Archive for Muiden kirjat

Sähköistävää ystävyyttä

Luin viime vuonna Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me’n, joka oli spefihtävää cripfic-YA:ta. En antanut sille kovin ylistävää arviota, koska moni asia kirjassa ärsytti minua. Usein kuitenkin luen kirjojen jatko-osat, vaikka en olisi hullaantunut ensimmäiseen.

Olen tällä kertaa tosi tyytyväinen, että tein niin. Lähes uunituore kakkososa, tässä kuussa ilmestynyt Nowhere Near You on paljon edeltäjäänsä parempi. Useinhan kakkoskirjan osuus on haastava, etenkin trilogioissa, mutta myös muuten.

Nowhere Near You -kansi

Ykköskirja oli hieman staattinen (no pun intended), vaikkakaan ei missään nimessä tylsä, koska päähenkilö Ollie oli omituisen sähköyliherkkyytensä takia syrjäisen metsämökin vanki, eikä saksalaisen kirjekaveri Moritzinkaan elämä ollut kovin kummoista. Tässä molemmat alkavat elää, ja se aiempi staattisuus tuo upeaa kontrastia tapahtumille. Lukijana tosiaan iloitsee sen puolesta, että Ollie ja Moritz pääsevät vihdoin toteuttamaan itseään ja kokemaan asioita. Ollien ihaileva ihmetys meille tavanomaisista asioista ilmankostuttimista ihmismassoihin oli todella hienosti kuvattu.

Kakkonen korjasi myös ykkösessä minua ärsyttäneitä asioita. Hahmojen absurdeihin fyysisiin ominaisuuksiin ja ylitsepursuavan intellektuelliin kirjoitustyyliin oli jo tottunut. Moritzin saksalaisuuden kuvaus ei ollut niin ärsyttävää ja saksan sanojen käyttö oli yleensä perusteltua. Kirjoitustyyli on oikeastaan tosi hieno. Silloinkin kun siinä on ajoittain jotain runollisen abstraktia, se tuntuu silti konkreettiselta ja aidolta.

Nowhere Near You hyppäsi spefihtävästä/slipstreamista ihan reilusti scifin puolelle. Välillä ehkä vähän liikaakin, kuten Bridget, jonka “langaton” sydän pumppaa verta niin kauan kunhan se on 87 mailin säteellä hänestä. Uudet hahmot jäivät kyllä minusta suurin osa turhan etäisiksi.

Paljoa muuta juonesta ei viitsi sanoa, ettei spoilaa enempää edeltävääkin osaa. Joidenkin mielestä tämäkin kirja on turhan hidas, mitä en oikein ymmärrä. Tapahtumia ja käänteitä riittää. Juonta pyöritetään varsin taidokkaasti ja ennalta-arvaamattomasti, vaikka toki jotkut asiat ovat odotettavissa. Kirjeromaanin muotoa hyödynnetään tässäkin cliffhangereihin, mutta myös epäluotettavaan kerrontaan.

Kirja sortuu tunteiden vuoristoradassaan harvoin liikaan siirappiin, tai sen antaa anteeksi koska särmää ei unohdeta, ja on suurimman osan ajasta aidosti koskettava. Myös HLBTIQ-puoli ja vammaisuuden kuvaus olivat jees ja tykkäsin myös teatteria käsittelevistä osuuksista. (Mutta missä ei-valkoiset?) Suosittelen ehdottomasti myös aikuisille, mutta lukekaa Because You’ll Never Meet Me ensin.

Kiellettyä tyttörakkautta

Iranilaisamerikkalaisen Sara Farizanin If You Could Be Mine on nuortenkirja hyvin kiinnostavasta aiheesta. Teinityttö Sahar huolehtii isästään, joka on elänyt kuin usvassa siitä lähtien, kun hänen vaimonsa useita vuosia sitten kuoli äkisti. Perhetuttu, hemmoteltu ja muotitietoinen rikkaan perheen tytär Nasrin on Saharin paras ystävä, vaikka onnistuu koko ajan ärsyttämään tätä milloin milläkin.

Salaa Nasrin ja Sahar ovat kuitenkin myös rakastavaiset, mikä Iranissa ei käy päinsä. Homoseksuaalisuus on rikos ja syntiä. Nasrinin perhe päättää naittaa tämän hyvään perheeseen, kuten tapana on. Nasrinista he voisivat tapailla yhä salaa, mutta Sahar pelkää kiinnijäämistä – ja haluaisi Nasrinin itselleen kokonaan.

