemalla oppisi iloiseksi.

Tai ehkä voikin oppia. The Book of Joy kertoo hyvien ystävien Dalai Laman ja arkkipiispa Desmond Tutun viikon mittaisesta tapaamisesta, jossa pohdittiin iloa ja muita sille läheisiä tunteita videokameroiden edessä. Kirjan kirjoittaja Douglas Abrams on Tutun ystävä, kollaboraattori ja ei-uskonnollinen juutalainen. Haastattelutyyppisten osioiden seassa on jonkin verran aiheeseen liittyvää tiedettä, kuten biologiaa, psykologiaa ja neurotiedettä.

The Book of Joy -kansi

Dalai Laman ja Desmond Tutun ystävyyttä värittää välittömyys ja ilkikurisuus. Nämä kaksi kahdeksankymppistä henkistä ja poliittista johtajaa kujeilevat keskenään kuin muksut, välillä heittäen hieman härskiäkin huulta ja koko ajan naureskellen itselleen ja toisilleen. Tämä osaltaan aiheuttaa sen, ettei kirja tunnu kornilta. Tutu lupaa yrittää salakuljettaa Dalai Laman taivaaseen.

Toki mukana on myös paljon viisautta, josta osa kumpuaa kristitystä traditiosta, osa buddhalaisuudesta, ja monet viisaat ajatukset ovat myös kirjoittajan henkilökohtaisia pohdintoja. Kristinuskolla ja buddhalaisuudella on paljon enemmän yhteistä kuin monet arvaavat, molemmat korostavat rakkautta ja myötätuntoa. Melkeinpä ainoa erimielisyys syntyy siitä, että Tutun mielestä ihminen ei voi hallita tunteitaan (vain tekojaan), siinä missä buddhalaisuuden näkemys on erilainen.

Molemmat johtajat hokevat sitä, että muiden ajatteleminen itsen sijaan tekee onnelliseksi. Myös kärsimys hieman yllättäen tekee onnelliseksi – koska se auttaa tuntemaan myötätuntoa, mikä lisää onnellisuutta. Molemmilla on tästä syvä ymmärrys, sillä Etelä-Afrikan ja Tiibetin lähihistoriassa on ollut paljon kärsimystä, väkivaltaa ja kuolemaa – Dalai Lama on kenties maailman tunnetuin pakolainen. Näistä ja niiden synnyttämästä viisaudesta puhutaan kirjassa paljon.

Kirjan ehkä koskettavin kohta on, missä Desmond Tutu ja tämän tytär tarjoavat Dalai Lamalle ehtoollista ja rukoilevat xhosaksi. Munkki rikkoo hieman buddhalaisuuden viidettä preseptiä ja juo pisaran viiniäkin, iik. Kaveri sanoi, että tämä on kuin jostain vitsistä: Dalai Lama, Desmond Tutu ja Desmond Tutun lesbotytär ovat ehtoollisella… Harmillisesti, mutta tuskin yllättäen, tästä intiimistä tilaisuudesta ei ole videokuvaa netissä.

Videota tosin löytyy siitä, kun Dalai Lama rikkoo toista buddhalaisten munkkien sääntöä (joka ei siis koske maallikkoja) ja ottaa Tutun kanssa muutaman tanssiaskeleen tiibetiläisessä koulussa järjestetyssä syntymäpäiväjuhlassa. Tästä on myös hauska video.

Minua muuten hämmensi, että Dalai Lamalla on krusifiksi meditointihuoneessaan – hyvin monilla buddhalaisilla on Jeesuksia ja Neitsyt Marioita, mutta itse olen aina pitänyt krusifiksia eräänlaisena väkivaltapornona ja nimenomaan se “syntien sovittaminen” ristillä ei minusta sovi buddhalaiseen maailmankuvaan yhtään.

