Archive for Muiden kirjat

Paha vie mukanaan

Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on hyvin erilainen kirja kuin häneltä aiemmin lukemani Läpi yön. Siinä missä Läpi yön -romaanin päähenkilö on eteerinen runotyttö, Aura on jotain aivan muuta. Hänkin on aiemmin herkkä tyttö, mutta koulukiusaaminen ja äidin yllättävä kuolema kovettavat hänet.

Taivaan tuuliin -kansi

Aura löytää idolin äitinsä tutkimasta saksalaisesta äärivasemmistolaisesta aktivistista Ulrike Meinhofista. Koulutehtävät täyttyvät Meinhofin elämästä ja Aura jauhaa loputtomasti asiasta myös historianopettajan kanssa. Hän näkee itsensä poikkeuksellisen kypsänä ja aikuisena muihin verrattuna.

Sitten Aura rakastuu Henriin, joka on myös kiinnostunut Meinhofista. He alkavat kutsua toisiaan Ulrikeksi ja Andreakseksi. Henri alkaa manipuloida Auraa, jotta tämä tekisi pommi-iskun vanhaan kouluunsa.

Henrin hahmo enemmän tai vähemmän pilasi kirjan. Hän lienee klassinen psykopaatti, mutta sellaiset eivät ole kovin kiinnostavia hahmoja. Heistä tulee helposti, kuten tässäkin, epäinhimillinen ja yksiulotteinen paha. Henrillä ei ole yhtään inhimillistä piirrettä, hän ei tunne hetkeäkään mitään hellää Auraa kohtaan (vaikka tämä niin kuvittelee), eikä hän koskaan kyseenalaista tai kadu ainuttakaan tekemäänsä asiaa.

Siitä pidin, että Auran samaistumiskohde oli äärivasemmistolainen aktivisti, eikä esimerkiksi natsi.

Worldcon: viisi päivää, yli viisituhatta kaveria

Seuraavassa on raporttini Worldconista, jossa siis pystyin viettämään yhteensä vain 14 tuntia sairauksieni takia. Siinäkin ehti kyllä kaikenlaista. Kaikki omat esiintymiseni olivat keskiviikkona. Pääsin paikalle puoli neljältä ja bongasin melkein heti kanssapanelistini Likhainin, joka on kotoisin Filippiineiltä ja oli matkustanut Australiasta asti – varmaankin siksi, että oli Hugo-ehdokkaana fanitaiteilijan työstään.

Moderoimassani Minorities for minorities -paneelissa oli huone täynnä väkeä, mistä iloitsin. Myöhemmin tosin selvisi, että lähes kaikki paneelit olivat täynnä varsinkin keskiviikkona. Mutta hyvin se meni joka tapauksessa ja kiitoksiakin tuli.

Worldcon-jono

Paneeleihin siis jonotettiin urakalla, koska tapahtumaan tulikin paljon arvioitua enemmän ihmisiä. Tätä pystyttiin hieman tapahtuman kuluessa korjaamaan siirtämään tapahtumia isompiin tiloihin.

Mainiota scifiruno-openmiciä isännöi leppoisa karibialainen Brandon. Olin ensimmäinen lausuntavuorossa, koska siskoni oli ilmoittanut minut niin ajoissa. Lausuin kaksi scifirunoa, ja se sujui hyvin, varsinkin kun sain lausua istuen, seisoessa kun minulta loppuu helposti happi.

Mukana oli paljon avaruusrunoja, niin eroottista scifiä kuin enemmän fysiikkaakin, mutta myös fandom-aiheita, kuten useita Worldcon-runoja, homoeroottista Star Trekiä, vogonirunoutta (aiheena vogonit) ja romaanien, satujen ja näytelmien uudelleentulkintoja, mm. hirviö-Punahilkka ja homoaiheista Shakespearea kahdelta eri kirjoittajalta.

Huippukohta oli kenties viimeinen esiintyjä, joka veti spoken word/physical comedy -mashupin Moby Dickistä, jossa hän kiemurteli maassa valaana ja liiteli yleisön joukossa albatrossina ja kaikki nauroivat vedet silmissä.

Torstaina olisi ollut kiva paneeli ja Nethack-fanitapaaminen, mutta aikataulujen muutos perui ne osaltani. Kävin Worldconiin liittymättömällä runoklubilla Karhupuistossa, jossa oli kiva sää ja mukavasti yleisöä. Musiikkiesiintyjiä oli tavanomaista enemmän. Täälläkin pääsin avaamaan open micin lämmittelijöiden jälkeen. Luin poikkeuksellisesti runojen lisäksi myös yhden raapaleen.

Karhupuistosta lähdin Worldconiin, jossa oli Osuuskumman tuoreiden englanninkielisten antologioiden julkkarit. Valitettavasti Messukeskuksen “Talvipuutarha” oli melkoinen pettymys – tiesin, ettei se mikään puutarha ole, mutta miltei kouluruokalamainen tila oli kuuma kuin pätsi ja puheet piti huutaa, että sai äänensä kuuluviin. Mukavia ihmisiä joka tapauksessa ja paikalla oli kiinnostuneita useista eri maista.