If You Could Be Mine -kansi

Sahar viettää aikaa Ali-serkkunsa kanssa, joka on homo, bootleg-kauppias ja puuhailee muutenkin ties mitä laitonta, länsimaisten musiikkikanavien katsomisesta viinanjuontiin. Poliiseja kun voi ostaa rahalla. Alin kautta Sahar tutustuu mukavaan transnaiseen ja saa kuulla, että vaikka homous ja lesbous on laitonta, transsukupuolisuus on Iranissa hyväksyttyä, kunhan menee korjausleikkaukseen, jota valtio tukee rahallisesti.

Sahar päättää, että jos hän leikkauttaa itsensä mieheksi, hän voi peruuttaa Nasrinin häät ja mennä itse naimisiin tämän kanssa. Kaikki yrittävät tolkuttaa hänelle, miten huono idea se on, mutta teinitytön päättäväisyydellä hän haluaa leikkaukseen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu ja se tuntuu etenkin alkuun tosi lastenkirjamaiselta, mikä tietysti riitelee raskaan aiheen kanssa. Tuskin kirjoittaja olisi saanutkaan tekstiään julki yhtä “räväkkää” aihetta.

“Palikka” on paras sana kuvaamaan sitä, ei subtekstiä tai mitään, vaan kaikki on kirjoitettu ensi sivuilta asti auki jopa nuortenkirjaksi hyvin simppelillä tyylillä. Henkilöiden mustavalkoiset “nollasta sataan” -reaktiot korostivat sitä, mutta tässä voi tietysti olla kyse myös kulttuurieroista temperamentissa jne. Toisaalta runsaat tunnekuohut – teinitytöt eivät ole kirjassa ainoita, jotka ovat melodramaattisia ja itkevät paljon – tuntuivat tässä kulttuurikontekstissa kiehtovilta ja varsin uskottavilta.

En tiedä oliko se jännittävä juoni vai kiinnostava aihe, johon eksoottinen ympäristö toi lisää tenhoa, mutta kirjaa oli silti pakko lukea. Tarina ei ollut taidokas, mutta se oli vetävä. Kirjan kuluessa asioihin ja melko kliseisiin hahmoihin saatiin myös enemmän nyansseja. Romaani kertoo enemmän ystävyydestä ja kamppailusta eri asioiden välillä kuin transsukupuolisuudesta, transjuttujen takia kirjaa ei kannata lukea, ellei aihe muuten kiinnosta.

Kesken päättyvä dekkari

En muista, milloin ja miksi alun perin kiinnostuin Ulvilan mystisestä murhasta, mutta luin asiasta kaiken mahdollisen verkosta. Ja sitä materiaalia on valtavasti, lehtijuttujen lisäksi mm. esitutkintapöytäkirjoja, Anneli Auerin ja hänen tuttujensa kirjoituksia, kotisalapoliisien onkimia tietoja ja tekemiä analyyseja (esim. hätäpuhelunauhoitteesta) ja kymmeniä tuhansia nettiviestejä edellämainituista.

Tapahtumien ja tutkinnan pääkulku olivat siis tiedossa, joten paljon Anneli Auerin Murhalesken muistelmissa on jo tuttua. Paljon oli silti myös uutta, kuten Auerin omasta pääepäillystä, josta hän on puhunut netissä vain niukasti, mutta kirjassa kertoo paljon. Auerin oma näkemys on, että tutkintaa suoritettiin (mediassa esiintyneistä näkemyksistä poiketen) aluksi hyvin, eikä suinkaan leväperäisesti.

Murhalesken muistelmat -kansi

Kun paikalta löytyi DNA, se sotki tutkintaa liikaa, kun epäiltyjä suljettiin pois pelkästään sen perusteella. Myöhemmin DNA osoittautui kontaminantiksi poliisin työntekijöiltä. Auerin kuvaa kirjassa useita epäiltyjä, joilla olisi motiivi ja joihin liittyy muita epäilyttäviä tekijöitä – niin epäilyttäviä, että jos tämä olisi dekkari, ne tuntuisivat melkein ylitsevedetyiltä. Yhtä heistä hän pitää erityisen uskottavana tekijäksi.

Auer kuvaa perheen elämää ennen ja jälkeen isän ja puolison murhan. “Ennen” ei tosin ole kovin kiinnostava, koska sen sisältö on lähinnä “meillä oli onnellinen parisuhde, emme juuri riidelleet, ja kaikki meni hyvin”. Toki Anneli Auerin ja Jukka Lahden suhteen alku on ihan jännä, siitä olisi voinut kertoa enemmänkin. Yksityiskohtaisemmin kuvattu seurustelu peitepoliisi Sepon kanssa on toki mielenkiintoista, koska se on jo ajatuksena niin bisarri.

