Archive for Omat kirjat

Suomi-1000000000

Hesarin maanantainen Suomi-scifiartikkeli kirjoitti Adeno-romaaanistani. Sen ja iitsenäisyyspäivän kunniaksi raapale eli tasan sadan sanan novelli Suomi-Scifiä.

Suomi-1000000000

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen, Kekkonen Kekkonen, Suvivirsi, Kekkonen.

Järven selkä on peilityyni. Kaikkialla on hiljaista. Sininen vesi heijastaa valkoiset cumulukset ja horisontissa loimottavan sienipilven muiston.

Kymmenes ja viimeinen

Jotenkin jäi blogaamatta ajoissa, mutta kirjoitin kyllä NaNoWriMon tänäkin vuonna, eilen valmistui. Oli tosin kapinaa, eli kirjoitin sata liuskaa teemarunokirjaa.

Perinteiseen NaNoon ei kaikkien näiden elinvaurioiden kanssa vääntyisi enää mitenkään, viime vuonnahan naputtelin sata liuskaa runomuotoista romaania. ScriptFrenzyssähän on perinteisesti kirjoitettu tuo sata liuskaa.

On kiva saada projekti pakettiin, mutta NaNo ei ole ollut enää pariin vuoteen kovin hauskaa, kun sitä joutuu niin naama irvessä väkisin vääntämään. Siksipä päätinkin jo aikaa sitten, että ellei ihmeitä tapahdu, tämä on viimeinen NaNoni. Kymmenes on hyvä tasaluku.

Hieno 10 vuotta on joka tapauksessa ollut, olenhan tavannut monia tärkeitä, jopa elintärkeitä, ihmisiä NaNon kautta. Oikeastaan koko sosiaalinen elämäni perustuu NaNo-ihmisille ympäri vuoden, jatkossa ehkä vielä aiempaakin tiivimmin, mutta siitä lisää myöhemmin. Suomenkin NaNo-piireissä olen kyllä tutustunut useisiin mukaviin ihmisiin ja viimeiset kolme vuotta taas päässyt siellä myös joihinkin livetapaamisiin.

Ja syntyihän siitä kuusi julkaistua romaania, viimevuotisen tekeleen kohtalo on vielä auki. Toivottavasti tämänvuotinenkin päätyy vielä kirjaksi, vaikka ei romaaniksi.

Plus NaNoWriMon oheisprojektista ScriptFrenzystä, johon osallistuin neljä kertaa vuosina 2012-2015, syntyi esikoisnäytelmäni, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Marian ilmestykset, vielä esittämätön Makuuhaavoja-näytelmä sekä yhden kilpailusijoituksen urallaan kerännyt ensimmäinen elokuvakäsikirjoitukseni Toxic Dreams. (2015 kirjoittamani kaksi keskeneräistä näytelmää eivät ole vieläkään valmistuneet.)

Tähän on hyvä lopettaa.

Tulossa runoja, kirjoja ja lehtiä

Nyt on monenlaista julkaisua tullut ja tiedossa. Glasgow’n yliopiston ison lääketiedescifikilpailun homeaiheinen finalistinovellini The House She Grew ilmestyi vihdoin antologiassa A Practical Guide for the Resurrected. Tämä on siis sama kuin Marraskesi-antologian novellini Rakkaudella kasvatettu.

Huonona puolena lukuisia palkintoja haalinut kustantaja Freight Books on taloudellisissa ongelmissa, ja on epävarmaa, tuleeko antologiaa myyntiin mihinkään. Mutta minulla kuitenkin omat kappaleeni on.

Raskas vesi -kansi

Keväällä ilmestyvän esikoisrunokokoelmani kansi ja kuvaus on nyt julkaistu. Minusta aika kiva kansi, vai mitä? Tuolta Aviadorin sivuilta löytyy myös yksi näyteruno.

Ensi keväänä minulta ilmestyy näillä näkymin ainakin yksi toinenkin kirja, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tänä vuonna on tulossa vielä runoja yhdessä kirjallisuuslehdessä ja yhdessä antologiassa. Toinen kirjallisuuslehti on vuorossa alkuvuodesta. Näistä samoin lisää myöhemmin.