Kirjan lopussa on kerätty monia erilaisia iloa lisääviä harjoituksia, joista reilu puolet on peräisin (tiibetin)buddhalaisuudesta, osa kristitystä perinteestä ja osa on sinänsä ei-uskonnollisia. Useimmat buddhalaiset harjoitukset olivat minulle jo tuttuja, ja tiedän kyllä niiden toimivan. Kirjassa on hyvin vähän asioita, joista olisin eri mieltä. Vuosi sitten tilanne olisi voinut olla eri.

Häröilyä ympäri aika-avaruutta

David Mitchellin monessa paikassa palkittu The Bone Clocks on yksi oudoimpia romaaneja, mitä olen lukenut. Puolivälissä en ollut vielä lainkaan varma, mitä kirja edes käsittelee.

Ensimmäiset lähemmäs sata sivua kertoo teini-ikäisestä Hollysta, joka karkaa kotoa 70-luvun Englannissa. Poikaystävä, jonka piti olla elämän rakkaus, tekee inhottavan tempun. Teini-iän kuvauksen kliseisyys ärsytti. Alku ei myöskään enimmäkseen tuntunut kovin spefiltä, jota kirjan oli tarkoitus edustaa.

Bone Clocks -kansi

Oikeastaan jatkoin vain siksi, että kirja oli niin hirveän hyvin kirjoitettu. Se tuntui alkuun myös englantilaisimmalta lukemaltani romaanilta: kaikki puhuivat niin ylivedettyä brittienglantia, että amerikkalaisella voisi mennä sormi suuhun: mitä kieltä tämä oikein on? Lisäksi koko ajan juotiin teetä, syötiin makkaroita ja puhuttiin Margaret Thatcherista.

Sitten spefi tulee mukaan kuvioihin, mutta yhtäkkiä ollaankin Cambridgessa, jossa on ihan eri tyypit. Mihin Holly jäi? Romaani kulkee läpi ajan ja paikkojen (ilman aikamatkailua), siinä seikkaillaan myös mm. Sveitsissä, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kolumbiassa, Australiassa, Irlannissa, Islannissa, Iranissa ja Venäjällä. Norjaan ja Japaniinkin sijoittuu tärkeitä tapahtumia, vaikka niissä ei varsinaisesti “käydä”. Olen käsittänyt, että tällainen äärimmäinen ajan ja paikan kunnianhimoisuus on tyypillistä Mitchellin romaaneille.

Ja kyllä se punainen lanka lopulta löytyy, eikä spefistäkään ole todellakaan puutetta, sen verran mielikuvituksellisiin sfääreihin kirjassa päästään. Spekulatiivisuus on etenkin yliluonnollista, mutta tulevaisuudessakin seikkaillaan. Lopulta henkilöihinkin pääsee sisään, kun heidän välisensä yhteydet hahmottuvat – ja henkilöt todella kasvavat, kun heitä seurataan vuosikymmenten ajan. Kirjan nimellekin löytyy mainio selitys.

Hyvin hämmentävä ja erittäin kunnianhimoinen teos, jonka on täytynyt vaatia valtavasti taustatyötä. (Vähäiset lääketiedeosuudet eivät kyllä olleet aivan 100 % vakuuttavia.) Tätä arvostelua on vaikea edes tagittaa, kun olennaisimmat avainsanat spoilaisivat kirjaa niin paljon. Pitää varmasti lukea muutakin Mitchelliltä, sen verran taitava kirjoittaja hän on.

Miksi mies lyö tai nöyryyttää?

Minun piti alun perin lukea Lundy Bancroftin kirja Why Does He Do That?: Inside the Minds of Angry and Controlling Men jo vuosia sitten, mutta jotenkin se unohtui, ja muistin vasta kun joku puhui kirjasta Twitterissä muutama vuosi sitten. Teos käsittelee niin fyysistä, seksuaalista kuin henkistäkin parisuhdeväkivaltaa, samoin manipulointia. Ja sillä on Amazonissa arvioiden keskiarvo viisi tähteä.

Sisältövaroitus: tämä teksti sivuaa myös esim. s-hyväksikäyttöä.