Perjantaina tarkoitukseni oli käydä vain Hugo Awardseissa – tapahtuma jonka tiesin olevan aika tylsä ja pompöösi, mutta pitihän se nähdä. Sitten siskoni onneksi huomasi, että lauantain Ikea-larppi oli siirtynyt perjantaille. Olen larpannut elämässäni kerran, vuonna 1997(?), mutta Ikea on toistuva teema teksteissäni.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsin larpin, joka olikin hyvä veto. Tai se oli enemmän “sitcom-improvia” neljälle hengelle parittain, mutta hauskaa oli. Larpin jälkeen menimme koko porukalla (miinus GM) baariin istumaan.

Hugoihin oli melkoinen jono, koska useimmat paikalla olijat halusivat niihin. Tilaakin oli onneksi 4 000 hengelle, mutta ylimmät paikat olivat aika kaukaiset. Screeniltä tosin näki hyvin. Jaksoin katsella ensimmäisen 1/3 palkinnoista, siinäkin oli jo monta tuntia liikaa perjantaihin. Kukaan ehdolla olleista tutuistani ei voittanut.

Eniten jäi mieleen scifi-insidet kiitospuheissa ja muutaman voittajan liikuttuminen kyyneliin. Mutta eihän tuo mikään spektaakkeli ole eikä tarkoituskaan ole olla. Jännittävintä oli kuunnella, kuinka 4 000 ihmistä taputtaa enimmäkseen kirjallisuusjutuille.

Lauantaina vääntäydyin coniin jo puoli yhdeltätoista. Ratikassa tutustuin amerikkalaiseen leffakäsikirjoittajaan, joka on Nicholls-semifinalisti (suhteellisen iso saavutus). Puhuimme käsikirjoittamisesta ja alasta, hän piti sijoittumistani Sacramento International Film Festivalilla hyvänä saavutuksena.

Kävin katsomassa ainokaisen paneelini Mental Illness in Fiction, joka harmillisesti oli samaan aikaan kuin ableismipaneeli. Ableismi on minulle toki paljon tutumpi aihe kuin mielenterveysongelmat, joten valitsin ko. paneelin ja se olikin erinomainen. Mukana oli kaksi tuoretta Hugo-voittajaa, joista Emma Newman sai palkinnon nimenomaan podcastista ja sen kuului.

Minä Worldconissa

Paneelin mielenkiintoisinta antia olivat koskettavat henkilökohtaiset tarinat, joita ei voi referoida niin, että ne kuulostaisivat miltään. Myös PTSD:n käsittely oli mielenkiintoista: sitä on nykyään romaaneissa paljon, liikaakin, ja usein hyvin kuvattuna, mutta aika yksiulotteisesti, keskittyen hallusinaatioihin ja muihin “jänniin” oireisiin sekä alkoholismiin.

Paneelin ihan loppu piti skipata, kun kävin hakemassa Pasi Ilmari Jääskeläiseltä nimmarin hänen uuteen romaaniinsa. Haahusin pari tuntia ympäri conipaikkaa etsien tuttuja ja löysinkin monia. Olin monia jo toki tavannut, nyt törmäsin yhteen suomalaiseen ja yhteen hollantilaiseen nettituttuun, joita en ollut ennen tavannut livenä. Toinen osti raapalekirjan, jonka pääsin kanssatoimittajani kanssa signeeraamaan – conin toinen signeeraus, yhden Adenon olin jo päässyt nimmaroimaan.

Sen jälkeen lähdin kotiin ja ajattelin Worldconin olevan osaltani siinä, jo lauantaina alkuiltapäivästä, mutta sen jälkeen ei ollut enää must-ohjelmaa ja minun piti priorisoida lepäämistä. Olin hajottanut munuaiseni (toivottavasti ei-pysyvästi) ylirasituksen takia jo kaksi päivää ennen conia, vaikka olin yrittänyt olla rauhallisesti ja levätä paljon. Ti-ke saamani neste- ja ravintotiputus hieman helpotti tilannetta.

Sunnuntaina kuitenkin kuulin dead dog partysta eli lopettajaisbileistä hotellissa Länsi-Pasilassa, jossa oli melkein ilmainen buffet, ja päätin mennä vielä sinne hetkeksi. Aluksi ulkona seisovalle ihmisjoukolle ilmoitettiin, että bileet ovat ehkä täynnä väärinkäsityksen takia, mutta hyvin sinne mahtui lopulta monisatapäinen ihmislauma ja ruokaakin riitti hyvin kaikille. Vegeruokakin oli varsin jees. Varsinaista biletunnelmaa ravintolapuolella ei ollut, mutta mukavia ruokailukavereita toki löytyi.

Se olikin Worldconissa parasta, ihmiset ja tunnelma. Välittömyys ja sellainen, että aina kun tapasi ihmisiä, oltiin heti kavereita ja ratikassa ja busseissa alettiin jutella. Eri asia moniko kaverisuhde säilyy, varsinkin kun useimpia ei näe enää koskaan, mutta useiden kanssa vaihdettiin myös yhteystietoja ja seurataan Twitterissä.