Tällä viikolla “olin” myös Hesarissa, joka julkaisi lyhyen eutanasia-aiheisen mielipidekirjoitukseni. Olin kirjoittamassa aiheesta pidempää kirjoitusta keväällä ko. debatin raivotessa, mutta se jäi valitettavasti keväisen elinvaurio- yms kaaoksen keskellä kesken.

Ja nyt kun joku kuitenkin vaihteeksi ihastelee miten olen varmaan paremmassa kunnossa, kun saan näin paljon asioita aikaiseksi… Runokokoelma ja toinen kirja on kirjoitettu 2016, palkittu novelli 2015. Eutanasiatekstiin meni kirjaimellisesti viisi minuuttia.

Paluu esikoisromaanini maailmaan

Aloitin kirjoittaa Marian ilmestyskirjaa loppuvuonna 2009. Se valmistui seuraavana keväänä ja julkaistiin syksyllä 2011. Tarina ei kuitenkaan jäänyt siihen.

Vuonna 2012 kirjoitin kirjan pohjalta näytelmän, joka ensi-iltansa vuonna 2014. Sen jälkeen oli pidempi tauko, mutta tänä vuonna kirjoitin romaanista elokuvakäsikirjoituksen. Olen tiennyt jo kauan, että elokuvakäsikirjoitus on tulossa, sitä pyydettiin minulta jo vuosia sitten, mutta sen aika ei ollut vielä silloin.

On hassua siirtää tarina uusiin muotoihin, vähän kuin kirjoittaisi fanifiktiota omasta tekstistään. Aina jotain muuttuu, tietenkin. Jotkut juonenkäänteet tapahtuvat eri lailla, eri paikoissa, eri järjestyksessäkin. Paljon jää pois, elokuva ja näytelmä sisältävät väistämättä vähemmän kuin romaani. Pitää olla rohkeutta ymmärtää, milloin jokin tärkeä juttu ei sovi uuteen formaattiin ollenkaan.

Esikoisromaaneille annetaan paljon painoarvoa. Tietysti, ovathan ne monella tapaa erityisiä. Usein ajatellaan, että ne kertovat tekijästään enemmän kuin muut tämän romaanit. Sinänsä ihan järkevä ajatus, paitsi että useimmat esikoisromaanit tuskin ovat tekijänsä ensimmäisiä romaanikäsikirjoituksia.

Minähän sain Marian ilmestyskirjasta yhden hylyn sen perusteella, että se oli “liian omaelämäkerrallinen”. Se huvitti. Vaikka romaanissa on ehkä 5 % oikeita tapahtumia, ja niistäkin iso osa kavereideni kokemuksia, ei minun omiani.

Marian ilmestyskirja oli kuudes romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis tunnu loogiselta, että olisin siihen erityisesti upottanut itseäni, enemmän kuin muihin romaaneihin. Toki voisi ajatella, että jos romaanissa on paljon kirjoittajan tuntemuksia, siinä on aitoutta ja voimaa, kuten Marian ilmestyskirjaakin on kuvailtu. Mutta ei se ole syy, miksi siitä tuli ensimmäinen julkaistu romaanini, vaan se, että opiskelin kirjoitusoppaista kirjoittamisen teknistä puolta.

Olen ajatellut, että Sisimmäisen Inari on julkaistujen romaanieni hahmoista kenties lähinnä minua, vaikea tietysti selvästi sanoa. Kaikissa päähenkilöissä ja monissa sivuhenkilöissäni on minua ja ei-minua. Ehkä vammattomasta transnaisesta on luontevampaa kirjoittaa oman itsen kaltainen, kun siitä ei aleta yhtään niin helposti poimia yhtäläisyyksiä kuin vammaisesta cisnaisesta.

Nyt elokuvaa kirjoittaessa olen ymmärtänyt Marian ilmestyskirjasta asioita, joita aikoinaan en, enkä myöskään vielä näytelmää kirjoittaessa. Ehkä etäisyyden takia, ehkä iän myötä. Joitain alitajuisia juttuja tajusin jo sitä kirjoittaessani, kuten sen, että eräs kohtaus siinä oli jotain, mitä toivoin, että itselleni tapahtuisi – se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin kirjoittaneeni sellaisen kohtauksen.