Väärinkäytön syyt

Kirjan alussa käsitellään väärinkäytön syitä ja yleisiä harhakäsityksiä niistä. Bancroft väittää, että väärinkäyttäjät nimenomaan tarkoituksella vaikuttavat epärationaalisilta ja mahdottomilta ymmärtää, jotta tämä sekoittaisi naisen mielen, ja jotta tälle ei selviäisi ongelman todelliset syyt, ja mies voisi syyttää kaikesta vaikkapa hankalaa lapsuuttaan.

Why Does He Do That? -kansi

Kirjan mukaan esimerkiksi käsitys, että vihanhallintaongelmat johtavat väkivaltaan on aivan väärä. Nainen ei pysty miehen “vihaa” hillitsemään, mutta ulkopuoliset tahot pystyvät, koska mies ei halua vahingoittaa ulkokuortaan.

Miehet pystyvät kyllä hillitsemään vihaansa aivan hyvin silloin, jos naapuri tai poliisi saapuu paikalle. Yhtäkkiä he ovat aivan tyyniä, ja hallitsevat tilannetta, kun nainen saattaa olla aivan hysteerinen, ja itse he vaikuttavat asiallisilta. Tämä on yleinen dynamiikka: väärinkäyttäjä on tyyni ja vaikuttaa tasapainoiselta, puolisolla on kenties psykologisia ongelmia – jotka johtuvat väärinkäytöstä. Tällä saadaan poliisit pois kotoa ja lasten huoltajuus itselle.

Kyse ei Bancroftin mielestä ole itsehillinnästä ollenkaan, tai hyvin pienessä määrin. Ongelma on siinä, millaisia rajoja ja arvoja miehet asettavat itselleen, mitä he pitävät hyväksyttävänä, ja millaiseksi he kokevat naisen aseman ja arvon parisuhteessa. Kun naisen näkee ihmisen sijaan omaisuutena ja käyttöesineenä, omantunnonpistokset jäävät vähäisiksi.

Kirjan mukaan yhteiskunnan misogynialla on ratkaiseva osuus väärinkäytön syntyyn. Siitä puhutaan paljon teoksen loppupuolella, mutta jostain syystä itse m-sanaa ei käytetä.

Jotkut päihteitä käsittelevän luvun näkemykset tuntuivat hieman erikoisilta. Bancroftin mielestä ei-väärinkäyttävä ihminen ei voi koskaan esimerkiksi muuttua väkivaltaiseksi pelkän alkoholin takia, vaan kyseessä on ennakkokäsitysten vaikutus (alkoholi tekee väkivaltaiseksi -> saan olla väkivaltainen). Kuitenkin esimerkiksi Suomessa on selvästi havaittu tiettyjä geenejä, jotka lisäävät väkivaltaisuuden riskiä alkoholin käytön yhteydessä.

Parisuhdeterapia ja sovittelu ovat usein hyvin ongelmallisia väärinkäyttötilanteissa, koska niissä uskotaan siihen, että ihmissuhde on aina kahden kauppa, kummankin näkemys on yhtä arvokas, ja kaikki ongelmat johtuvat kummastakin osapuolesta. Väärinkäyttö ei kuitenkaan ole parisuhdedynamiikkaa vaan ainoastaan väärinkäyttäjän aiheuttama ongelma!

Valheita ja gaslightingiä

Väärinkäyttöön kuuluu tyypillisesti valtava määrä valheita, niin puolisolle kuin ulkopuolisillekin – ja itsellekin. Tosin pieni osa väärinkäyttävistä miehistä sairastaa jotain psyyken häiriötä, jossa he todella pystyvät sulkemaan hirveitä tekoja mielestään ja kuvittelemaan, ettei niitä tapahtunut, mutta suurin osa vain tietoisesti valehtelee. (Kun mies on skitsofreenikko ja patologinen valehtelija, silloin tämä menee erityisen haastavaksi, been there.)