Pidin myös tapahtuman värikkyydestä ja tunnelmasta ylipäänsä. Samoin esteettömyys oli varsin mainiossa jamassa, mutta siitä kirjoitan erillisen postauksen. Hyvin siis viihtyi ja sopi sekaan, vaikka en koe olevani varsinaisesti “fandomissa”, luen melko vähän scifiä (lähinnä ei-tunnettuja nimiä), en käytännössä lainkaan fantasiaa, en lue sarjakuvia, enkä katso alan leffoja/TV-sarjoja.

Jos voimia olisi ollut enemmän, olisin tehnyt paljon muutakin, kuten käynyt katsomassa erilaisia sukupuolta, queer-asioita ja vammaisuutta käsitteleviin paneeleita (ja kenties muitakin), käynyt tsekkaamassa pukukilpailun, konsertteja, avajaiset, lopettajaiset ja useammat kuin yhdet bileet sekä katsonut elokuvia tapahtuman elokuvafestivaaleilla

Siskoni osallistui coniin myymällä nuolenpääkoruja assyriologikavereineen (minun ideani) ja hänen poikaystävänsä lauloi useita keikkoja Unreality-nörttikuorossa. Korut menivät hyvin kaupaksi, niin myös Osuuskumman kirjat, etenkin uudet englanninkieliset antologiat. Itse ostin PIJ:n romaanin lisäksi vain yhden Risto Isomäen pokkarin sekä Mike Pohjolan Ihmisen pojan scifikirppikseltä.

Kaunokirjallisuus on portti Kokoomukseen

On esitetty, että kaunokirjallisuuden lukeminen lisäisi empatiaa, kahdestakin osittain erillisestä syystä. Koko kaunokirjallisuuden ideahan on samaistua muihin ihmisiin, päästä näiden pään sisään. Mitä empatiakin tietysti on, muihin samaistumista.

Filosofi Martha Nussbaum on todennut, että kaunokirjallisuus, etenkin klassikot, ovat täynnä ns. underdogeja, ihmisiä joilla menee koko ajan huonosti, mutta lukija tsemppaa heitä silti. Kaunokirjallisuus ylipäänsä tietysti perustuu konfliktiin eli ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ilman sitä ei synny draamaa, koko tarinaa ei ole. Tarinan lisäksi myös itse samaistuminen syntyy pitkälti vastoinkäymisistä. Siksi romaanit ovat täynnä mm. orpolapsia.

Kirjoitin hiljattain novellia, josta pelkäsin tulevan helposti vitsi. Koska haluan säästellä päähenkilöiden viattomia vanhempia, tein päähenkilöstä yksinäisen ja novelli alkaa sillä, että hän saa potkut töistään. Ei tee mieli nauraa sellaiselle, jota sympatiseeraa.

Lähes koko kirjallisuuden kenttä, kuten muutkin kulttuuripiirit mutta vielä vahvemmin, ovat vasemmistolaisia. Kuten sanoin siskolleni vain puoliksi huumorilla keskustellessamme asiasta, että oikeistolaisilla on Cheek ja Ayn Rand, vassareilla on kaikki loput.

Tekeekö kaunokirjallisuuden lukeminen ihmisistä herkemmin vasemmistolaisia? Itselleni ainakin herää kysymys, että voiko proosan lukeminen tehdä ihmisistä jopa oikeistolaisen. Empatiaan taipuvaisella empatiakyky ja halu tukea muita kasvaa lukemisen myötä. Joku toinen miettii, että miksi tuo Oliver Twist on köyhä, ei varmaan kannattaisi olla vaan ryhtyä menestyjäksi, ja myöhemmin päätyy Kokoomuksen riveihin.

Sounds legit, mielestäni.

Amerikkalais-irlantilainen boddhisattva

Kun luin Lion’s Roarista Maura “Soshin” O’Halloranista, tilasin välittömästi hänen kirjansa. Siitä on jo aikaa, kirja jäi jostain syystä pitkäksi aikaa kesken.

Maura oli nuori amerikkalais-irlantilainen nainen, joka kesken yliopisto-opintojen muutti buddhalaiseen luostariin Japanin maaseudulle opiskelemaan zeniä, vaikka ei osannut japania. Ei-japanilaisille se oli poikkeuksellista, mutta naisillekin harvinaista. Kolme vuotta hän nukkui vain kolme tuntia yössä ja loput ajasta teki töitä, opiskeli koaneja ja istui zazen-meditaatiota.

Pure Heart, Enlightened Mind -kansi

Japanilaiset tykästyivät Mauraan kovin ja hyväksyivät hänet “japanilaiseksi”. Munkit ihmettelivät hänen valtavan nopeaa henkistä kasvuaan. Siinä missä valaistuminen vie yleensä vähintään vuosikymmeniä, Maura valaistui ja saavutti buddhuuden tuhannessa päivässä.

Mauran oli tarkoitus palata Kaakkois-Aasian kautta takaisin Irlantiin perustamaan sinne zen-temppeli. Valitettavasti paluumatkalla hän menehtyi bussionnettomuudessa Thaimaassa vain 27-vuotiaana. Mauralle pystytettiin patsas hänen kotitemppeliinsä Japaniin.