Mutta kirjan teema, ulkopuolisuus, se on tullut enemmän lähelle. Teema oli mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Se tuntui sellaiselta, johon kaikkien on helppo samaistua, vammaisen tai vammattoman. Kaikkein menestyneinkin ihminen on ollut monessa paikassa ja asiassa ulkopuolinen.

Kirjoittaessani en kuitenkaan ymmärtänyt, miten syvällä se ulkopuolisuus minussa on ollut, miten paljon se on hallinnut elämääni. Sellainen ulkopuolisuuden tunne, jolle moni löytää aikuisena nimen, esimerkiksi että heillä on Asperger tai he ovat transsukupuolisia.

Kuten Mariallakin, vammaisuus on minulla merkittävä osasyy ulkopuolisuuteen, mutta ei selitä koko asiaa. Olen kokenut olevani maailman ulkopuolella, mutta sille ei ole olemassa mitään yksittäistä sanaa (paitsi ehkä “syrjäytynyt”, mutta se on lopputulos eikä selitys). Niinpä siitä pitää kirjoittaa kirjoja, teema on läsnä myös seuraavassa romaanissani.

Eräs Marian ilmestyskirjasta, omasta romaanistani, saamani oivallus muutti myös elämääni melko paljon tänä vuonna, mutta siitä lisää myöhemmin. Osaltaan oivallukseen vaikutti myös eräs toinen, julkaisematta jäänyt romaanikäsikirjoitukseni. Ei siis mennyt sekään täysin hukkaan.

Oletko koskaan saanut omasta fiktiivisestä tekstisäsi myöhemmin vastaavia oivalluksia?

P.S. Tämä blogi täytti toissapäivänä jo huikeat seitsemän vuotta! Aloitin sen saatuani kustannussopimuksen Marian ilmestyskirjalle.

Aisteja Helsingin kirjamessuilla

Tuttuun tapaan esiinnyn tänäkin vuonna Helsingin kirjamessuilla, tosin hieman aiemmasta poikkeavaan malliin. Olen nimittäin jostain syystä edelliset neljä esiintymistäni tehnyt kaikki aamupäivällä/päivällä yläkerran auditorioissa.

Tämän vuoden esiintyminen on KirjaKallio-lavalla pe klo 17:30, ohjelman nimi on Aistit paperille. Mukana on minun lisäkseni sokea kirjoittaja (Tommi Vänni), sokean päähenkilön kirjoittaja (Mixu Lauronen, Kontiais-novellit), aistiyliherkkä synesteetikko (Christine Thorel), joka kirjoittaa paljon musiikista.

Minullahan aistit, etenkin kuulo, ovat mukana monessa tekstissä. Makuuhaavoja keskittyy kuuloyliherkkyyteen, Häpeämättömässä nauhoitetaan puhetta ja vielä julkaisemattomassa Perhonen vatsassa -nuortenromaanissa kuuloa käytetään todellisuuspaon välineenä – vaan ei musiikkiin. Ursula-novellissani Maun mukaan olennaisessa roolissa on kuulo-makusynestesia.

Ja ensi vuonna minulta ilmestyy mahdollisesti novelli, joka käsittelee silmiä ja näköaistia, sekä toinen, jossa tuntoaisti on oleellisessa roolissa.

Toivottavasti nähdään kirjamessuilla!

Worldcon: viisi päivää, yli viisituhatta kaveria

Seuraavassa on raporttini Worldconista, jossa siis pystyin viettämään yhteensä vain 14 tuntia sairauksieni takia. Siinäkin ehti kyllä kaikenlaista. Kaikki omat esiintymiseni olivat keskiviikkona. Pääsin paikalle puoli neljältä ja bongasin melkein heti kanssapanelistini Likhainin, joka on kotoisin Filippiineiltä ja oli matkustanut Australiasta asti – varmaankin siksi, että oli Hugo-ehdokkaana fanitaiteilijan työstään.