Auer kirjoittaa paljon myös siitä, millaista on olla vankilassa. Ikävintä on tietysti istua siellä syyttömänä ja olla erossa omista lapsistaan. Lasten kaipuu on oikeastaan koko kirjan punainen lanka. Huono ruokakin aiheuttaa terveysongelmia. Muuten paikka on ihan siedettävä, koska ihmiset ovat hänelle mukavia.

Kirja käsittelee myös seksirikoskeissin, joka on vielä bisarrimpi kuin murhatutkinta. Siihen kannattaisi jokaisen perehtyä, sillä niin huolellisesti se romahduttaa ajatuksen oikeusvaltiosta. Muualla maailmassa lasten saatananpalvontakuvaukset tiedetään yleisesti valemuistoiksi, Suomessa ne otetaan tosissaan, vaikka mitään oikeaa näyttöä ei löydy, päinvastoin.

Auerista on moni epäillyt, että hänellä voisi olla Asperger. Mielestäni kirja tukee tätä mahdollisuutta, vaikka ei sitä alleviivaavasti vahvistakaan. Auerin on ajoittain vaikea pysyä tärkeimmissä tai kiinnostavimmissa aiheissa, mutta ei hän myöskään eksy hakoteille, kuten muutama muistelmiaan kirjoittanut Asperger – toki kustannustoimittajakin tässä vaikuttaa. Monet Auerin julkisuudessa oudoiksi leimatut reaktiot selittyvät kirjaa lukiessa hyvin ymmärrettäviksi.

Kirja ei ole mitenkään huikaisevan hyvin kirjoitettu, mutta ei missään määrin huonostikaan. Kiehtova, häiritsevä tarina pitää sen jännittävänä, ja luin koko kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Päällimmäiseksi jää tunne, että kunpa murha selvitettäisiin (vähintään Auerin merkittävinä pitämät epäillyt suljettaisiin kunnolla pois), seksirikostuomio kumottaisiin ja Anneli Auer saisi taas yhteyden kaikkiin lapsiinsa.

Tanssia yhdellä jalalla

Hankin Padma Venkatramanin runomuotoisen nuortenromaanin A Time to Dance kuultuani siitä kehuja vammaisromaanina. Plus se sijoittuu Intiaan, olen itse kovasti innostunut runomuotoisesta fiktiosta.

Kirja käsittelee pitkälti tanssia ja tapahtumapaikkaansa Intiaa, paljon myös hindulaisuutta ja spirituaalisuutta. Kirjoittaja on Intiassa syntynyt ja harrastanut samaa tanssimuotoa, joten autenttisuus on kohdallaan. Niinhän usein sanotaan “eksoottisista” kirjoista, mutta tässä maut, tuoksut, värit, rytmit yms heräävät henkiin.

A Time To Dance -kansi

Veda on menestyvä nuori tanssija, jota isoäiti tukee ja vanhemmat taas vähemmän. Uskontoon pohjaava bharatanatyam-tanssi on hänen koko elämänsä. Sitten hän joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää toisen jalkansa. Voiko elämästä tulla enää mitään?

Kirja on mukavan epäsiirappinen, vaikka toki nuortenkirjana asiat selviävät joskus turhan helposti. Tietenkin ongelmia on paljon ja monenlaisia, ei kirjasta konfliktia puutu, mutta moniin löytyy ratkaisu nopeasti. Vammaisromaaninakin tämä on minusta varsin hyvä: realistinen, epäsiirappinen ja vailla cripspiraatiota.

Kirjan tyyli ihastuttaa ja tempaa mukaansa. Kieli on sanastoltaan runollisempaa kuin muodolta, siinä ei minusta ole erityisen runollista rytmiä kuin hetkittäin. Mutta se todella toimii ja on varsin helppolukuista.

En saa oikein kunnolla kuvailtua, miten paljon pidin kirjasta, se oli suorastaan taianomainen.

Haluan ehdottomasti lukea lisää Padma Venkatramanilta, vaikka ilmeisesti hänen muut Intiaan sijoittuvat kirjansa eivät ole runomuodossa.

Katastrofi nimeltä 2016

Tämä vuosi oli ennätyksellisen raskas elämässäni, tuntuu että melkein yhtä raskas kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja se on paljon, koska asuin väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa, sairastuin vakavasti vuonna 2000 ja mieheni sairastui psykoosiin vain vuotta myöhemmin. Paras mitä vuodesta voi sanoa on, että onneksi kukaan läheinen ei kuollut. Yksi hyvä nettituttu kyllä, mutta en voi sanoa, että olisimme olleet läheisiä.

Sabotaasin takia sain runsaasti pysyviä elinvaurioita, jotka romahduttivat kuntoni. Tämän takia en ole enimmäkseen pystynyt tekemään mitään, ja viime vuonna aloitettu uintiharrastuskin piti lopettaa.