Pure Heart: Enlightened Mind koostuu Mauran päiväkirjoista sekä kirjeistä perheelle, lähinnä äidille. Siinä on paljon arkisuutta, mutta loputtomat kotityötkin muuttuvat melko kiinnostaviksi, kun ne ovat “eksoottisia”. Teksti on kovin inhimillistä. Maura turhautuu itseensä ja “huonoon” meditaatioonsa. Väsymys vaivaa, kolmen tunnin yöunilla tuskin ihme. Varmasti kulttuurishokki osaltaan lisää uupumusta, vaikka sitä ei suoraan artikuloida.

Luostarin arki on karua. Monet sairastuvat fyysisestikin talven hyytävästä kylmyydestä ja raskaista töistä. Sairaalaan mennään sitten, kun käsi on puskenut märkää kaksi kuukautta. Munkit osaavat kuitenkin myös irrotella. Synttärikakkuja leivotaan voileipägrillissä ja juhlissa virtaavat monenlaiset juomat. Arvostettu munkki jättää tärkeän hengellisen tilaisuuden väliin ilmoitettuaan, että nyt on tukka liian kipeä. Maura ehtii nähdä hieman myös muuta Japania.

Kirjan loppupuoli oli hieman pettymys. Valaistumisen kuvaus menee melkein ohi, kun sitä ei erota muutamasta melkein-valaistumisesta. Pian sen jälkeen päiväkirja päättyy, koska Mauran viimeinen päiväkirja varastettiin onnettomuuspaikalta. Onneksi aiemmat hän oli postittanut kotiin. Kyynisesti on vaikea olla miettimättä, kuinka paljon unenpuutteen ja uupumuksen aiheuttama sekavuus edisti valaistumista.

Joka tapauksessa kyseessä on hyvin mielenkiintoinen kirja. Maura kertoo myös kuinka on kirjoittamassa osittain tositapahtumiin perustuvaa romaania, mutta luostarin kiireet veivät siltä aikaa ja vain ensimmäinen luku ehti valmiiksi. Sen voi lukea Lion’s Roarin sivuilta.

Worldcon lähestyy

Maailman suurimpaan tieteis- (ja fantasia-)tapahtumaan Worldconiin on tänään tasan kolme viikkoa aikaa. Ja tällä kertaahan tämä megapläjäys järjestetään Helsingissä, Messukeskuksessa. Ylipäänsä Euroopassa järjestäminen on harvinaista herkkua, sillä useimmat Worldconit pidetään Yhdysvalloissa. Pohjoismaissa tapahtumaa ei ole koskaan aiemmin nähty.

Suomen media ei valitettavasti ole vielä juurikaan puffannut Worldconia. Ehkä tapahtumaa käsittelevät jutut lisääntyvät sen lähestyessä, mutta pian on jo kiire: ensi maanantai on nimittäin viimeinen päivä, kun ensimmäistä kertaa missään Worldconissa käyvät saavat liput halvalla, alle puoleen hintaan normaalista hinnasta.

Melkein sata euroa on toki edelleen tyyris hinta, monelle todella paljon. Tapahtuma kuitenkin myös tarjoaa valtavasti. Paneelikeskusteluja, puheita, tiedeluentoja, haastatteluita, kirjailijatapaamisia, cosplayta, musiikkia, lastenohjelmaa, larppeja, työpajoja ja paljon muuta. Tietenkin runsaasti myyntipöytiä. Taidenäyttely ja fantastiset naamiaiset kuuluvat jokaisen Worldconin ohjelmaan, ja jos olet aina halunnut nähdä glamoröösin kirjailijapalkintogaalan, sellainen löytyy Hugo Awardseista.

Tapahtumaan on tarjolla myös päivälippuja, jos lipun hinta tuntuu kalliilta, tai et ole varma, onko kyseessä sinun juttusi.

Koko ohjelmaan pääsee tutustumaan täältä. Itse esiinnyn keskiviikkona vähemmistöaiheisessa paneelissa kello 16, ja samana päivänä klo 18 jälkeen tarkoitukseni on lausua scifirunojani open micissä. Enpä olisi arvannut esiintyväni jossain tapahtumassa samaan aikaan kuin G.R.R. Martin.

Harmillisesti tämä open mic on täysin päällekkäin improv-työpajan kanssa, siihen olisin hyvin mielelläni osallistunut. Kuin myös lauantain Ikea-larppiin (olen kirjoittanut Ikea-aiheesta romaanin, näytelmän ja raapaleen), mutta se vaatisi ilmoittautumista heti aamusta.

Torstai-iltana on ilmeisesti parin antologian, joissa olen mukana (toisessa myös toimittajan) julkkarit, mutta niistä lisää kun tiedot varmistuvat. Julkkarit ovat todennäköisesti paikassa, joka ei vaadi Worldcon-lippua.

Worldconista voit ostaa Osuuskumman julkaisemia kirjojani ja Cosmospen-lehteä, jossa on mukana scifirunoni Ink Blue ja pitkä kirjailijaesittely minusta – sekä assyriologiaa opiskelevan siskoni tekemiä upeita nuolenpääkoruja ja muita nuolenpääsavitauluja.