Moderoimassani Minorities for minorities -paneelissa oli huone täynnä väkeä, mistä iloitsin. Myöhemmin tosin selvisi, että lähes kaikki paneelit olivat täynnä varsinkin keskiviikkona. Mutta hyvin se meni joka tapauksessa ja kiitoksiakin tuli.

Worldcon-jono

Paneeleihin siis jonotettiin urakalla, koska tapahtumaan tulikin paljon arvioitua enemmän ihmisiä. Tätä pystyttiin hieman tapahtuman kuluessa korjaamaan siirtämään tapahtumia isompiin tiloihin.

Mainiota scifiruno-openmiciä isännöi leppoisa karibialainen Brandon. Olin ensimmäinen lausuntavuorossa, koska siskoni oli ilmoittanut minut niin ajoissa. Lausuin kaksi scifirunoa, ja se sujui hyvin, varsinkin kun sain lausua istuen, seisoessa kun minulta loppuu helposti happi.

Mukana oli paljon avaruusrunoja, niin eroottista scifiä kuin enemmän fysiikkaakin, mutta myös fandom-aiheita, kuten useita Worldcon-runoja, homoeroottista Star Trekiä, vogonirunoutta (aiheena vogonit) ja romaanien, satujen ja näytelmien uudelleentulkintoja, mm. hirviö-Punahilkka ja homoaiheista Shakespearea kahdelta eri kirjoittajalta.

Huippukohta oli kenties viimeinen esiintyjä, joka veti spoken word/physical comedy -mashupin Moby Dickistä, jossa hän kiemurteli maassa valaana ja liiteli yleisön joukossa albatrossina ja kaikki nauroivat vedet silmissä.

Torstaina olisi ollut kiva paneeli ja Nethack-fanitapaaminen, mutta aikataulujen muutos perui ne osaltani. Kävin Worldconiin liittymättömällä runoklubilla Karhupuistossa, jossa oli kiva sää ja mukavasti yleisöä. Musiikkiesiintyjiä oli tavanomaista enemmän. Täälläkin pääsin avaamaan open micin lämmittelijöiden jälkeen. Luin poikkeuksellisesti runojen lisäksi myös yhden raapaleen.

Karhupuistosta lähdin Worldconiin, jossa oli Osuuskumman tuoreiden englanninkielisten antologioiden julkkarit. Valitettavasti Messukeskuksen “Talvipuutarha” oli melkoinen pettymys – tiesin, ettei se mikään puutarha ole, mutta miltei kouluruokalamainen tila oli kuuma kuin pätsi ja puheet piti huutaa, että sai äänensä kuuluviin. Mukavia ihmisiä joka tapauksessa ja paikalla oli kiinnostuneita useista eri maista.

Perjantaina tarkoitukseni oli käydä vain Hugo Awardseissa – tapahtuma jonka tiesin olevan aika tylsä ja pompöösi, mutta pitihän se nähdä. Sitten siskoni onneksi huomasi, että lauantain Ikea-larppi oli siirtynyt perjantaille. Olen larpannut elämässäni kerran, vuonna 1997(?), mutta Ikea on toistuva teema teksteissäni.

Pitkällisen pohdinnan jälkeen valitsin larpin, joka olikin hyvä veto. Tai se oli enemmän “sitcom-improvia” neljälle hengelle parittain, mutta hauskaa oli. Larpin jälkeen menimme koko porukalla (miinus GM) baariin istumaan.

Hugoihin oli melkoinen jono, koska useimmat paikalla olijat halusivat niihin. Tilaakin oli onneksi 4 000 hengelle, mutta ylimmät paikat olivat aika kaukaiset. Screeniltä tosin näki hyvin. Jaksoin katsella ensimmäisen 1/3 palkinnoista, siinäkin oli jo monta tuntia liikaa perjantaihin. Kukaan ehdolla olleista tutuistani ei voittanut.

Eniten jäi mieleen scifi-insidet kiitospuheissa ja muutaman voittajan liikuttuminen kyyneliin. Mutta eihän tuo mikään spektaakkeli ole eikä tarkoituskaan ole olla. Jännittävintä oli kuunnella, kuinka 4 000 ihmistä taputtaa enimmäkseen kirjallisuusjutuille.