Gaslightingillä on iso rooli väärinkäytössä. Mies vääristelee kaiken niin, että joko nainen liioittelee, käsitti väärin, kaikki oli tämän omaa syytä tai jopa niin, että mitään ei itse asiassa tapahtunut. Mies voi ihan pokkana väittää, että tilanne meni aivan eri lailla kuin väität, miten kehtaatkin sanoa, että olisin tehnyt jotain sellaista.

Kriittinen asia väärinkäytön valtasuhteissa on se, että yhteiskunta uskoo miestä. Väärinkäyttävä mies ei onnistu gaslightaamaan pelkästään puolisoaan, vaan myös omat ja tämän ystävät ja perheen (been there…), sekä asioihin mahdollisesti puuttuvat viranomaiset ja ammattilaiset.

Poliisi, huoltajuuskiistoja selvittävät tahot ja terapeutitkin usein uskovat, kun rauhallinen ja mukava mies sanoo, että hullu nainen keksii kaikenlaista, itse se on vain hankala. Tämä oli kirjan järkyttävin osuus, aivan hyytävää. Miten ammattilaisetkaan eivät muka tiedä paremmin tällaisesta yleisestä taktiikasta?

Kun väärinkäyttäviltä miehiltä kysytään hoidossa heidän teoistaan, he eivät koskaan ole mielestään syyllisiä mihinkään vääryyteen. Esim. “vähän huitaisin kun nainen petti, eikö se ole oikeutettua?” Todellinen tilanne voi olla ollut, että mies näki naisen neuvovan tuntemattomalle ajo-ohjeita johonkin paikkaan ja tönäisi tämän katuun “pettäjänä”. Tai “hän potkaisi minua munille, hän tässä on se väkivaltainen osapuoli” (potkaisi rimpuillessaan pakoon, kun olin kuristanut hänet seinää vasten).

Tosin pieni osa miehistä ilmeisesti reagoi toisin: he sanovat tiedostavansa ongelmansa ja yrittävät kaikin tavoin korjata sen, vaikuttavat oikein yhteistyökykyisiltä ja katuvaisilta. Sitten he menevät kotiin ja hakkaavat kumppaninsa entistäkin pahemmin.

Mahtaa olla karua työtä, auttaa päivät pitkät ihmisiä, joista juuri kukaan ei halua muuttua, ja suurin osa ei tule muuttumaan mitenkään. Mutta kirjoittaja kokee, että jos edes yksi kymmenestä muuttuu, hänen työllään on merkitystä. Työ myös laittaa väärinkäyttäjät vastaamaan tekemisistään.

Väärinkäyttöä on monenlaista

Bancroft esittelee erilaisia tyyppejä, joita käsitellään esimerkiksi mediassa ja fiktiossa vähemmän. Esimerkiksi ihmistyyppi, joka suhtautuu puolisoonsa hyvin alentuvasti ja uskoo tietävänsä kaikesta kaiken, siinä missä puoliso ei tiedä mitään (hyvin tuttua). Lopulta tämä voi alkaa itsekin uskoa, ettei ole kovin fiksu. Toiset taas syyttävät puolisoaan kaikesta siitä, mikä maailmassa on väärin, myös omista virheistään (tämäkin).

Eräs ihmistyyppi nöyryyttää ja pilkkaa puolisoaan korottamatta ääntään. Kun nainen lopulta suuttuu ja huutaa, mies sanoo, että sinä olet tässä se epärationaalinen ja väärinkäyttäjä, sinä riehut vaikka minä en edes huutanut. Edelleen on myös sellaisia vanhanaikaisia miehiä, jotka saavat raivarin siitä, jos ruoka ei ole pöydässä, kun he tulevat kotiin (hollantilaisen kaverini naapurilla oli ollut juuri tällainen puoliso). Sama ihminen voi toki käyttää useita eri väärinkäytön strategioita.

Väkivaltaan voi kuulua raiskauksia ja seksiin manipulointia. Toisaalta jotkut väärinkäyttäjät ovat pitkän kaavan mukaisia rakastajia – tällä he ylläpitävät itsestään mielikuvaa seksijumalina ja ihannepuolisoina. Väärinkäyttäjälle on aina tärkeää hyvä kuva itsestään.