Merikäärmettä etsimässä

Risto Isomäen tunnetuin teos lienee ydinvoima-aiheinen Sarasvatin hiekkaa. Con Rit on enemmän ekotrilleri kuin ekoscifiä ja sen inspiraatio löytyy fysiikan sijaan biologiasta (etenkin meribiologiasta), ekologiasta, klimatologiasta, maantieteestä, historiasta, mytologiasta, kryptoeläintieteestä ja geologiasta. Aluksi kirja ei oikein vedonnut minuun vielä Sarasvatiakin runsaampine infodumppeineen, mutta kun pääsin siihen sisään, se vei mukanaan.

Meribiologi Martti on maailmaa ja tiedettä laajalti tunteva Asperger-henkinen ulkoilmaihminen, joka asuu syrjäseudulla ja rakastaa hylkeiden bongailua Saaristomerellä. Eniten häntä kuitenkin kiinnostaa kryptoeläintiede eli taruolentojen tutkimus ja etenkin myyttinen con rit, jättiläismäinen merikäärme, jonka hän uskoo olevan oikea eläin. Siitä kun löytyy havaintoja monissa eri kulttuureissa ympäri maailman. Esimerkiksi asteekeille se oli Quetzalcoatl-jumala.

Martti saa kuulla vietnamilaiselta tutultaan, että sieltä on löytynyt con ritin raato, joka tosin huuhtoutui takaisin mereen. Voisiko miehen pitkäaikainen unelma toteutua? Mutta mistä ihmeestä löytyisi rahat merenpohjan naaraamiseen.

Con rit -kansi

Ellei sitten Camillalta, Martin nuoruudenrakkaudelta, joka ennen oli lämminhenkinen humanitaari, mutta sittemmin on muuttunut piinkovaksi ja upporikkaaksi suomenruotsalaiseksi bisnesnaiseksi, jonka bisnekset tuhoavat luontoa valtavissa määrin. Jokin Camillassa vetää kuitenkin Marttia yhä puoleensa. Camilla on juuri saanut useita hirveitä uutisia ja melkein mikä tahansa tuntuu houkuttelevalta pakotieltä.

Kaikki ei – tietenkään – suju niin kuin piti ja retkikunta joutuu aivan uskomattomiin vastoinkäymisiin ja kamppailuihin, joissa oikeasti tuskin kukaan heistä olisi selvinnyt hengissä. Mutta trillereissä näin voi käydä, kun henkilöiden äly on timantinterävää ja fyysiset kestävyys lähes ylimaallista. Tästä tulisi kyllä hyvin hollywoodmainen ja sinemaattinen elokuva, ja luulisi kirjallakin olevan kansainvälistä vetovoimaa. Ei sitä tosin ole kukaan innostunut kääntämään.

Kirjassa on aivan käsittämätön määrä infodumppeja, myös dialogissa, joista osa liittyy ym. tieteiden lisäksi esimerkiksi vietnamilaiseen kulttuuriin. Toisaalta ne ovat enimmäkseen erittäin kiehtovia, usein jopa hätkähdyttäviä, ja kaiken lisäksi perustuvat 95-prosenttisesti tosiasioihin, kuten kirjan jälkisanoissa kerrotaan.

Ohut ihmissuhdekuvaus saa loppua kohden hieman syvyyttä, vaikka jääkin kliseiseksi ja ennalta-arvattavaksi ja dialogi tönköksi. Muut hahmot kuin Martti ja Camilla jäävät täysin statistin rooliin, mutta ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita (Camillalla on kyllä hämmentävän hyvä ymmärrys tieteestä ja luonnonilmiöistä…). Luonnon kuvaus kannattelee kirjaa hyvin konkreettisella tasolla, koska lähes kaikki tapahtuu keskellä luontoa, sen ehdoilla.

Romaanin kustannustoimituksessa löytyi lausetasolla jonkin verran kömpelyyksiä (tyyliin väärin kirjoitettuja sanoja ja virkkeitä joissa on kaksi eri häntä). Bongasin niitä tosin alkupuolella selvästi enemmän, ehkä loppua kohden olin jo tarinan ja kuvailun imussa. Ehkä eniten häiritsi, että Camillan saamat järkyttävät uutiset unohtuivat melkein välittömästi ja kirjan lopussa nousivat hyvin hetkellisesti esille.

Bertin synkeämpi versio

Siskoni suositteli minulle ruotsalaisen Mats Wahlin nuortenkirjaa Ruotsia idiooteille, joten päätin lukea sen, vaikka ableistinen nimi häiritsikin. Kirjasta tuli jollain lailla mieleen Bertin päiväkirja, mutta se on tummasävyisempi, mustan huumorin sävyttämä.

Ruotsia idiooteille -kansi

Lapsuutensa varjojen kanssa elävä, elämässä ajelehtiva Henke menee lukioon jonkinlaiselle tarkkismaiselle jämäluokalle, jota käyvät myös mm. suomalainen Koski, pissismäinen Emma, pikkurikollinen Allan ja ujo muslimityttö Saida. Ketään oppilaista ei juuri koulunkäynti nappaa, ja he lähtevät tunneilta keskimäärin noin viiden minuutin jälkeen ovet paukkuen. Opinto-ohjaajakaan ei paljoa asialle voi. Sen sijaan oppilaita kiinnostaa seksi, tupakointi ja viinanjuonti.