Sabotaasin aiheuttama gastropareesin paheneminen johti siihen, että laihduin 10 kiloa muutamassa kuukaudessa. Pahimmillaan vatsani tuli täyteen kahdesta falafelpyörykästä ilman lisukkeita. Laihtuminen sinänsä on ihan positiivinen juttu, ja ironinenkin, koska olin langanlaiha ennen kuin toisenlaiset elinvauriot lihottivat minua 20 kiloa parissa kuukaudessa, mutta aiheutti myös aliravitsemusta. Suomessa sain yhden ravintotiputuksen, mutta täällä en ole onnistunut saamaan.

Jouduin tapaturmaan/onnettomuuteen ja tuli syöpäepäily, mistä jo kirjoitinkin, kuten useasta muusta syystä jotka tekivät vuodesta kammottavan. Minulle selvisi hirveä asia perheestäni. Vakavasti sairas paras ystäväni sairastui uuteen sairauteen, jota kukaan ei viitsi hoitaa, koska Suomi. Tällä viikolla tapahtui jotain todella pelottavaa, mahdollisesti hengenvaarallista, mistä en viitsi tässä kertoa, mutta se ei ollut kiva lopetus vuodelle.

Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin tai edes vastata kuulumiskyselyihin, kun tuntuu ettei kukaan voi uskoa millaista minun elämäni on, se on aivan liian absurdin katastrofaalista.

Minulta ilmestyi tänä syksynä kolme kirjaa, romaani, toimittamani antologia sekä erityisruokavaliokirja, jonka piti ilmestyä jo vuosi sitten. Kirjoitin ennätysmäärän novelleja. Joskus teininä saatoin kirjoittaa 10 novellia vuodessa, mutta ne olivat yleensä hyvin lyhyitä, tyypillisesti vain 500 sanaa. Nyt syntyi lähes yhtä monta ihan kunnon pituista. Runoja syntyi reilusti yli sata(!) ja parhaimmisto lähti hiljattain kustantamokierrokselle.

Osallistuin myös ennätyksellisen moneen kirjoituskilpailuun: yhteen romaanilla, yhteen runolla, yhteen näytelmällä, yhteen sikermällä raapaleita ja kolmeen novellilla. Yhdessä sijoituin finalistiksi, yhdessä en sijoittunut mitenkään ja lopuista tulee tulokset vasta ensi vuonna, osassa vasta reilusti keväällä tai jopa vasta kesällä. Usean suhteen olen aika toiveikas ja petyn kyllä, jos mitään sijoituksia ei tule.

Lisäksi leffakäsis lähti kolmatta ja viimeistä kertaa Nichollsiin ja muutamaan muuhun kilpailuun myös, niitä en laske samaan. Nyt on ihan toinen elokuvaprojekti tekeillä, siitä lisää myöhemmin.

Tämän vuoden tavoitteet onnistuivat aika 50-50. Ruokavaliokirja löysi kustantajan. Runoja, novelleja ja lehtijuttuja kertyi ihan kiva määrä. Uutta kolumnistin paikkaa ei löytynyt (aiempikin loppui viiden vuoden jälkeen, sekin oli kolumnistiksi jo pitkä ura). Näytelmille ei löytynyt ohjaajaa. Ensi vuoden tavoitteet ovat seuraavat.

Uran kannalta ensi vuonna on tärkeä vuosi, koska Worldcon järjestetään Helsingissä, ja sitä varten tapahtuu kaikenlaista, josta lisää myöhemmin. Ensi vuoden tavoitteet:

– menestystä useammassa lukuisista kirjoituskilpailuista joihin osallistuin
– runokirjalle kustantaja
– Lankamaailma valmiiksi ja sille kustantaja
– projekti X etenemään halutulla tavalla
– muistelmat valmiiksi tai ainakin pitkälle
– lehtijuttuja, runoja ja romaaneja valmiiksi
– Erveyskeskukselle ohjaaja
– ulkomainen kustantaja jollekin kirjoistani
– uusi kolumnistin paikka

Mitä hyvää tänä vuonna tapahtui paitsi kirjoittamisessa onnistumista? Sain pari uutta kaveria(!) (NaNoWriMosta tietenkin, missä muualla tutustuisin ihmisiin), ja parin kaverin kanssa aloimme olla uudelleen tekemisissä pitkän tauon jälkeen. Rakastuin (uudelleen) komediaan, joka on pitänyt minua hengissä, ja löysin podcastit – sen jälkeen, kun olin melkein saanut valmiiksi käsikirjoituksen, jossa kuunnellaan podcasteja, ja ajattelin, että ne eivät ole minun juttuni. Siinä se aika lailla oli.