Lauantaina vääntäydyin coniin jo puoli yhdeltätoista. Ratikassa tutustuin amerikkalaiseen leffakäsikirjoittajaan, joka on Nicholls-semifinalisti (suhteellisen iso saavutus). Puhuimme käsikirjoittamisesta ja alasta, hän piti sijoittumistani Sacramento International Film Festivalilla hyvänä saavutuksena.

Kävin katsomassa ainokaisen paneelini Mental Illness in Fiction, joka harmillisesti oli samaan aikaan kuin ableismipaneeli. Ableismi on minulle toki paljon tutumpi aihe kuin mielenterveysongelmat, joten valitsin ko. paneelin ja se olikin erinomainen. Mukana oli kaksi tuoretta Hugo-voittajaa, joista Emma Newman sai palkinnon nimenomaan podcastista ja sen kuului.

Minä Worldconissa

Paneelin mielenkiintoisinta antia olivat koskettavat henkilökohtaiset tarinat, joita ei voi referoida niin, että ne kuulostaisivat miltään. Myös PTSD:n käsittely oli mielenkiintoista: sitä on nykyään romaaneissa paljon, liikaakin, ja usein hyvin kuvattuna, mutta aika yksiulotteisesti, keskittyen hallusinaatioihin ja muihin “jänniin” oireisiin sekä alkoholismiin.

Paneelin ihan loppu piti skipata, kun kävin hakemassa Pasi Ilmari Jääskeläiseltä nimmarin hänen uuteen romaaniinsa. Haahusin pari tuntia ympäri conipaikkaa etsien tuttuja ja löysinkin monia. Olin monia jo toki tavannut, nyt törmäsin yhteen suomalaiseen ja yhteen hollantilaiseen nettituttuun, joita en ollut ennen tavannut livenä. Toinen osti raapalekirjan, jonka pääsin kanssatoimittajani kanssa signeeraamaan – conin toinen signeeraus, yhden Adenon olin jo päässyt nimmaroimaan.

Sen jälkeen lähdin kotiin ja ajattelin Worldconin olevan osaltani siinä, jo lauantaina alkuiltapäivästä, mutta sen jälkeen ei ollut enää must-ohjelmaa ja minun piti priorisoida lepäämistä. Olin hajottanut munuaiseni (toivottavasti ei-pysyvästi) ylirasituksen takia jo kaksi päivää ennen conia, vaikka olin yrittänyt olla rauhallisesti ja levätä paljon. Ti-ke saamani neste- ja ravintotiputus hieman helpotti tilannetta.

Sunnuntaina kuitenkin kuulin dead dog partysta eli lopettajaisbileistä hotellissa Länsi-Pasilassa, jossa oli melkein ilmainen buffet, ja päätin mennä vielä sinne hetkeksi. Aluksi ulkona seisovalle ihmisjoukolle ilmoitettiin, että bileet ovat ehkä täynnä väärinkäsityksen takia, mutta hyvin sinne mahtui lopulta monisatapäinen ihmislauma ja ruokaakin riitti hyvin kaikille. Vegeruokakin oli varsin jees. Varsinaista biletunnelmaa ravintolapuolella ei ollut, mutta mukavia ruokailukavereita toki löytyi.

Se olikin Worldconissa parasta, ihmiset ja tunnelma. Välittömyys ja sellainen, että aina kun tapasi ihmisiä, oltiin heti kavereita ja ratikassa ja busseissa alettiin jutella. Eri asia moniko kaverisuhde säilyy, varsinkin kun useimpia ei näe enää koskaan, mutta useiden kanssa vaihdettiin myös yhteystietoja ja seurataan Twitterissä.

Pidin myös tapahtuman värikkyydestä ja tunnelmasta ylipäänsä. Samoin esteettömyys oli varsin mainiossa jamassa, mutta siitä kirjoitan erillisen postauksen. Hyvin siis viihtyi ja sopi sekaan, vaikka en koe olevani varsinaisesti “fandomissa”, luen melko vähän scifiä (lähinnä ei-tunnettuja nimiä), en käytännössä lainkaan fantasiaa, en lue sarjakuvia, enkä katso alan leffoja/TV-sarjoja.