Ruotsinopettaja päättää, että luokka kirjoittaa itse kirjan ja he saavat päättää nimen. Nimeksi valikoituu Ruotsia idiooteille, mutta rehtori ei pidä tästä ollenkaan. Kirjasta on pätkiä romaanissa, mutta ne on käännetty hyvin puhekielisiksi ja minä (tai siskoni) emme jaksaneet niitä oikein lukea. Muutenkin tämä kirja tuntuu jäävän muun juonen, kuten Henken rakkauskuvioiden, perhekuvioiden ja koulun erilaisten (varsin hurjien) draamojen taustalle.

Henke ihastuu koulun lehteä toimittavaan Eliniin, mutta muiden mielestä suhteesta ei voi tulla mitään, koska Elin on luonnontiedeluokalla ja Henke jämäluokalla. Elinillä on myös hyvin mustasukkainen poikaystävä.

Kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettava, hyvin erilainen kuin suomalaiset nuortenkirjat. Välillä tapahtuneet asiat, lähinnä erilaiset rikokset, alkoivat kyllä mennä jo tosi uskomattomiksi, ja minusta yhtä tärkeää käännettä ei pedattu tarpeeksi. Plus Saida oli hahmona tosi ärsyttävä stereotyyppi.

Kaavoista valkokankaalle

Linda Aronsonin 21st Century Screenplay on elokuvankirjoituskirja, jonka löysin ihan vahingossa etsiessäni tietoa ei-lineaarisesta elokuvakäsikirjoittamisesta. Kirjoittaja oli kommentoinut erääseen blogitekstiin aiheesta, että hänen kirjansa käsittelee sitä. Hankin sen välittömästi.

Kirja käsittelee käsikirjoituksissa etenkin rakennetta ja draaman kaarta, jonkin verran myös henkilöiden rakentamista. Rakennetta voi hahmottaa hyvin erilaisilla tavoilla (viivoina, ympyröinä, portaina, kaarina jne), muutenkin kuin aristoteliaaninen kolme näytöstä tai Campbellin sankarin matka, mihin olen viime aikoina tykästynyt. Osa on yksinkertaisesti erilaisia visualisaatioita samasta perusideasta. Elokuva on näissä paljon formulaaisempi formaatti kuin romaani.

Ei-lineaarinen elokuvakerronta on voimakkaasti yleistynyt, mihin kirjan nimikin viittaa. Katsojat ovat myös harjaantuneempia ymmärtämään ei-lineaarista kerrontaa ja siksi “flashback-blureja”, värisävykoodausta sun muuta ei yleensä enää tarvitse.

Oli yllättävää havaita, että itse asiassa hyvinkin eri tavoin kaoottiset elokuvat kuten Memento, Girl On The Train ja 21 Grams on rakennettu tiettyjen kaavojen mukaan. Jo se kertoo, että kaavojen noudattaminen ei todellakaan tee elokuvasta kaavoihin kangistunutta.

21st Century Screenplay -kansi

Kaavoja on monia erilaisia, esimerkiksi kerrotaan erillisten ihmisten tarinat, saman porukan eri jäsenten tarinat, kerrotaan yksi tarina ei-lineaarisesti, kerrotaan useita vaihtoehtoisia versioita samoista tapahtumista.

Kirja on juuri sellainen kuin olin toivonut. Vaikka ei-lineaarinen kerronta ei ole sen koko aihe, siinä on aiheesta paljon enemmän kuin missään muussa lukemassani oppaassa. Siinä esitellään monta eri rakennetyyppiä ja niiden alatyyppejä, miten valitaan sopiva rakenne ja miten valinta perustellaan.

Usein rakenteen valintaan vaikuttaa se, millaisena päähenkilö halutaan esittää. Esimerkiksi eräs rakennetyyppi, joka kuulosti täydelliseltä tarinaani monestakin eri syystä, esittää päähenkilön kiehtovana outsiderinä, joka on hänelle tapahtuneiden asioiden summa. Saman rakenteen variaatio taas esittäisi päähenkilön kiehtovana outsiderinä, jota ei edes voi ymmärtää.

Mielenkiintoinen konsepti oli action line ja relationship line, jota en muista missään kymmenistä aiemmin lukemista kirjoitusoppaistani käsitellyn. Eli vaikka kyse olisi samasta tarinasta, siinä on kaksi eri tarinalinjaa. Elokuvissa kun yleensä halutaan fyysisiä tapahtumia myös (jonka taas jotkut voivat sekoittaa konfliktiin).

Lisäksi kirja käsittelee esimerkiksi ideointivaihetta, jonka neuvoja voi hyödyntää kaikessa luovassa kirjoittamisessa. Ensin tarvitaan “villiä ajattelua”, jotta saadaan hyviä ideoita, ja paljon. Sitten tarvitaan rationaalisempaa moodia, jotta saadaan karsittua jyvät akanoista. Sama ei koske vain perusideaa, vaan kaikkia tarinankäänteitä. Elokuvassa on erityisen tärkeää, että kaikki on jännittävää, muttei överiä.