Parhaat tänä vuonna lukemani romaanit ovat poikkeuksellisesti kaikki nuortenkirjoja. Aiemminhan en juuri edes lukenut niitä, mutta nyt oman nuortenromaanin kirjoittamisen takia olen lukenut monia. Toisaalta kaksi kirjoista on tuttujeni kirjoittamia, ja olisin varmaan lukenut ne joka tapauksessa.

Parhaat vuonna 2016 lukemani romaanit

Padma Venkatraman: A Time To Dance (arvostelu tulossa)

Corinne Duyvis: On the Edge of Gone

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Parhaat vuonna 2016 lukemani tietokirjat

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Maura O’Halloran: Pure Heart, Enlightened Mind (arvostelu tulossa)

Greg Proops: The Smartest Book in the World (arvostelu tulossa)

Valheilla statusta

Katariina Romppaisen nuortenkirja Sori vaan, se on totuus kertoo Senjasta, joka alkaa valehdella elämästään kuultuaan, että uudet luokkakaverit halveksivat hänen asuinaluettaan Kotilaaksoa (aka Koilaaksoa) köyhien pummien paikkana. Isän puuttuminenkin nolottaa. Senjaa risoo muutenkin äidin köyhyys. Edes hyviä eineksiä ei voi ostaa, pitää tyytyä maksalaatikkoon.

Takakansi keskittyy valehteluun, mutta oikeasti kirjassa ehkä vielä isommaksi jutuksi nousevat perhesuhteet, kuten Senjan elämästä puuttuvan isän etsiminen – vaikka valehtelu kytkeytyy niihinkin. Kirja on hyvin sukukeskeinen, Senjan kaverit ja ihastukset ovat pienemmässä roolissa.

Sori vaan, se on totuus -kansi

Romaani vaikutti aluksi tylsältä, mutta pian imeydyin siihen mukaan. Kirjassa parasta oli elävä dialogi (myös murteita) ja muunlainen aitous, jota luotiin mm. runsailla herkullisilla yksityiskohdilla. Näiden ansiosta hahmot ja heidän elämänsä piirtyivät mieleen aitoina, myös sivuhenkilöt joilla ei muuten ollut niin isoa roolia.

Tykkäsin esim. Senjan ufokiinnostuksesta, joka on nuortenkirjassa epätavallista, ja voin oman nuoruuteni kautta siihen samaistua. Tätä hauskaa piirrettä olisi voinut hyödyntää ehkä enemmänkin. Samoin kaveri Iinan toistuva höpinä “rintsikoista” (rintamamiestaloista) ja mansardikatoista hauskuutti. Myös matkailuosuudesta pidin. Romppainen on itse Lapista ja sen huomaa.

Henkilöt ovat muutenkin varsin moniulotteisesti kuvattuja, vaikka alussa Senjan totaalinen ymmärtämättömyys perheen köyhyydestä tuntui turhan naiivilta. Lähes kaikki henkilöt mokailevat ja tekevät jotain inhottavaa, mutta inhuuksille löytyy selityksiä ja toisaalta kivoillakin teoilla voi joskus olla vähemmän jalo motiivi.

Oli kirjassa kyllä kliseitä ja stereotyyppejäkin käytetty, mutta ei häiritsevästi. Välillä mentiin ehkä vähän turhan Salkkarit-henkiseksi draamaksi. Yhden ison käänteen arvasi etukäteen, mutta ehkä se oli tarkoituskin? Monia pienempiä käänteitä onneksi ei.

Lukisin Romppaiselta ehdottomasti lisääkin, mitä harvoin sanon nuortenkirjojen jälkeen. Olisi mielenkiintoista lukea häneltä aikuistenkirjojakin, koska niissä minua häiritsevät piirteet varmaankin minimoituisivat, mutta sellaisia hän ei ole kirjoittanut.

Runotytön rujot vuodet

Terhi Rannelan Läpi yön on päiväkirjamuotoinen nuortenromaani 15-vuotiaasta Mariasta, joka yrittää lääkkeillä itsemurhaa. Pikkukaupunkielämä turhauttaa, isän kanssa menee huonosti, ja urheilijapoikaystävä Maston kanssa on sukset ristissä jatkuvasti. Maria päättää kuntoutua kirjoittamalla, vaikka loputtomat hylkykirjeet turhauttavat.

Läpi yön -kansi

Kirja on hyvin kirjoitettu ja päiväkirjan kirjoitustyyli autenttinen. Ehkä liiankin autenttinen: juoni uhkaa hukkua turhanpäiväisten biletysten, koulukuulumisten sun muiden sekaan. Monia lankoja ei koskaan päätellä. Useimmista nuortenromaaneista poiketen kirja jatkuu varsin pitkälle, aina Marian yliopisto-opintoihin saakka.