Jos voimia olisi ollut enemmän, olisin tehnyt paljon muutakin, kuten käynyt katsomassa erilaisia sukupuolta, queer-asioita ja vammaisuutta käsitteleviin paneeleita (ja kenties muitakin), käynyt tsekkaamassa pukukilpailun, konsertteja, avajaiset, lopettajaiset ja useammat kuin yhdet bileet sekä katsonut elokuvia tapahtuman elokuvafestivaaleilla

Siskoni osallistui coniin myymällä nuolenpääkoruja assyriologikavereineen (minun ideani) ja hänen poikaystävänsä lauloi useita keikkoja Unreality-nörttikuorossa. Korut menivät hyvin kaupaksi, niin myös Osuuskumman kirjat, etenkin uudet englanninkieliset antologiat. Itse ostin PIJ:n romaanin lisäksi vain yhden Risto Isomäen pokkarin sekä Mike Pohjolan Ihmisen pojan scifikirppikseltä.

Englanninkielisiä julkaisuja ja julkkareita

Osuuskumma International julkaisi hiljattain ensimmäiset englanninkieliset teoksensa – yksi espanjankielinen antologia on putkahtanut jo aiemmin, mutta siinä en ole mukana. Antologiassa Never Stop, jonka novellivalinnat on tehnyt Emmi Itäranta, on mukana vammaisnovellini Josefiina’s Cart of Wonders, aiemmin julkaistu nimellä Josefiinan ihmeellinen vaunu. Oli todella hienoa päästä mukaan antologiaan, koska tarjolla oli paljon todella kovatasoisia novelleja kokeneilta kirjoittajilta.

The Self-Inflicted Relative on vihkomainen pienoisraapalekokoelma, jossa on 33 sadan sanan novellia. Olen toimittanut sen yhdessä Mikko Rauhalan kanssa ja mukana on myös muutamia omia raapaleitani. Erittäin kohtuulliseen neljän euron hintaan tässä on erinomainen lahjaidea ulkkarikavereille – toki myös Never Stop, mutta SIR kulkee kirjeessä kauemmaksikin, ilman että postimaksut vievät konkurssiin. Tai osta vaikka Kosmoskynän englantiversio Cosmospen, josta löytyy muun mainion sisällön seasta myös scifirunoni Ink Blue.

The Self-Inflicted Relative -kansi

Molemmat Osuuskumma Internationalin kirjat löytyvät e:nä myös iTunesista, Elisa Kirjasta ja Amazon Kindlestä. Ja ovat luonnollisesti myynnissä Worldconissa. Molemmat teokset ovat tietenkin huolella kielitarkastettu, myös äidinkielisen kirjoittajan.

Kirjojen julkkarit pidetään Worldconin yhteydessä Messukeskuksessa torstaina 10.8. klo 20. Mukaan pääsee ilman Worldcon-lippuakin.

Worldcon lähestyy

Maailman suurimpaan tieteis- (ja fantasia-)tapahtumaan Worldconiin on tänään tasan kolme viikkoa aikaa. Ja tällä kertaahan tämä megapläjäys järjestetään Helsingissä, Messukeskuksessa. Ylipäänsä Euroopassa järjestäminen on harvinaista herkkua, sillä useimmat Worldconit pidetään Yhdysvalloissa. Pohjoismaissa tapahtumaa ei ole koskaan aiemmin nähty.

Suomen media ei valitettavasti ole vielä juurikaan puffannut Worldconia. Ehkä tapahtumaa käsittelevät jutut lisääntyvät sen lähestyessä, mutta pian on jo kiire: ensi maanantai on nimittäin viimeinen päivä, kun ensimmäistä kertaa missään Worldconissa käyvät saavat liput halvalla, alle puoleen hintaan normaalista hinnasta.

Melkein sata euroa on toki edelleen tyyris hinta, monelle todella paljon. Tapahtuma kuitenkin myös tarjoaa valtavasti. Paneelikeskusteluja, puheita, tiedeluentoja, haastatteluita, kirjailijatapaamisia, cosplayta, musiikkia, lastenohjelmaa, larppeja, työpajoja ja paljon muuta. Tietenkin runsaasti myyntipöytiä. Taidenäyttely ja fantastiset naamiaiset kuuluvat jokaisen Worldconin ohjelmaan, ja jos olet aina halunnut nähdä glamoröösin kirjailijapalkintogaalan, sellainen löytyy Hugo Awardseista.