Usein (ei aina) väärinkäyttäjä kohtelee myös lapsiaan huonosti, näkee heidät omaisuutenaan, ja hänellä on mielestään päätösvalta kaikista heidän asioistaan (kunhan ei tarvitse oikeasti huolehtia heistä käytännössä). Ja koska tämä pitää puolisoaan huonona vaimona ja äitinä, tietenkin tämä näkee itsensä myös parempana vanhempana heille.

Sen sijaan muille ihmisille väärinkäyttäjä esittää täydellistä vanhempaa. Lapsille (kuten äidillekin) voi syntyä isään Tukholman syndroomaa vastaava ns. traumaattinen kiintymys, mikä huoltajuuskiistoissa sekoittuu aitoon läheisyyteen.

Teos käsittelee myös väärinkäytön dynamiikkaa ei-heterosuhteissa, muissa kulttuureissa (esim. temperamenttisemmissa kulttuureissa väärinkäyttäjä voi sallia naisen huutavan hänelle, vaikka muuten tämä on harvinaista), sekä ei-valkoisten amerikkalaisten suhteissa, esim. miten väärinkäyttöön vaikuttaa, jos mies on tummaihoinen ja nainen valkoinen, tai toisin päin. Jotkut tummaihoiset väärinkäyttäjät voivat esimerkiksi syyttää rasismia asiasta. Lopussa on listattu resursseja myös esim. latinoille sekä alkuperäiskansojen edustajille.

Usko naisia

Kirjan sanoma: väkivaltainen tai muuten väärinkäyttävä puoliso voi muuttua hoidon avulla, mutta tämä on harvinaista. Jos nainen kertoo joutuneensa fyysisen tai henkisen väkivallan kohteeksi, häntä on syytä uskoa, koska hän erittäin todennäköisesti kertoo totuuden – miehellä on luonnollisestikin kaikki syyt väittää naisen valehtelevan. Samoin itseään kannattaa uskoa, jos tällaista epäilee.

Vaikka mies olisi kuinka rauhallisen, herkän, ujon, lempeän tai hyväntahtoisen oloinen, vaikka tämän sosiaalinen asema olisi mikä, vaikka tämä tunnettaisiin hyväntekeväisyydestä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vaikka tämä ei joutuisi koskaan konflikteihin kodin ulkopuolella, hän voi silti olla puolisolleen äärimmäisen julma ja jopa hengenvaarallinen. Julkifeministi, väkivallan jyrkkä vastustaja, tunteistaan avoimesti puhuva ja julkisesti itkevä pehmo ja löytökissakodissa auttava mies voivat kaikki olla hirvittäviä väärinkäyttäjiä parisuhteissa.

Ja jos mies sanoo katuvansa ja yrittävänsä muuttua, tämä usein on pelkästään lisää valheita.

Varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille, joilla on ollut tällaisia ongelmia puolisonsa kanssa ja heidän läheisilleen, mutta myös esim. kirjailijoille, jotka haluavat kirjoittaa väärinkäytöstä parisuhteissa. Pitäisi olla pakollista luettavaa myös poliiseille, tuomareille, terapeuteille jne.

Mieli palasina maailmalla

Olen aiemmin lukenut Hanna-Riikka Kuismalta kaksi romaania, mutta Viides vuodenaika nousi mielestäni eri tasolle niiden kanssa. Se on kompleksi niin sisällöllisesti, teemoiltaan kuin rakenteeltaankin, mutta ei tunnu koskaan liian kikkailevalta tai “yrittävältä” (kuten monet tällaiset romaanit mielestäni tuntuvat), kenties siksi, että se on niin hyvin kirjoitettu.

Viides vuodenaika -kansi

Luna joutuu psykiatriseen sairaalahoitoon miehensä kuoltua, koska ei pysty käsittelemään asiaa. Se oli kuitenkin vain viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän, sillä Luna on traumatisoitunut jo lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Trauma on rikkonut hänen mielensä yhtenäisyyden, ja hän kärsii dissosiaatiosta, ilmiöstä joka monelle on vieras verrattuna vaikkapa masennukseen, ahdistukseen tai psykooseihinkin.