Itse nuorena vanhempien ongelmista kärsineenä, masentuneena, 14-vuotiaana ensimmäisen romaanikäsikirjoituksen kirjoittaneena ja kirjoittamista selviytymiskeinona käyttäneenä kirjassa oli periaatteessa paljon samaistuttavaa minulle. Jotenkin oli kuitenkin vaikea päästä samalle aaltopituudelle. Marian jatkuva ryyppääminenkin alkoi ärsyttää.

Kirjassa oli myös useita hyvin epäuskottavan tuntuisia yksityiskohtia. Esimerkiksi se kun Maria lähetti esikoisromaaninsa kustantamoon – toki moni lähettää vain yhdelle ensin kun ei paremmasta tiedä, mutta kirjasta tuli kuva kuin Maria ei olisi tiennytkään muita kustantajia tms.

Merkintöjen seassa namedropataan paljon 90-luvulla suosittua musiikkia, kirjoja ja elokuvia. Nämä on koottu vielä kirjan loppuun listoiksi. Sinänsä hassua, että kirjoissa oli paljon itselleni tuttuja ja rakkaita, myös aika obskuureja nimiä, mutta Marian musiikkimaku olikin sitten jo ihan eri planeetalta, vaikka jotakuinkin kaikki biisit muistankin hyvin nuoruudestani – lähinnä ärsyttävinä radiohitteinä.

Kirja herättää kysymyksen, miten paljon siinä on jotain omaelämäkerrallista. Niin toki usein käy kun kirjailija kirjoittaa kirjan kirjoittamisesta, mutta erityisen hämmentävänä koin kirjan taakse painetun rykelmän kirjan kirjoittajan, Terhi Rannelan nuoruuskuvia. Ne tuntuvat vihjaavan, että kirja pohjautuisi Rannelan omaan nuoruuteen, vaikka sanallisesti tähän ei viitata.

Sydäntä pakahduttava Kioto

Jälleen yksi Japani-kirja siskoni kokoelmista – hän on erityisen viehtynyt Heian-kauteen. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli kirjoitustyyliltään ihan eri maailmassa kuin Minna Eväsojan Melkein geisha, jonka luin muutamaa kuukautta aikaisemmin. Molemmissa asutaan nimenomaan Kiotossa.

Kankimäki päättää jättää turvallisen päivätyönsä ja lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shonagonia, hovinaista joka kirjoitti tuhansia vuosia sitten Tyynynaluskirjan, tarkkanäköisen sillisalaatin elämästä hovissa. Tyynynaluskirjan erityisyys ovat erilaisten asioiden listat, jotka välillä ovat tylsiä ja mitäänsanomattomia, mutta välillä ovat todella samaistuttavia ja kutkuttavia nykylukijallekin.

Asioita jotka saavat... -kansi

Japani on tuttu Kankimäelle ikebana- eli kukkienasetteluharrastuksen myötä, mutta kieltä hän ei osaa. Sitä voisi pitää jonkinasteisena ongelmana maassa asumisen kannalta, saati sitten että yrittää tehdä jonkinasteista historiallista tutkimusta, vaikka sitten kaunokirjallisenakin. Yllättävän vähän se lopulta haittaa.

Seistä ei myöskään ole kirjoitettu kovin paljoa ja hänestä tiedetään vielä vähemmän. Monen tutkijan mielestä kyseessä tuntui olevan lähinnä ärsyttävä ämmä, aivan liian seksuaalisesti vapautunut, jopa kurtisaani.

Välillä Sei unohtuu, kun Kankimäki huumaantuu Japanista. Tämä ei ole niinkään kirja siitä, miten Japanissa on kaikenlaista hassua nippeliä (vaikka toki sellaista tulee väistämättä vastaan), vaan siinä mennään syvälle kulttuuriin. Kankimäki rakastaa väliaikaista kotikaupunkiaan Kiotoa, sen maisemien häikäisevää kauneutta ja historian siipien havinaa, ja hullaantuu täysin japanilaiseen teatteriin. Rahat hupenevat vauhdilla herkulliseen ruokaan.

Välillä hän pohtii suhdettaan Seihin, heille yhteisiä asioita ja mitä naiselle kävi Tyynynaluskirjan jälkeen. Kirjaa tahdittavat Sei-lainaukset sekä Kankimäen omat samantyyliset listat. Pidin rakenteesta ja tyylistä paljon.