Tapahtumaan on tarjolla myös päivälippuja, jos lipun hinta tuntuu kalliilta, tai et ole varma, onko kyseessä sinun juttusi.

Koko ohjelmaan pääsee tutustumaan täältä. Itse esiinnyn keskiviikkona vähemmistöaiheisessa paneelissa kello 16, ja samana päivänä klo 18 jälkeen tarkoitukseni on lausua scifirunojani open micissä. Enpä olisi arvannut esiintyväni jossain tapahtumassa samaan aikaan kuin G.R.R. Martin.

Harmillisesti tämä open mic on täysin päällekkäin improv-työpajan kanssa, siihen olisin hyvin mielelläni osallistunut. Kuin myös lauantain Ikea-larppiin (olen kirjoittanut Ikea-aiheesta romaanin, näytelmän ja raapaleen), mutta se vaatisi ilmoittautumista heti aamusta.

Torstai-iltana on ilmeisesti parin antologian, joissa olen mukana (toisessa myös toimittajan) julkkarit, mutta niistä lisää kun tiedot varmistuvat. Julkkarit ovat todennäköisesti paikassa, joka ei vaadi Worldcon-lippua.

Worldconista voit ostaa Osuuskumman julkaisemia kirjojani ja Cosmospen-lehteä, jossa on mukana scifirunoni Ink Blue ja pitkä kirjailijaesittely minusta – sekä assyriologiaa opiskelevan siskoni tekemiä upeita nuolenpääkoruja ja muita nuolenpääsavitauluja.

Runokokoelma tulossa

Tapasin tänään uuden kustantajani ensimmäistä kertaa. Minulta ilmestyy ensi vuoden alussa esikoisrunokokoelma Raskas vesi. Nimensä mukaisesti se kertoo vedestä ja ydinvoimasta, muistakin jutuista kyllä.

Olen odottanut tätä niin kauan. Toki jos totta puhutaan, ennen viime vuotta kirjoitin runoja niin hirveän hidasta tahtia, ettei niistä olisi ollut kokoelmaksi. Reilu vuosi sitten runoja alkoi vain tulla ja tulla, ja niitä syntyi vuoden aikana reilusti yli sata. Raskas vesi sisältää niistä parhaat sekä jonkin verran vanhempia – vanhin on kirjoitettu kun olin vasta 18.

Tämän kunniaksi kirjoitin kasan irtonaisia rivejä seuraavan kokoelman tiedostoon. Olen taas siinä vaiheessa, että yksittäiset sanat ja rivit nousevat esiin, mutta niistä ei tahdo muodostua mitään kokonaista. No, eräs Raskaan vedenkin runo pysyi todella pitkään muutaman rivin tynkänä ja näytti jo siltä, että se ei koskaan valmistu, kunnes siitä tuli yksi kirjan ihan parhaita runoja.

Mystisellä suolla

Minulta ilmestyä tässä kuussa novelleja kahdessa eri antologiassa, mutta skotlantilaisteos lykkääntyi viime hetkellä peräti syyskuuhun asti. Höh.

Hänen huulensa ovat metsä -kansi

Tämä uutukainen sen sijaan putkahti painosta ja on tilattavissa. Hänen huulensa ovat metsä -antologia sisältää novelleja metsistä, soista ja usvasta, kirjoittajina lisäkseni mm. Helena Waris, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai.

Oma novellini Virvatulenpenikoita tuo hieman mieleen Sisimmäinen-romaanini, mutta on huomattavasti spekulatiivisepi ja fantastisempi. Se perustuu hyvin löyhästi erääseen todelliseen suoretkeen.

Itseäni huvittaa, että melkein kaikilla antologiaan osallistuneilla, itseni mukaan lukien, on metsään viittaava sukunimi. Toki sellaisia on Suomessa paljon, mutta silti kattaus on tässä erityisen huikea. Nomen est omen?