Luna yrittää kuntoutua siskonsa Milan, tämän Inka-vaimon ja heidän kahden tyttärensä luona, mutta Inka ei ole aina innoissaan siitä, että heillä kotiin on muuttanut epävakaasti ja joskus pelottavastikin käyttäytyvä ihminen. Milankin hermot ovat koetuksella, kun Luna välillä “katoaa” tästä maailmasta, sekoittaa eri ihmiset (joskus tavaratkin) itseensä ja muistot uniin.

Luna käy terapiassa, mutta sekin on tietysti pitkä tie. Traumojen, taikauskon, unien ja muistikatkojen värittämä maailma on rikkonainen, ja siihen sekoittuu myös maagisen realismin elementtejä. Lukija ei ole aina varma, mikä on totta, mutta Luna vielä vähemmän.

Hanna-Riikka Kuisman romaanit ovat aiheiltaan varsin raskaita ja tummasävyissä. Niissä käsitellään traumoja, erilaisia mielenterveysongelmia, väkivaltaa ja runsasta päihteiden käyttöä, tässä tosiaan myös hyväksikäyttöä, usealla eri tavalla. Tämä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja (jos aihe ei tunnu ylitsepääsemättömältä), itse ahmin sen parissa päivässä.

Runojen rajaton maailma

Patricia Lockwoodin esikoisrunokokoelma Balloon Pop Outlaw Black sai buustin viraaliseksi nousseesta Rape Joke -runosta. Runo on kuitenkin mukana vasta tässä sen seuraajassa, Motherland Fatherland Homelandsexuals, jonka nimi kuvaa kirjaa hyvin: se on amerikkalainen, hillitön, bisarri, surrealistinen, kiero, törkeä ja joskus myös rivo.

Runojen nimet kertovat myös paljon: esimerkiksi List of Cross-Dressing Soldiers tai He Marries the Stuffed-Owl Exhibit at the Indiana Welcome Center, joka kertoo ihan kirjaimellisesti siitä, mitä otsikossa sanotaan. Eräs omia suosikkejani on The Hunt for a Newborn Gary ihan vain siksi, että runon aihe on niin mieletön.

Motherland Fatherland Homelandsexuals -kansi

What Garys are still alive are gray,
they ask to hold our newborns and the rest of the family
looks on afraid. If the infants are dropped and broken
they will make a sick overripe sound: Gary.

Suomessa vielä tuntematon Patricia Lockwood on todella omaperäinen runoilija ja varmasti tullaan muistamaan yhtenä tämän sukupolven merkittävimmistä uraauurtajista. Mikään ei ole hänelle liian outoa tai mikään inhimillinen (tai epäinhimillinen) vierasta, mutta runot ovat kuitenkin koherentteja, eivätkä mitään abstraktia sanaleikittelyä. Lockwood ei leiki sanoilla tai äänteillä, vaan ajatuksilla ja koko maailmalla.

Teoksen runot ovat seksuaalisempia, narratiivisempia ja rönsyilevämpiä kuin edeltäjänsä, toisaalta outoudestaan huolimatta aavistuksen vähemmän aivoja nyrjäyttäviä. Rape Joke erottuu joukosta sillä, että se enemmän koskettavalla tavalla häiritsevä. Itse pidän Balloon Pop Outlaw Blackista enemmän, mutta tämäkin on hieno kokoelma. Aion lukea myös Lockwoodin muistelman Priestdaddy.

Valaistu mieli

The Mind Illuminated on kaikkein hehkutetuin meditointiopas “skenessä”. Sillä on jopa oma subreddit (ja toinenkin subi, /r/StreamEntry, taitaa olla sen lukijoille tarkoitettu). Sen on kirjoittanut neurotieteilijä Culadasa, joka on meditoinut theravada- ja tiibetinbuddhalaisten perinteiden mukaan yli 40 vuotta.