Heian-ajan konseptien vertaaminen nykyajan vastaaviin konsepteihin (esim. tankarunoilla viestittely – twiittaus) toimi enimmäkseen yllättävän hyvin. Myös Kankimäen oivallukset japanilaisesta taiteesta olivat kiinnostavia. Välillä pisimpiä Sei-kohtia ja Japanin historia -pläjäyksiä hieman skippasin.

Toki välillä kulttuurierot ahdistavat Kankimäkeä, mutta ehkä enemmän Japanin talven hyytävä kylmyys ja kesän pökerryttävä kostea kuumuus. Draamaakaan kirjasta ei puutu, sillä Kankimäki saapuu takaisin Japaniin juuri ennen Fukushiman turmaa ja pakenee säteilyä Thaimaahan – jossa vastaan tulevat ennätykselliset tulvat. Toisaalta minua ei haitannut myöskään arkipäivän kuvaus tai Eurooppaan sijoittuneet osiot. Hieno kirja.

Siskonsa suojelija

Jodi Picoultin My Sister’s Keeper (suom. Sisareni puolesta, joka IMO on tosi huono nimi) on bestseller-romaani, josta on tehty elokuvakin. En tiedä onko kirja jakanut yleisesti mielipiteitä, mutta tuntui, että se jakoi omat mielipiteeni, kun jotkut jutut toimivat ja toiset eivät.

Kirja kertoo 13-vuotiaasta Annasta, joka on designer-lapsi: hänet on tehty harvinaista leukemiaa sairastavan Kate-siskonsa kudosluovuttajaksi. Kun Kate tarvitsee kantasoluja, Anna laitetaan luovuttamaan niitä.

Vuosia kestäneet syöpähoidot ovat kuitenkin rapauttaneet Katen elimistön ja nyt hän tarvitsee munuaista. Annaa ei kuitenkaan huvita sellaista luovuttaa. Häneltä ei ole koskaan kysytty suostumusta, on vain oletettu, että tietenkin hän suostuu toimenpiteisiin siskonsa takia. Anna hankkii asianajajan päästäkseen päättämään itse omasta kehostaan.

My Sister's Keeper -kansi

Kirjan pääristiriita tulee siitä, että Anna rakastaa siskoaan, he ovat varsin läheisiä. Anna ei halua tämän kuolevan, mutta hän ei silti halua luovuttaa munuaista. Anna rakastaa toki myös vanhempiaan, jotka eivät voi ymmärtää hänen päätöstään. Kun kotona asuva lapsi haastaa vanhempansa oikeuteen, tilanne on toki hankala. Pitäisikö Anna saada pois kotoa?

Kirjan erikoisuutena on, että käytännössä kaikki henkilöt ovat näkökulmahenkilöitä. Tähtiä rakastava palomiesisä, asianajajaksi aikoinaan opiskellut äiti, Kate-sisko, huumeiden, viinan ja pikkurikosten kanssa puuhasteleva Jesse-veli, joka saa puuhastella koska perheellä on tärkeämpääkin mietittävää, Annan asianajaja Campbell Alexander ja tämän opiskeluvuosien ex-tyttöystävä Julia, joka toimii Annan edunvalvojana (tms, en ole varma suomenkielisestä termistä). Melkein oletin, että Campbellin avustajakoirakin saa vielä oman luvun.

Kun näkökulmahenkilöitä on näin paljon, on vaarana että tarina hukkuu sen alle ja niinhän se uhkaa hukkuakin Varsinkin kun henkilöiden pitää kaikkien päästä muistelemaan menneitä aikoja, esimerkiksi Campbellin ja Julian vanhaa suhdettaan. Lisäksi kirjailija rakastaa vyöryttää lukijalle asiantuntemustaan mm. lääketieteestä, tähtitieteestä, oikeustieteestä ja palomiehen työstä. Faktat lisäävät uskottavuutta ja aitoutta, mutta niidenkin kanssa voi mennä yli.

Lääketiedejutut menevät niin pitkälle, että syöpälääkkeiden annostuksetkin kerrotaan. Lääketiede oli muuten uskottavaa, paitsi kirjan alkupuolella oli pieni, mutta todella paha moka.

Henkilöt ovat enimmäkseen uskottavia ja moniulotteisia, mutta Brian-veli on turhan kliseinen teinikapinoija. Jaksaisiko teini oikeasti kapinoida noin, jos ketään ei edes kiinnosta kannabiksen haju vaatteissa tai huoneessa pulputtavat kiljutisleet? Myös Kate jää henkilönä valjuksi, mutta ehkä hän jäisi oikeassakin elämässä, kun elämä on pelkkää sairastamista.

Ihmetytti myös, kun Anna maistoi veljensä tekemää kotiviinaa ja kommentoi sitä mielessään, että “For a still made out of spit and glue, it produces pretty potent moonshine whiskey.” Onko tämä 13-vuotiaan (joka ei ole mikään ryypiskelevä huligaani) ajatuksenjuoksua? Tuskin.