Kirjassa on paljon käytännön esimerkkejä, miten jossain elokuvassa on toteutettu jokin asia toimivasti, miksi se toimii, miten siinä olisi helposti menty mönkään – ja usein myös siitä, miten jossain elokuvassa on mentykin pieleen juuri tässä aspektissa.

Kirjan rakenneopetus ei ehkä sinänsä sovellu kaanoniksi romaanikirjoittamiselle, mutta en näe, etteikö monia kaavoja voisi toteuttaa myös romaanissa – toki romaanissa voi käyttää monia muitakin formaatteja. Erilaisista näkemyksistä draaman kaaresta, aikatasoilla pomppimisesta ja tarinasta toiseen vaihtamisesta tuskin on mitään haittaa, vaikka ei haluaisi niitä preskriptiivisesti noudattaakaan.

Monet kirjan ajatukset auttoivat ymmärtämään myös aiempia tekstejäni. Olin esimerkiksi miettinyt, onko Häpeämättömän Enna kirjan antagonisti. 21st Century Screenwritingistä löysin konseptin mentor antagonist, joka voi sekoittua päähenkilöön, koska hänen vastavoimansa on yleensä tylsä päähenkilö. Mentor antagonist kuvataan aina ulkopuolelta ja jää mysteeriksi. Kuten Enna. (Joissain ei-lineaarisissa elokuvissa henkilö voi saman tarinan eri aikatasoilla olla protagonist tai mentor antagonist!)

Suosittelisin siis tätä kirjaa kaikille englannintaitoisille käsikirjoittajille tai sellaisiksi haluaville ja melkein kaikille muillekin fiktiota kirjoittaville, vaikka en kenellekään ensimmäiseksi kirjaksi.

Kun poliisi ei ole ystävä

Angie Thomasin The Hate U Give on monen kovasti odottama nuortenkirja, josta peräti 13 kustantajaa kävi huutokauppaa ja joka nousi New York Timesin bestsellerlistan huipulle. Itsekin yritin ostaa sen jo ilmestymispäivänä helmikuussa, mutta jostain syystä sähkökirja ei ollut saatavilla Amazonissa. Kirjaa on inspiroinut Black Lives Matter -liike ja sen nimikin viittaa Tupacin kappaleeseen.

Kuusitoistavuotias Starr asuu köyhällä, jengien hallitsemalla alueella, mutta käy koulua hienommalla alueella. Koulussa hän joutuu vetämään koko ajan roolia, jotta ei ole “ghetto” tai “vihainen musta nainen”. Poikaystävä Chris on valkoinen ja Starr pelkää esitellä tätä isälleen, joka fanittaa Malcolm X:ää ja on muutenkin erittäin musta. Starr itse rakastaa Beyoncéa, Tupacia ja useita muita räppäreitä, Harry Potteria, Tumblria, koripalloa ja ihania lenkkareita – sekä Fresh Prince of Bel Airia, joka on hänen ja Chrisin yhteinen juttu.

The Hate U Give -kansi

Poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tämän nenän edessä. Khalil on jo Starrin toinen lapsuudenystävä, joka on ammuttu. Khalil oli syytön mihinkään, eikä uhannut poliisia millään lailla, toisin kuin poliisi väittää. Starria pelottaa kuitenkin puolustaa häntä ja hän vaikenee ensin koko asiasta. Jossain vaiheessa asia nousee kuitenkin liian suureksi, kun mellakat valtaavat koko kaupunginosan.

Suurin osa kirjasta jäi minulle jotenkin emotionaalisesti etäiseksi. En oikein osaa selittää miksi, ei kirjoitustyyli sinänsä ollut etäännyttävä, eikä se tapahtumien ympäristöstä jäänyt kiinni, koska katsoin samaan aikaan Atlanta-sarjaa, joka sijoittuu tummaihoisten räppäreiden elämään Atlantassa ja pääsin siihen paljon paremmin sisään ja tykästyin siihen yllättävänkin paljon.

Loppua kohden pääsin paremmin sisään, kuten useimpien kirjojen kohdalla tapahtuu. Aloin kyllä mennä sekaisin valtavan henkilökaartin kanssa, johon kuuluu Starrin perheenjäseniä, sisaruspuolia kumppaneineen, paikallisia kavereita, koulukavereita, naapureita ja ties mitä. Chris jää aika paperiseksi hahmoksi, jonka ainoa ulottuvuus on, että tukeeko hän Starria tarpeeksi vai ei.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja itse tykkäsin siitä, että sen dialogi ja osa kerronnastakin on kirjoitettu AAVE:lla eli tummaihoisten yhdysvaltalaisten kielellä, jonka moni tuntee hiphopista ja Black Twitter -meemeistä. Monella on AAVE:sta negatiivinen mielikuva, koska se yhdistyy köyhiin ja “ghettoihin”, mutta kyseessä on murretyyppinen tapa käyttää kieltä siinä missä vaikkapa skotlantilaisten käyttämä kieli, ei mikään “huono englanti”.