Luin kirjaa samaan aikaan kirjan Why Buddhism Is True kanssa, mikä antoi mielenkiintoista kontrastia. Jälkimmäinen on aika henkilökohtaisella ja esseemäisellä, toisaalta evoluutiobiologisella otteeella taitavasti kirjoitettu teos siitä, miten ja miksi (mindfulness)meditointi on hyväksi henkiselle hyvinvoinnillemme ja samalla näyttää maailman enemmän sellaisena kuin se oikeasti on.

The Mind Illuminated oli hyvin erilainen kirja. Siinäkin on mukana paljon psykologiaa ja neurotiedettä, mutta (hengitys)meditoinnin päätavoite ei ole rentoutuminen tai iloisempi mieli, vaan ennen kaikkea buddhalainen valaistuminen, tai sen ensimmäinen aste eli virtaan astuminen, jolla ei vielä pääse nirvanaan, mutta ymmärtää olennaisia asioita maailman luonteesta. Kirja on luonteeltaan varsin tekninen ja kuivakka, tosin lukuisilla kuvilla (joskus hauskoillakin) höystetty).

The Mind Illuminated -kansi

Culadasa lähtee siitä näkemyksestä, että virtaan astuminen on mahdollista kaikille, kunhan on riittävä motivaatio ja oikeat meditointitekniikat. Ei ole myöskään haitaksi, jos tuntee ihmismielen teknisiä toimintamalleja, jolloin voi paremmin ymmärtää myös meditointitekniikoita. Aika trollaukselta tuntui luku, jossa selitetään sivukaupalla modernin psykologian näkemystä ihmismielen modulaarisuudesta jne – sitten lopuksi lainataan suutraa, joka selitti saman jo parituhatta vuotta sitten.

Teos jakaa meditoinnissa etenemisen kymmeneen eri tasoon. Jokaiselle tasolle annetaan erilaisia vinkkejä, neuvoja ja tekniikoita. Aluksi on vaikea keskittyä koko hommaan, mutta se kehittyy koko ajan, vaikka matkan varrella tulee muunlaisia häriötekijöitä. On suureksi hyödyksi tuntea erityyppisten häiriötekijöiden kitkemiseen soveltuvat keinot.

Lopulta keskittyminen sujuu lähes automaattisesti. Jossain vaiheessa pystytään tarkkailemaan yhä pienempiä asioita ja sitten päästäänkin vähitellen metakognitiiviselle tasolle, jossa pystytään todella havainnoimaan mielen prosesseja. Aivot terävöityvät ja keskittymiskyky paranee ihan uusille tasoille.

Kirja esittelee myös kahdeksan jhanaa, joita on joskus kutsuttu “ekstaattiseksi meditaatioksi”. Näihin kosmisiin todellisuuksiin voi päästä tietyillä tekniikoilla, kun meditointititaidot ovat tarpeeksi edistyneet (jhanat ovat erillisiä kymmenestä taitotasosta). Jhanoista on jotain alustavaa tutkimusnäyttöäkin MRI-kuvantamisella.

Lopun liitteissä esitellään myös kävelymeditaatio, loving kindness -meditaatio ja analyyttinen meditaatio. Noista kahteen ensimmäiseen olen tykästynyt kovasti, mutta kirja toi niihinkin lisäulottuvuuksia. Analyyttinen meditaatio vaatinee vielä hieman korkeampia leveleitä. Vipassanaa ei juuri käsitellä, vaikka joitain sen tekniikoita tulee esiin tekstin seassa. Muita meditointitapoja kuten esim. tonglen, visualisaatio tai mantrameditaatio kirja ei esittele.

Mietin pitkään, arvostelisinko tämän teoksen blogissani. Lukijoissani tuskin on montaakaan buddhalaista. Minulle kirja oli kuitenkin niin tärkeä ja kiinnostava, että tuntuisi oudolta olla hehkuttamatta sitä. Suosittelen sitä kaikille, joita meditointi kiinnostaa, vaikka et olisi buddhalainen tai tavoittelisi valaistumista.