Dialogista pidin erityisesti, vaikka siinäkin yksi juttu jäi ärsyttämään. Useita kertoja eri henkilöt käyttävät tismalleen samaa sarkastista puheenpartta. Tyyliin “Paljonko tämä maksaa?” “500.” “Dollaria?” “Ei kun merirosvorahaa.” Tämä olisi kustannustoimittajan pitänyt siivota.

Kirjan loppu oli minusta epäuskottava.

Sähkö erottaa ystävykset

Leah Thomasin Because You’ll Never Meet Me on kirjemuotoinen nuortenromaani kahden vammaisen pojan kirjeenvaihdosta. Oliver on teinipoika, jolla on synnynnäinen “sähköallergia”. Sähkö aiheuttaa hänelle epilepsiakohtauksia ja niinpä hän asuu äitinsä kanssa syrjäisessä metsämökissä. Hän ei ole koskaan katsonut televisiota, puhunut puhelimessa tai käyttänyt Internetiä.

Moritz asuu Saksassa ja hänellä on vielä erikoisemmat ongelmat. Hän käyttää kardiomyopatian takia sydämentahdistinta ja lisäksi häneltä puuttuvat silmät kokonaan. Sen sijaan hän näkee maailman millintarkasti naksuttelukaikuluotauksella, eikä siis koe olevansa sokea. Moritz opettelee jopa lukemaan, niin tarkka hänen kaikuluotauksensa on, että se erottaa kirjainten kohoumat tai painaumat paperilla. Right.

Ja kirjan nimi tulee tietenkin siitä, etteivät Oliver ja Moritz voisi koskaan tavata, koska sydämentahdistin aiheuttaisi Oliverille tappavan epilepsiakohtauksen. Right. Sattuipa kätevästi.

Nämä vammat ärsyttivät etenkin romaanin alkupuolella tosi paljon. Molempien vammojen kuvaukset ovat pitkälle spefiä, vaikka kirja sijoittuu muuten reaalitodellisuuteen. Vammaisaktivistina vammojen maagillistaminen ärsyttää. Sekä epilepsian maagillistaminen että aistivammaisten “taika-aistit” ovat vieläpä kliseisiä tapoja tehdä se. (Naksutuskaikuluotaushan on olemassa, mutta ei sillä todellakaan nähdä ihmisten silmäripsiä saati painettua tekstiä.)

Toisaalta pidin joistain vammaisuuteen liittyvistä ajatuksista kirjassa, kuten siitä että Moritz jatkuvasti kielsi olevansa sokea, vaikka hänellä ei ollut silmiä. Koska kyllähän hän näki.

Nuortenkirjoille tyypilliseen tapaan molemmat henkilöt ovat äärimmäisen nokkelia ja varhaiskypsiä, Oliver ryöpsähtelevästi kun ei sattuneista syistä omaa sosiaalisia taitoja, Moritz melankolisella tavalla. Hänen englantinsa on tietenkin täydellistä ja kuulostaa yliopiston käyneeltä, kuten Oliverinkin, joka ei ole koskaan ollut koulussa.

Kirjeromaanin formaatti toimii hyvin, jos ei tuota ylinokkeluutta lasketa. Muoto mahdollistaa myös “flashback-cliffhangerit”. Loppua kohti kirja paranee, kun siihen tulee yhä enemmän riipaisevuutta. Pidin etenkin Oliverin ja Liz-ihastuksen välisestä dynamiikasta. Oliver on paljon uskottavampi hahmo, Moritz vähän turhan angstinen ja jää etäiseksi.

Moritzin saksalaisuuden kuvaus on todella ärsyttävää. Se näkyy lähinnä siinä, että tämän pitää kirjoittaa noin joka kymmenes sana saksaksi (ärsyttää monissa kirjoissa, kuka tekee näin?), mutta esimerkiksi kulttuurieroja tai paikallisia tapoja ei minusta juuri kuvata. Edes saksalaiset ruoat eivät tule puheeksi, paitsi Bier. Kirjoitin juuri romaanin jonka yksi henkilö on Saksassa syntynyt suomalainen ja yritin tehdä asian juuri toisin.

Muuten pidin siitä, miten hahmoille oli rakennettu esimerkiksi harrastuksia (etenkin Moritzille) ja muita yksityiskohtia.

Loppua kohden kirja alkaa mennä epäuskottavammaksi, mikä ei ehkä haittaa jos sitä on lukenut spefinä.

(Kansikuva tulee myöhemmin, ei onnistu nyt tällä koneella.)