The Hate U Give antaa myös hyvän kuvan tummaihoisten elämästä, millaista on elää jatkuvan rasismin ja mikroaggressioiden keskellä, kun valkoisille ei saa vaikuttaa liian mustalta tai perheenjäsenilleen liian valkoiselta. Millaista on joutua pelkäämään henkensä edestä aina kun näkee poliisin, vaikka ei olisi tehnyt mitään. Toki kulttuuri on paljon muutakin kuin vain uhriutta tai negatiivisia asioita, se on esimerkiksi perhe-elämää, musiikkia, vaatteita ja ruokatottumuksia. Ja puhetapaa.

Monet asiat on kirjassa ihan alleviivaten selitetty, kuten vaikkapa että tummaihoinen voi sanoa nigga, mutta valkoihoisen ei kuulu käyttää ko. sanaa, ei vaikka laulaisi rap-biisin päälle. Tai että tummaihoisia ällöttää, kun heitä esineellistetään kuvailemalla erilaisia ruokaa tarkoittavilla sanoilla (suklaa, kahvi, karamelli jne). Tai miksi tummaihoisilla on usein niin “oudot nimet”.

Hieman infodumpiksi menevät myös jotkut pidemmät keskustelut sellaisista aiheista kuin että miksi tummaihoisia istuu enemmän vankiloissa, miksi ihmiset näkevät huumediilerissä vain huumediilerin, eivätkä olosuhteita jotka ovat siihen johtaneet, miksi ihmiset liittyvät jengeihin jne. Toisaalta nämä asiat ovat hyvin tärkeitä ja ne selitetään kirjassa hyvin, oli lukijana sitten teini tai aikuinen.

Sähköistävää ystävyyttä

Luin viime vuonna Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me’n, joka oli spefihtävää cripfic-YA:ta. En antanut sille kovin ylistävää arviota, koska moni asia kirjassa ärsytti minua. Usein kuitenkin luen kirjojen jatko-osat, vaikka en olisi hullaantunut ensimmäiseen.

Olen tällä kertaa tosi tyytyväinen, että tein niin. Lähes uunituore kakkososa, tässä kuussa ilmestynyt Nowhere Near You on paljon edeltäjäänsä parempi. Useinhan kakkoskirjan osuus on haastava, etenkin trilogioissa, mutta myös muuten.

Nowhere Near You -kansi

Ykköskirja oli hieman staattinen (no pun intended), vaikkakaan ei missään nimessä tylsä, koska päähenkilö Ollie oli omituisen sähköyliherkkyytensä takia syrjäisen metsämökin vanki, eikä saksalaisen kirjekaveri Moritzinkaan elämä ollut kovin kummoista. Tässä molemmat alkavat elää, ja se aiempi staattisuus tuo upeaa kontrastia tapahtumille. Lukijana tosiaan iloitsee sen puolesta, että Ollie ja Moritz pääsevät vihdoin toteuttamaan itseään ja kokemaan asioita. Ollien ihaileva ihmetys meille tavanomaisista asioista ilmankostuttimista ihmismassoihin oli todella hienosti kuvattu.

Kakkonen korjasi myös ykkösessä minua ärsyttäneitä asioita. Hahmojen absurdeihin fyysisiin ominaisuuksiin ja ylitsepursuavan intellektuelliin kirjoitustyyliin oli jo tottunut. Moritzin saksalaisuuden kuvaus ei ollut niin ärsyttävää ja saksan sanojen käyttö oli yleensä perusteltua. Kirjoitustyyli on oikeastaan tosi hieno. Silloinkin kun siinä on ajoittain jotain runollisen abstraktia, se tuntuu silti konkreettiselta ja aidolta.

Nowhere Near You hyppäsi spefihtävästä/slipstreamista ihan reilusti scifin puolelle. Välillä ehkä vähän liikaakin, kuten Bridget, jonka “langaton” sydän pumppaa verta niin kauan kunhan se on 87 mailin säteellä hänestä. Uudet hahmot jäivät kyllä minusta suurin osa turhan etäisiksi.

Paljoa muuta juonesta ei viitsi sanoa, ettei spoilaa enempää edeltävääkin osaa. Joidenkin mielestä tämäkin kirja on turhan hidas, mitä en oikein ymmärrä. Tapahtumia ja käänteitä riittää. Juonta pyöritetään varsin taidokkaasti ja ennalta-arvaamattomasti, vaikka toki jotkut asiat ovat odotettavissa. Kirjeromaanin muotoa hyödynnetään tässäkin cliffhangereihin, mutta myös epäluotettavaan kerrontaan.

Kirja sortuu tunteiden vuoristoradassaan harvoin liikaan siirappiin, tai sen antaa anteeksi koska särmää ei unohdeta, ja on suurimman osan ajasta aidosti koskettava. Myös HLBTIQ-puoli ja vammaisuuden kuvaus olivat jees ja tykkäsin myös teatteria käsittelevistä osuuksista. (Mutta missä ei-valkoiset?) Suosittelen ehdottomasti myös aikuisille, mutta lukekaa Because You’ll Never Meet Me ensin.