Jos kerran aiot meditoida, vaikka tekisit sitä vain stressin lievittämiseksi tms, miksi et saman tien tekisi sitä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, joka minimoi ajatusten harhailun yms. Samalla voit oppia tosi paljon itsestäsi, niin teoreettisella (miten mieli toimii) kuin käytännön (miten minun mieleni toimii) tasolla.

P.S. Jo kirjoitettuani tämän arvostelun luin tosin meditointikirjan The Path to Nibbana: How Mindfulness of Loving-Kindness Progresses through the Tranquil Aware Jhanas to Awakening, joka lupaa paljon nopeampia tuloksia valaistumisen tiellä. Vasta kuukauden mittaisen, mutta hyvin vaikuttavan kokemuksen jälkeen olen kyllä valmis uskomaan tämän väitteen…

Hipsterigeeni

En ole hipsteri, mutta minulla on hipsterigeeni. Hipsterithän voivat tunnetusti kuunnella vain tuntemattomia bändejä. Jos yhtyeestä tulee suosittu, se on auttamattomasti pilalla, vaikka musiikkityyli pysyisi samana.

Minua on aina kiinnostanut sellainen, mikä ei ole valtavirtaa, ei välttämättä musiikissa vaan kaikessa viihteessä, kulttuurissa ja kuluttamisessa. Vastaavasti sellainen, josta kaikki puhuvat, muuttuu heti vähemmän houkuttelevaksi. Jo tarhaikäisenä halusin sanoa lempi-x-kysymyksiin aina jotain kuin muut – esimerkiksi lempiväriksi sininen, siksi että muut tytöt vastasivat punainen.

Jos tykkää jostain erikoisemmasta, kukaan ei ainakaan kuvittele, että lukee, kuuntelee tai katsoo vain samaa kuin kaikki muutkin. Tuntuu vähän nololta, että tykkään Harry Stylesistä tai joistain Sian kappaleista. Vaikka eihän siinä ole mitään noloa, molemmat ovat oikeasti erittäin taitavia laulajia, mitä ei voi sanoa läheskään kaikista nykypäivän hittiartisteista.

En ole ainoa, joka on myöntänyt, että vaikkapa Sofi Oksasen lukeminen ei ole houkutellut, kun hänestä puhuttiin yhteen aikaan joka paikassa. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, koska Oksanen on eittämättä hieno kirjailija, kuten useimmat kirjailijat, joista puhutaan paljon – syystä Eivät hänen kirjansa ole mitään Fifty Shades of Greytä.

Tietenkään en lue vain pien- ja omakustanteita. Blogissani on arvosteltu bestsellereitä, maailmankirjallisuuden klassikoita sekä monin eri tavoin palkittuja romaaneja. Mutta jokin siinä houkuttelee, että on jokin ikioma “salainen” aarre. Paljon on oikeasti hyviä kirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan.

Paitsi että sitten kuitenkin harmittaa, kun hyvät kirjat ja kirjailijat jäävät vähälle huomiolle, vaikka heitä kuinka yrittäisi muille hehkuttaa. Englanninkielisistä tulee mieleen ensimmäisenä Nasim Marie Jafryn The State of Me, suomalaisista esimerkiksi Janos Honkosen Kaiken yllä etana tai Johanna Viitasen Hiekkaan kadonneet jäljet, joissa on kaikin puolin kansainvälistä ainesta, jälkimmäisessä Hollywood-potentiaaliakin. Tai olisi, jos joku olisi siitä joskus kuullut.

Jonkun mielestä saattaisin kenties itsekin olla sellainen tuntematon aarre. En tiedä, ehkä vain haaveilen olevani.

Ja toki on paljon kirjailijoita, joista useimmat kirjaihmiset ovat kuulleet, mutta eivät silti saavuta ansaitsemaansa gloriaa, kuten vaikkapa Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Onko sinulla hipsterigeeni? Koskeeko se kaikkia kulttuurin muotoja? Vai oletko kenties opetellut siitä eroon?